IRC-Galleria

Lähden viikon kuluttua sotaväkeen. Minun pitää oppia ampumaan jotakuta toista, jotta tämä ei ampuisi minua, koska hän on oppinut ampumaan minua, jotten minä ampuisi häntä.

Ei minua värvätty sen takia, että olisin erityisen lupaavaa sotilasainesta. Ei siksi, että olen tunnettu erätaidoistani, yli-inhimillisestä paineensietokyvystäni tai verrattomasta tekniikan tuntemuksestani.
Ei sen vuoksi, että olen karismaattinen johtaja, lyömätön taktikko ja immuuni kryptoniitille, eikä edes siksi, että militanteissa sotapeleissä hiirikäteni jakaa gameoveria armottomalla tahdilla pikseli toisensa jälkeen. Pics ja did happen.

Syy löytyy aivan muualta -kerrankin jalkojen välistä, sillä ”yleinen” asevelvollisuus kähmii kurkkusalaatinvihreällä kourallaan piiriinsä vain sen pallikkaamman puolen väestöstä. Hämäräksi jää, miksi juuri miehet ovat oletusarvoisesti sopivampia sodankäyntiin, sillä mieleeni juolahtaa vain yksi miehisiä avuja hyödyntävä taistelutaktiikka, josta uskoisin Puolustusvoimien kuitenkin sanoutuneen irti jo tovi sitten.

Tyypillinen perustelu naissukupuolen demilitarisaatiolle on vetoaminen siihen, että naiset olisivat keskimäärin miestä heikompia. Ehkäpä, mutta entä sitten? Ei ole tehokkaan maanpuolustuksen kannalta edullista, että puolet potentiaalisista asepalveluksen suorittajista rajataan pois asevelvollisuuden piiristä vain sen ennakko-olettaman vuoksi, että hänen genitaalinsa antavat automaattisesti osviittaa hänen fyysisestä suorituskyvystään. Sukupuolten sisällä olevat erot kunnossa ovat paljon suuremmat kuin keskimääräiset erot niiden välillä; totta kai hyvässä kunnossa oleva nainen pärjää paremmin palveluksessa kuin huonossa kunnossa oleva mies.

Eräs toinen yleinen puolustus miesten asevelvollisuudelle on huomion kiinnittäminen siihen biologiseen tosiasiaan, että nainen voi halutessaan synnyttää lapsen, joskus jopa useamman kerran. Yhtäläisyysmerkin väkisin vääntämistä asepalveluksen ja raskauden välille helpottaa ensimmäisen 180, 270 tai 360 vuorokauden ja jälkimmäisen noin 9 kuukauden mittainen kesto. Siihen yhtäläisyydet jäävätkin.

Ensinnäkin, valtio ei pakota ketään synnyttämään. Velvollisuutta ja vapaaehtoisuutta ei ole mielekästä verrata toisiinsa. Siinä vaiheessa, kun meillä annetaan ensimmäinen puolen vuoden vankeusrangaistus ja merkintä suojelupoliisin kortistoon haluttomuudesta täyttää väestönlisäysvelvollisuutta, löytyy miesten asevelvollisuudelle ainakin yksi validi puolustusargumentti.

Toisekseen, taloudellinen rasite ei ole sama. Yhdeksän kuukauden aikana varusmies ehtii kasata päivärahoistansa (180 x 4,70 euroa + 90 x 8,00 euroa) 1566 euron potin. Äitiyspäivärahaa maksetaan neljän kuukauden aikana ansiotulojen mukaan vähintään (105 x 22,13 euroa) 2323,65 euroa, jonka lisäksi raskaana oleva voi työskennellä normaalisti hyvinkin lähellä synnytystä että sen jälkeen. Varusmiehen palvelusaika on suoraan pois siitä ajasta, jonka hän voisi viettää ansiotyössä tienaten kuukaudessa vähintään sen, mitä koko palveluksensa aikana. Tilannetta tasoittaa toki aavistuksen verran varusmiesten pienemmät ruoka- ja asumiskulut.

Kolmanneksi, minkä vuoksi on hyödyllistä rangaista toista väestönpuolikasta siitä, että toinen joutuu kestämään raskauden haasteet? Onko rangaistus oikein mitoitettu? Jos naiset synnyttäisivät keskimäärin enemmän, pitäisikö miehiä rangaista lisää?

Vuosikymmenien kansallisen ja vuosituhansien maailmanlaajuisen perinteen painoarvosta huolimatta vain ja ainoastaan sukupuolen perusteella syrjivä asevelvollisuus tölvii yhdenvertaisuuden periaatetta melko rajusti. Se myös ruokkii tarpeettomia sukupuolirooleja korostaessaan miesten asemaa maanpuolustuksessa ja ylläpitää mielikuvaa armeijasta viimeisenä maskuliinisen äijäilyn linnakkeena, johon ei naisia kaivata. Tasa-arvo raivaa tietään työ- ja perhe-elämään, mutta miksi asevelvollisuudella on yhä erivapaus kietoutua menneen maailman impivaaralaisiin ihanteisiin?

Rauhaa ja rakkautta kaikille.

Jokunen pallonpyörähdys sitten Pohjois-Karjalan maistraatin Joensuun yksikkö ilmoitti minulle äänioikeudestani eduskuntavaaleissa. Ilmoituksellaan he halusivat muistuttaa, että vähän reilun viikon päästä seison Punahilkan päiväkodin äänestyskopissa, merkitsen pieneen lappuun numeron väliltä 2-109 ja pudotan sen vaaliuurnaan leima kyljessään.

Tämän ei luulisi olevan kovin vaikeaa tai edes vaivalloista, mutta kun se peijakkaan numero on vielä aivan hukassa. Ei sillä, ettenkö osaisi räplätä internetin vaalikoneita ja ottaa hymyillen vastaan ehdokkaiden lehtisiä. Eikä sillä, ettenkö tuntisi puolueita ja ymmärtäisi, mistä päivänpolttavasta teemasta kulloinkin ollaan tukkanuottasilla.

Sillä vain, että en tiedä, mitä mieltä itse olen mistään. Sisäinen teknokraattini kuiskii, että antaa asiantuntijoiden päättää, sillä mitenpä tällainen tallaaja osaisi ottaa järkevästi kantaa valtiontalouden tasapainottamiseen, ydinvoiman lisärakentamiseen tai periferioiden pelastamiseen. Vaikka mieli tekisi, viikossa ei ehdi ottaa haltuun kaikkia yhteiskunnallisia kysymyksiä ja muodostaa niihin vankkumatonta mielipidettään.

Pers(u)tuntumaltakaan ei uskaltaisi valintaa tehdä, sillä mitä valtiollisiin velvollisuuksiin tulee, on äänestämättä jättämisen lisäksi mahdollista mokata vain äänestämällä väärin.

Ennakoitavuudessaan ennakoimaton elämänmuutos!
Hyvän aikaahan tämäkin pikkuseikka on jo ollut tiedossa, mutta kyllä se vaan kuitenkin yllätti. Eräänä aamuna sitä vain heräsi kolisevasta kerrostaloasunnosta, kaappi puolillaan kuivamuonaa ja lattiat täynnä edellisestä elintilasta haalittua irtaimistoa.

Kirjoitan siis tätäkin merkintää parhaillaan Joensuusta käsin, jossa olen jo parisen päivää luuhannut järjestellen soluani ja kartoittaen hieman kulkureittejä. Tarkoituksena olisi myös ennen pitkää vilkuilla varovasti paikallista opiskelijaelämää ja sivistyä Itä-Suomen Yliopiston tarjoamassa eurooppaoikeus ja integraatiohallinto -koulutusohjelmassa. Vielä kun tietäisi, mitä moinen sitten oikein pitää sisällään.

Tähän mennessä kaupunki on vaikuttanut erittäin miellyttävältä mestalta. Oli todella leppoisaa ottaa hoodeja haltuun hyviä pyöräteitä pitkin polkien, singahdellen vaivattomasti ensimmäisten syksyn merkkien seassa. Yritin kellottaa matkan yliopistolta asunnolleni, mutta eksyin kuitenkin niin, että ajanotto päätyi pipariksi.
Tänään yritän uudelleen, mutta kartan kanssa.

Luovuin vihdoin reissussa rispaantuneista matkakumppaneistani.

Töppösiä tarkastellessa alkoi vaikuttaa siltä, että oikea jalkani on taivaltanut enemmän kuin vasempani. Jokseenkin kummallista, sillä muistaakseni molemmat niistä ovat aina olleet mukanani, kun olen poistunut kotoa.

...ja tikkua ristiin.

Jos tekee mieli lähteä keskiviikkona Mikkeliin, on lähdettävä keskiviikkona Mikkeliin. Jos ehtii orientoitua ajatukseen yöstä makuupussissa, mutta teltta ei toimi, on nukuttava leikkimökissä.

Jos linnut kulkisivat teitä pitkin, niin sellaista tietä pitäisi liidellä noin puolentoista kilometrin verran, että päätyisi meidän taloltamme niitylle, jossa on lauma lehmiä.
Eikä kukaan ole koskaan kertonut minulle.

Ihmisten rakentamia teitä pitkin laitumelle on vähän pidempi matka. Viimeinen etappi oli melko pölyinen, ohi ajanut puurekka nostatti ilmaan komean pölypilven, jota minä ja veljeni yskimme ulos keuhkoistamme vielä hyvän tovin.

Nähdessään meidät lehmälauma kampeutui jaloilleen ja tarkasteli kiinnostuneena kahta vierailijaa.
Kun niille ammui, ne ammuivat takaisin. En tiedä mitä mölinämme tarkoitti lehmäksi, toivottavasti jotain säädyllistä.

Verrattain verkkaisen lukurumban ja kiihkeän pääsykoesamban jälkeen on kiva pitää välillä näpeissään opuksia, joita ei tarvitse opetella ulkoa.
Lukemattomien (sanan molemmissa merkityksissä) kirjojen pinoa on vain alettava aktiivisesti annihiloimaan; viimeistelin tässä juuri Richard Dawkinsin Jumalharhan esipuheet. Tästä voi muuten tulla jännää.

Laskettuani harakan parinkymmenen sentin syvyiseen kuoppaan, kauhoin maan takaisin paikoilleen ja tökkäsin kummun päälle haarautuvan oksan merkkaamaan haudan paikkaa. Pihan puolella Martti-orava katseli toimitusta vaiti. Se ei kipittänyt tavalliseen tapaansa karkuun, kun kuljin sen ohitse.

Pyyhin lapioni ruohikkoon ja kuuntelin, kuinka pihapiirin linnut harjoittelivat tulevan kesän konserttojaan.

Onpas hieman ahdistavaa, kun vieraslista rampautettiin. Nyt profiiliani tarkastelevat sen yhden kuvallisen lisäksi vain salaperäisen anonyymit miehet ja naiset kera mahdollisen asuinpaikkansa ja ikänsä. Pelottavaa.

Onhan tässä viime aikoina toki tullut ties mitä kivoja kaveriominaisuuksia ja vastaa-nappuloita, mutta kun ei niitäkään jaksa oikeasti käyttää.
Hirmuista kiristystä kyllä tämä, ei kai tässä pidä alkaa kupeitaan tonkia? O_o'



...Tulipa ältsin teini olo.