Lähden viikon kuluttua sotaväkeen. Minun pitää oppia ampumaan jotakuta toista, jotta tämä ei ampuisi minua, koska hän on oppinut ampumaan minua, jotten minä ampuisi häntä.
Ei minua värvätty sen takia, että olisin erityisen lupaavaa sotilasainesta. Ei siksi, että olen tunnettu erätaidoistani, yli-inhimillisestä paineensietokyvystäni tai verrattomasta tekniikan tuntemuksestani.
Ei sen vuoksi, että olen karismaattinen johtaja, lyömätön taktikko ja immuuni kryptoniitille, eikä edes siksi, että militanteissa sotapeleissä hiirikäteni jakaa gameoveria armottomalla tahdilla pikseli toisensa jälkeen. Pics ja did happen.
Syy löytyy aivan muualta -kerrankin jalkojen välistä, sillä ”yleinen” asevelvollisuus kähmii kurkkusalaatinvihreällä kourallaan piiriinsä vain sen pallikkaamman puolen väestöstä. Hämäräksi jää, miksi juuri miehet ovat oletusarvoisesti sopivampia sodankäyntiin, sillä mieleeni juolahtaa vain yksi miehisiä avuja hyödyntävä taistelutaktiikka, josta uskoisin Puolustusvoimien kuitenkin sanoutuneen irti jo tovi sitten.
Tyypillinen perustelu naissukupuolen demilitarisaatiolle on vetoaminen siihen, että naiset olisivat keskimäärin miestä heikompia. Ehkäpä, mutta entä sitten? Ei ole tehokkaan maanpuolustuksen kannalta edullista, että puolet potentiaalisista asepalveluksen suorittajista rajataan pois asevelvollisuuden piiristä vain sen ennakko-olettaman vuoksi, että hänen genitaalinsa antavat automaattisesti osviittaa hänen fyysisestä suorituskyvystään. Sukupuolten sisällä olevat erot kunnossa ovat paljon suuremmat kuin keskimääräiset erot niiden välillä; totta kai hyvässä kunnossa oleva nainen pärjää paremmin palveluksessa kuin huonossa kunnossa oleva mies.
Eräs toinen yleinen puolustus miesten asevelvollisuudelle on huomion kiinnittäminen siihen biologiseen tosiasiaan, että nainen voi halutessaan synnyttää lapsen, joskus jopa useamman kerran. Yhtäläisyysmerkin väkisin vääntämistä asepalveluksen ja raskauden välille helpottaa ensimmäisen 180, 270 tai 360 vuorokauden ja jälkimmäisen noin 9 kuukauden mittainen kesto. Siihen yhtäläisyydet jäävätkin.
Ensinnäkin, valtio ei pakota ketään synnyttämään. Velvollisuutta ja vapaaehtoisuutta ei ole mielekästä verrata toisiinsa. Siinä vaiheessa, kun meillä annetaan ensimmäinen puolen vuoden vankeusrangaistus ja merkintä suojelupoliisin kortistoon haluttomuudesta täyttää väestönlisäysvelvollisuutta, löytyy miesten asevelvollisuudelle ainakin yksi validi puolustusargumentti.
Toisekseen, taloudellinen rasite ei ole sama. Yhdeksän kuukauden aikana varusmies ehtii kasata päivärahoistansa (180 x 4,70 euroa + 90 x 8,00 euroa) 1566 euron potin. Äitiyspäivärahaa maksetaan neljän kuukauden aikana ansiotulojen mukaan vähintään (105 x 22,13 euroa) 2323,65 euroa, jonka lisäksi raskaana oleva voi työskennellä normaalisti hyvinkin lähellä synnytystä että sen jälkeen. Varusmiehen palvelusaika on suoraan pois siitä ajasta, jonka hän voisi viettää ansiotyössä tienaten kuukaudessa vähintään sen, mitä koko palveluksensa aikana. Tilannetta tasoittaa toki aavistuksen verran varusmiesten pienemmät ruoka- ja asumiskulut.
Kolmanneksi, minkä vuoksi on hyödyllistä rangaista toista väestönpuolikasta siitä, että toinen joutuu kestämään raskauden haasteet? Onko rangaistus oikein mitoitettu? Jos naiset synnyttäisivät keskimäärin enemmän, pitäisikö miehiä rangaista lisää?
Vuosikymmenien kansallisen ja vuosituhansien maailmanlaajuisen perinteen painoarvosta huolimatta vain ja ainoastaan sukupuolen perusteella syrjivä asevelvollisuus tölvii yhdenvertaisuuden periaatetta melko rajusti. Se myös ruokkii tarpeettomia sukupuolirooleja korostaessaan miesten asemaa maanpuolustuksessa ja ylläpitää mielikuvaa armeijasta viimeisenä maskuliinisen äijäilyn linnakkeena, johon ei naisia kaivata. Tasa-arvo raivaa tietään työ- ja perhe-elämään, mutta miksi asevelvollisuudella on yhä erivapaus kietoutua menneen maailman impivaaralaisiin ihanteisiin?
Rauhaa ja rakkautta kaikille.