Siis nii kaukasilt ajoilt ku mitä muistan tähä päivää saakka, ja oon tajunnu, et vittu miu elämä on ollu paskaa. Tai siis ei nyt niinkää paskaa, mut aika vaikeeta.
Lähetää iha sielt kaukaa mennesyydest mitä muistan.
Vanhimmat muistikuvat miul on ykkösluokalt. Meil oli miu mielest kiva luokka, enkä ollu sillo viel mitenkää erillaine, olin vaa hiljane, mut silti riehuin ja rellestin. Ja minuu kiusattii henkisesti. Se oli kauheeta, olin aina yksi, mut totuin siihe et ei kukaa haluu olla miun kanssa, mius on joku vikana. Muut on parempii ku mie.
Sitä jatku nelosluokalle saakka, jollo mie sit vaihoin kouluu.
Uues koulus lähti menee vähä paremmi, olin rauhottunu ja osasin olla nätisti, ja nyt sit jo puhuinki jotai. Mut silti minuu kiusattii. Nyt en onneks joutunu kuitenkaa olee yksi, mut silti minuu kiusattii ja ne miu "kaverit" ei puolustanu minuu, vaik olivat vannonu et puolustavat. Mut ei.
Sit siirryttii yläasteelle.
Siel oli iha uus luokka ja uuet kujeet, mut silti. Mikä mius oli vikana et aina minuu kiusattii henkisesti? Syrjittii, haukuttii, jauhettii paskaa.. Se oli sitä aikaa ku niit ongelmii rupes oikeesti ilmestymää. Syömishäiriötä, ja masennusta. Kukaa ei varmaa huomannu et mie olin masentunu ku olin jo ala-asteel tottunu peittämää miu tunteet, ni nyt sit olin, tai siis esitin olevani, koko aja pirtee ja ilone. Koitin olla välittämättä kaikest siit mitä miust jauhettii, ja antaa samal mital takasi, mut en osannu. Kotona sit aina itkin ja suunnittelin kaikkee ei niin kivaa, mut en sit ikin toteuttanu, aattelin et huomine on parempi.
Kaheksannel luokal kiusaamine meni sit äärimmäisyyksii. Minuu ruvettii mättää turpaa. Mie olin se, et jos jotai vitutti ni minuu sai hakata. Yleensä siin oli minuu hakkaamas tyttöjä ja paoikia, iso lössi. Miul ei ollu mitää mahollisuuksii pärjätä niit vastaa, mie olin yksi ja niit oli jotai kymmene. Mie rupesin pelkäämää liikkmist ulkona, mut ain sinne oli pakko mennä, koton hajos pää. Mie meinasin mont kertaa tappaa itteni, istuin mein talon katolla, semmosel reunal (kolmikerroksine talo ja reuna on katost viel n. 1m korkeemmal) ja meinasin mont kertaa hypätä alas, mut en sit ikin hypänny. Meinasin hukuttautuu Vuoksee, mut en sit tehny sitäkää. Viel tänäkää päivän en tiiä miks en tappanu itteeni. Se ois ollu nii paljo helpompaa.
Ysil tilanne rupes parantumaa, mie sain rohkeutta ruveta puolustamaa itteeni. Henkine väkivalta loppu melkee kokonaa, mut en enää välittäny siitä. Minuu ei enää kiinnostanu mitä mielt muut on miusta, mie olin mie ja piste. Mie rupesin puolustaa itteeni fyysisel taval, ja se fyysinen kiusaaminenki loppu.
Mie olin ollu huolissani yhest miun kaverista koko kasi-ysi välisen kesäloman, mut ysin syksyl mie sain tietää et hää on kunnossa. Hää oli siis miun kaksoisolento, poika tosin, mut miulle tosi tärkee, paras tyyppi ikin. Mut mitä hää meni sit tekemää? Hää tappo ittesä 2008-2009 uuten vuoten. Minuu ei kutsuttu hautajaisii eikä mihinkä, ja mie olin taas rikki, ja masennus tuli taas ja syömishäiriöt jnejne. Nyt rupesin myös viiltelemää.
Ku ysi loppu ni miul oli uusii kavereita, ja mie olin heijän kans tosi paljo. Hyö ei tienny mitää miu menneisyydest, nykyää tietää. Miul oli hauskaa, mut silti, mie olin muuttunu. Mie en ollu enää se sama hiljane mut silti villi tyttö. Miust oli tullu äänekäs ja nyt mie riehuin viel enemmä ja halusin olla erilaine.
2009 syksyl mie jouduin onnettomuutee, ja se muutti minuu taas. Mie rauhotuin, tajusin et en voi tehä kaikkee jos halunu säilyy hengis ees 20-vuotiaaks.
Se oli se 23.8..
Minuu pietää iha tavallisen tyttönä, mitä mie en oo. Tai oikeestaa oon. Kaikil on menneisyytesä, siit ei pääse yli eikä ympäri, ja menneisyys muuttaa ihmistä. Miu menneisyys on muokannu minuu, ja mie oon tämmöne, mie oon tydelline tämmösenä, piste. Jos ei tykkää, ni ei tykkää, minuu ei kiinnosta.
~Propsit jos luit kokonaa~
-Jojo