IRC-Galleria

Lapsuus. Vaikken vanhan kliseen mukaisesti kokenut sitä elämäni parhaaksi ajaksi, osasin kulkea karttani mukaisesti. Minä olin seikkailija ja löytöretkeilijä. Seikkailuni olivat suuria ja rohkeuteni oli voimavarani. En koskaan eksynyt karttani reitiltä, koska jokainen uusi seikkailuni piirsivät uusia rajoja ja alueita kartalleni. Minä olin sen herra.

Kaksitoista vuotta kääntyi lähemmäksi kolmeatoista. Vaikka kolmeentoista ikävuoteen olikin aikaa muutamia kuukausia, se oli suhteessa muihin kuukausiin lähempänä kuin kaksitoista. Luku kolmetoista piirsi karttaani uuden merkinnän, yläasteen. Ainoa tieto tästä uudesta paikasta oli vain sen suurpiirteinen sijainti. Kaikki muu oli jätettävä arvailujen ja aiemmista löytöretkistä opittujen asioiden varaan.

Vain hetkeä myöhemmin räpäytin silmiäni nähden sen ympäristön joka noudatti kahdentoista vuoden ajan rakennetun karttani näkymään. Vaikka kaikki näytti samalta kuin ennen, mikään ei ollut ennallaan. Meri ympäriltäni oli kadonnut ja laivani makasi kaatuneena kuolleeseen maahan. Nyt vuosia myöhemmin olen alkanut ymmärtää, että ehkä se elottomalta näyttävä maa sisälsi jonkinlaista elämää, tottumattomat silmäni eivät sitä vaan kyenneet erottomanaan siitä kuivasta maasta, mitä koristivat kasvien ja kukkien sijaan tupakantumpit ja karamellipaperit. Sinä hetkenä näin ympärilläni oli vain vierasta maata. Mutta miksi olisin tuntenut pelkoa lähtiessäni tutkimaan sitä kaikkea? Minähän olin seikkailija ja voittaja. Mielessäni ei edes häilyvänä ollut ajatusta siitä, että jokin voisi sen kaiken minulta joskus viedä pois.

Lyödessäni omaa sinettiäni tuohon kalseaan maahan, joukko vieraita kasvoja tarttui minua lujasti kiinni ottaen pois karttani ja sinettini. Silloin tajusin, että he veivät kaiken mikä oli osa minua, koska heidän viemässä kartassa ja sinetissä oli jotain hyvin arvokasta. Niissä olin minä. Hetken tyhjyys ja pakokauhu valtasivat mieleni kunnes minun oli lopulta uskottava että tästä lähtien määräämättömän ajan verran tulisin olemaan muukalainen.

Yhdessä nämä minulle vieraan maan omistajat painostivat minut nöyrtyen polvilleni. Samassa hetkessä muutuin joksikin mikä ei herättänyt kenessäkään pienintäkään arvostuksen kipinää. Edessäni näkyvästä peilistä minua katsoi ihminen jota en olisi halunnut uskoa itsekseni. Sileä lapsen ihoni oli muuttunut kiiltäväksi aknearpiseksi maskiksi, nännini puskivat ulos rintojen tapaisista ulokkeista ja solakkaan alavartalooni kasvoi takamus mitä yksikään poikapuolisen heimon edustaja ei jättänyt kourallaan merkkaamatta.

Tämän vieraan maan aikuisiksi nimetyt asukkaat pakottivat minut kuulemaan kiusallisia luentojaan vartalon muuttumisesta kohti fyysistä aikuisuutta. Minulle tuo hienoksi puettu fraasi oli vain peiteasu jollekin todella nöyryyttävälle ja intiimille puheenaiheelle. Muukalaisena minusta oli vain narriksi. Kaikista aseistani riisuttuna pukeuduin alistuneena minulle annettuihin kukkakuvioisiin harjoitusrintaliiveihin ja äitelien äänensävyjen tähdittämien ohjeiden mukaisesti laitoin laukkuuni terveyssiteet sitä legendaarista päivää varten.

Päiviä kului vankeudessa ja pohtiessa voisiko enää mikään omistamani muuttua minuksi. Ainoa reitti tuntui lohduttomalta. Kaikki mitä omistin nyt, oli saatu tämä yhteisön edustajilta. Kuinka saisin siitä enää kokoon mitään mikä todella olisi yhtä kuin minä? Vastauksia etsiessäni päätin tutustua uuden maan tapoihin ja ihmisiin. Ehkä heidän avullaan löytäisin jotain itsestäni. Iloitessaan luulosta että olisin astumassa heidän joukkoonsa lisäsi minulle tarjottua vieraanvaraisuutta. Tätä yhteisöä ohjaili aika ja mediaksi kutsuttu ylempi voima. Sen mukaisesti heidän kulttiasunsa vaihtuivat. Tätä kaikkea he kutsuivat muodiksi. Käytettävät välineet muuttuivat milleniumin lähestyessä matkapuhelimiksi ja tietokone astui yhä lähemmäksi meitä kaikkia. Meitä kutsuttiin nuorisoksi.

Olisiko tähän heimoon liittyminen ollut tarvittava rakennusaines minuun, tai ehkä jopa minuuteeni? Skeptisyydestäni huolimatta kokeilin heidän sopeutumista heidän tapoihinsa. Ensimmäinen kerettiläisyyden merkki poltettiin otsalleni kieltäytyessäni housu-hame -yhdistelmästä. Vaikka oli jo alistettu ja nöyryytetty useaan kertaan, minussa oli palava halu rakentaa jotain aitoa sen tilalle mitä nämä ihmiset minulta veivät. Toisaalta ajatus mahdollisesta teloituksesta ja kidutuksesta liiallisen sen ympäristön ja ehkä jopa eräänlaisen yhteiskunnan normien rikkomisen seurauksena painostivat mieltäni. Matkapuhelimeni vaihduttua uusimpaan malliin sitten Nokian 5110:n, statukseni nousi narrista tavallisen kansalaisen tasolle. Jo sinä hetkenä ymmärsin, että tuo vain hieman kämmentä suurempi esine mahdollistaisi nöyryytyksien vähenemisen.

Ehkä olisin halunnut kohota hieman korkeammalle tämän joukon yhteiskuntahierarkiassa, mutta minuun hiljalleen kehittynyt kyyninen ja kenties hyväksyväinenkin minä katsoi parhaaksi tyytyä tämän askeleen saavuttamiseen sekä turvattuun asemaan. Sehän kaatoi edestäni useita esteitä mahdollisten, ehkä vielä jonain päivänä tekemieni uusien tutkimusmatkojen tieltä.

En tiennyt tunsinko itseni alistuneeksi vai voittajaksi. Asuni oli itseni valitsema, mutta vaihtoehdot muiden määrittelemiä. En oikeastaan enää tiennyt muista vaihtoehdoista. Kuitenkin jossain syvällä tunsin olevani matkalla kohti jotain mikä olisi aidosti omaani. Mutta missä oli seikkailija joka aina kulki mukanani, minussa itsessäni? Oliko hänet teloitettu verisesti pitkien kidutusten myötä vai oliko hän vain vankina jossain? Saatoin olla varma vain siitä, että hän ollut minussa. Minussa ei ollut enää tyhjää, mutta tilalla oli jokin kyyninen ja sarkastinen tieteilijä joka ei enää jaksanut lähteä seikkailemaan, vaan tyytyi rauhassa tutkimaan ympäristöään uusia keksintöjä ja havaintoja tehden.

Oliko aika pitää kunnioittava muistotilaisuus sille mahdollisesti edesmenneelle seikkailijalle? Ehkä tähän ajatukseen pitäisi vain sopeutua. Pohdin mielessäni sopivia muistovärssyjä ja viimeisiä sanoa joilla hienotunteisesti pyyhkisin pois jo katki menneet sillat kohti vanhaa vapautta. Juuri ennen kuin olin heittämässä solmimani seppeleen kohtaan mistä meri katosi, tutkija minussa aukaisi silmänsä katsoen minuun terävästi. Seikkailija ei ollutkaan kuollut meren mukana! Tutkija oli pitänyt siitä koko ajan huolta, hoitanut haavat ja antanut sen kerätä riittävästi voimia. Sinä aikana he kaksi olivat ystävystyneet ja halusivat kulkea käsi kädessä kumppaneina. Seikkailija halusi nähdä enemmän tätä maata ja tutkia saada siitä uusia kiemuroita ratkaistaviksi.

Minussa pitkään ollut tyhjyys täyttyi lämmöllä ja voimalla. Siinä he seisoivat edessäni valmiina kanssani uuteen matkaan. Tietäjä ojensi minulle uuden kompassin kertoen että sitä saattaisimme tarvita. Suruvärssyjä pohtiessani hän oli ymmärtänyt rakentaa kompassin tähän aikaan ja paikkaan sopivaksi. Vuosi 2000 saattoi näyttää asusteiltaan mustan ja harmaan lähes monotoniselta vuorottelulta, mutta tutkija antoi minulle vielä pienessä rasiassa sarkasmin ja ironian taidon. Seikkailija ojensi toisen kätensä ja veti minut askeleen itseään kohden. Samassa tuuli puhalsi ja lähdimme kaikki kolme kohti uusia seikkailuja.

Tämä lienee taas pilkunviilausta, mutta mielenkiintoinen tuo toistaiseksi eniten kuulemani käsite "kansalaisvelvollisuus" mitä ihmiset äänestämisestä käyttävät. Toinen hieman vähemmän kuultu sana on "kansalaisoikeus". Väärää tai oikeaa vastausta tähän tuskin on, mutta onko kyseessä oikeus vai velvollisuus? Ajattellen tätä oikeutena, esimerkiksi voisi ottaa vaikkapa naisten äänioikeuden, minkä eteen käytiin pitkiä ja usein turhauttaviakin taisteluita. Tätä ennen taistelua käytiin myös eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvian ihmisten äänioikeudesta. Toisaalta voisi olla velvollisuus hyödyntää näitä oikeuksia, koska edustimme kumpaa sukupuolta tahansa, jokainen meistä olisi voinut aikoinaan edustaa sellaista ryhmää jolle äänioikeus ei kuulunut.

Velvollisuus vai oikeus? Oikeaa tai väärää vastausta tuskin onkaan, se lienee kiinni vastaajasta itsestään.

Hetken olen taas itsekseni tässä omassa valtakunnassani. Valtakuntani on ehkä noin metrin levyinen sekä kahden ja puolen metrin pituinen, metallireunoin koristeltu alue jonka keskiosa allani on väriltään useimmiten valkoista. Päälleni olen taas kerran saanut harmahtavan vaaleanpunaisten juhla-asuni. Valitettavasti tähän satuun en ole saanut kimallusta ja hohtoa vaikka yritystä on ollut, tosin ironia ja sarkasmi lienevät viimeinen luotettava aseeni tätä jotain vastaan, mitä ei en enää osaa arjeksikaan nimittää. Maatessani muistelen aikaa tätä ennen. Miten pitkä aika kaikesta on kulunut, en osaa sanoa. Ehkä neljä vuotta sitten istuin ystävieni ja sukulaisieni kanssa Helsingissä iltaa viettämässä ravintolassa. Tohtorin arvomerkin saatuani keskityin erilaisiin tutkimusprojekteihin sekä opettamiseen yliopistolla ja aloin kirjoittamaan myös romaaneita.

Kolmas romaanini valmistui kun täytin viisikymmentä vuotta. En alunperin ajatellut juhlia, mutta työpäivän lopulla kollegani leikkisästi ”sieppasi” minut ja vei pihalla olevaan limusiiniin, joka puolestaan ajoi kohti ravintolaa minne joukko ystäviäni ja työtovereitani olivat kokoontuneet. Kun saavuin paikalle, kaikki huusivat yhteen ääneen ”yllätys!” ja lauloivat onnittelulaulun. Sinä päivänä muistin taas kuinka onnellinen olen koska elin, minulla oli ystäviä, ura, unelmatyö, kolme aikuista lasta ja koska olin nainen. Jälkimmäinen tuntui loppujen lopuksi kaikkein suurimmalta, koska se oli kuin alku kaikelle muulle mistä olin onnellinen.

Kuivan kurkkuni aiheuttama korahdus hengityksessäni palautti minut takaisin tähän päivään. Jotenkin sain nieltyä, vaikka se suuren työn takana olikin. Käänsin päätäni sen muutaman sentin nähdäkseni seinäkellon. Ruoka-aika on seuraavaksi edessä, ehkä viidentoista minuutin kuluttua. Aamupalan jälkeen hoitajat muistuttivat että tänään vatsani pitäisi ”toimittaa”. Tämä siis oli se päivä jona makasin vasemmalle kyljelleni käännettynä osaksi toivoen mutta myös kauhistellen koska minuun asetettu suppo tekisi tehtävänsä. Toivoin että joku tulisi huoneeseen ennen ruoka-aikaa, koska tunsin kylkeeni valuvan minusta jotain lämmintä mutta kiinteää. Huone täyttyi järkyttävistä hajuista ja olisin halunnu antaa ylen jos se vaan olisi onnistunut. Hämärästi muistan miten lapsena pystyin sanomaan äidille että ”kakka” oli tulossa. Nyt korkeintaan olisin halunnut sanoa että minun on päästävä vessaan, mutta kolme viikkoa sinne en enää pysytnyt sanomaan sitä, tai mitään muutakaan.

Puoli vuotta sitten menin gynekologin vastaanotolle epämääräisen verestävän vuodon sekä alavatsakipujen vuoksi. Oletin kuukautisteni jo loppuneen, joten sen täytyi olla jotain vaihdevuosiin liittyvää, mutta katsoin kuitenkin parhaaksi mennä selvittämään tilannetta myös gynekologilleni. Kokeiden ja kuvausten perusteella saatu tieto vei lattian altani. Ajan kuluessa minulle oli kehittynyt munasarjasyöpä, joka oli salakavalasti päässyt leviämään. Oireita olin huomannut hyvin vähän ja erilaiset kivut olin sysännyt syrjään selittäen ne itselleni stressillä tai muulla järjellisellä. Sytostaatit veivät viimeisenkin haivenen paksusta vaaleasta tukastani ja kortisonihoidot taas eliminoivat sen kaiken vartalostani mitä olin ahkeralla liikkumisella saanut aikaan. Ennen tätä kohtuni poistettiin ja alavatsaani koristi sen jälkeen nyt kastematoa muistuttava arpi. Ajatella, elin jolla sain kolme ihanaa lastani aikaan, lojuisi nyt jossain laboratoriossa formaliiniin säilöttynä.

Katsoin taas kelloa. Käytävältä kuuluu askelia mutta kukaan ei koputa oveani. Kunpa puhekykyni olisi tallella! Silloin voisin edes tehdä jonkinlaisen äänen, mutta nyt jouduin tyytymään odotteluun. Kun hoitaja viimeinkin koputti oveen, hänen ilmeestään ei ollut vaikea nähdä reaktiota huoneeni hajua kohtaan. ”Jaaha, teillä onkin tuo vatsa taitanut toimia, no siistitäänpä täällä vähän ennen ruokailua!”. Tuo parikymppinen hoitaja puheli minulle kuin lapselle selittäessään ”siistimistä”. Vaikka olin samalla niin helpottunut, olisin samalla voinut kirkua raivosta koska en voinut lukea Helsingin Sanomia tai katsella uutisiakaan. Miten kummassa sellaiset olisin ilmaissut? Hoitajakin selvästi pohti sopivia sanoja ja päätyi enemmän tai vähemmän hienovaraiseen käsitteeseen ”uloste”. Siirrettyään jalkojani puolelta toiselle ja pyyhittyään kostealla liinalla hän sai kiinnitettyä minulle uuden vaipan.



Vaikka tällainen oli suuri helpotus sen kaiken saastan keskellä olemiseen verrattuna miten hetki sitten olin, pitäisi tästä olla kiitollinen? Olen täällä odottamassa lopullista lähtöäni, mutta se hetki ei vielä ole tullut. Ollakseni rehellinen, haluaisin jo pois tästä kaikesta. Jos olisi tapa millä kommunikoida, kaikki olisi erilaista, mutta nyt olen kaikille kuin esine. Sairauden levittyä ilmeisesti myös aivoihini jonnekin mikä vaikutti puheen tuottamiseen, hiljaisuus on ollut ainoa mahdollinen tapani kommunikoida. Omaiseni puhuvat minusta kuin sankarista, sillä olen edelleenkin hengissä vaikka syöpäkudos on jo lähes kaikkialla. Valitettavasti he eivät tiedä ettei se ole levinnyt aivoihini niin laajalle, etten pystyisi enää ajattelemaan. Kun ajattelen mitä joskus olin, en käsitä mitä pahaa olen tehnyt että minun sallitaan olevan tällaisessa asemassa. En voi tehdä mitään itseäni auttaakseni: en voi päättää koska syön, ulostan, peseydyn tai edes kommunikoin. Ihmiset puhuvat minulle kuin lapselle, koska luulevat etten ymmärrä. Hengissä olemista pidetään kohdallani saavutuksena, mutta aina jonkun sanoessa niin, kiroan päässäni koska en voi sanoa mitään, olenhan kuitenkin täysin eri mieltä. Minä en parane, mutten myöskään kuole. Minä odotan. En haluaisi odottaa enää hetkeäkään. Ehkä tänä iltana jokin kuulee minua, ja katsoo etten aamulla enää heräisi suu kuivana tahriintuneena omiin eritteisiini. Ehkä joskus.

Opiskelutehtävään liittyen muutamien päivien ajan on tullut pohdittua kansalaisuskontoja yleensä sekä erityisesti sitä, että mikä tai mitä voisivat olla Suomessa sellaisia. Kansalaisuskonnon lisätilaa antava puoli on, ettei kyseen tarvitse olla mistään "virallisesta" uskonnosta, vaan millä ilmiöillä on uskonmaisia piirteitä. Ehdotukset ovat liikkuneet isänmaallisuuden (niin menneen kuin nykyhetken suhteen tai/ja niiden kahden historiallisen yhteyden suhteen), urheilun ja politiikan välillä.

Niinkin edustavaa tietolähdettä kuin Iltasanomia vilkaistessani mieleeni tuli, että myös suomalaisten (ei toki kaikkien) suhde "julkkisten" elämän seuraamiseen voisi myös käydä kansalaisuskonnosta. Näillä julkisuuden henkilöillä viittaan siis kaikkiin sellaisiin henkilöihin, joiden nimet, kasvot ja muut tarinat liikkuvat median otsikoissa. Koomista on myös se, miten noin 90%:lle kansasta ei ketään kiinnostavat asiat saavat niinkin suuren huomion kyseen ollessa julkisuuden henkilö. Ajatellaan vaikkapa kuinka paljon Suomessa on tällä hetkellä esim. raskaana olevia tai synnyttäneita naisia, avioliiton solmineita henkilöitä, syöpään sairastuneita tai kuinka moni on juuri menettänyt läheisensä. Jos kyse on ns. kenestä tahansa tuntemattomasta, herää varmasti monen ihmisen mieleen kysymys: "Siis ketä kiinnostaa?". Mutta kyseen ollessa julkisuuden henkilö, jo hänen huomaaminen wc:hen mentäessä on otsikoiden arvoinen asia. Ja mikä mielenkiintoisinta, suurella todennäköisyydellä myös lukijoita löytyy.

Niissä työpaikoissa joissa tähän mennessä olen ollut, taukohuoneeseen on varattu lukuisia (vaan ei pitkään lukemattomia) Iltasanomia, Apuja ja muuta vastaavaa. Ja ei liene yllätys, että yleiset keskustelut suurella todennäköisyydellä koskevat näiden lehtien otsikoita päivästä ja tausta toiseen. En tarkoita että haluaisin pohdinnallani "mollata" ihmisiä jotka tähän joukkoon kuuluvat, mutta addiktion kohteena "julkkisten" elämän intensiivinen seuraaminen herättää ajatuksia. Yksittäisestä ihmisestä joka ei anatomisesti tai fysiologisesti eroa muista, tuleekin jotain sellaista mitä suuri osa kansasta ja vieläpä maailmanlaajuisesti seuraa säännöllisesti.

Ja suurella todennäköisyydellä erittäin moni on havainnut tämän ilmiön ennen minua, mutta parempi "jälkijunassa" kuin ei milloinkaan :D

Fiksuus, älykkyys järkevyys, mitä nämä sitten loppujen lopuksi edes ovatkaan. En tiedä vastausta, mutta äkkiseltään minusta tuntuu siltä, etten ulkoisesti edusta yhtäkään näistä piirteistä.

Mikä ihmisestä sitten tekee ulkoisesti älykkään? Ainakin joskus sellaiseen olemukseen visuaalisella tasolla ovat kuuluneet silmälasit sekä yksinkertainen vaatetus. Harrastukset ovat luonnollisesti olleet älyllistä ja ajattelua tukevia. Tämän kaiken vastakohtana ovat puolestaan naispuolisisten suhteen vaaleatukkaiset jotka blondeina tunnemme, naiset naisellisine muotoineen ja vaatteineen (sekä innostus panostaa näihin kaikkiin) ja ulkonäöstään tai vähinkäänkin urheilusta kiinnostuneet miehet.

Tosin mainitsemani esimerkit saattavat kuitenkin olla peräisin ainakin kymmenen vuoden, ellei kaksinkertaisen vuosimäärän takaa. Mutta ilmeisesti me ihmiset osaamme lahjaakkasti vaalia perinteitä pitämällä kiinni stereotypioista. "Blondien" älykkyysosamäärä on edelleenkin alhainen, urheilua aktiivisesti harrastavat miespuoliset tuskin ovat älykkäitä, gootit ovat synkkiä ja kuolemaa pohtivia, tiedelehteä lukeva henkilö on "älykkö" jne. Tosin näiden ihmisten tausta jääkin vähemmän kiinnostuksen kohteeksi. Väliäkö sillä, että tuo blondi naispuolinen avokauluksiseen paitaan pukeutunut naishenkilö kävi juuri tenttimässä neurologiaan liittyvän tentin tai että goottivaatteisiin pukeutunut mies-tai nais-ihminen nauranut hetki sitten ystävänsä kanssa sarjakuville pohtien samalla komedia -elokuvan vuokraamista.

En tiedä voinko määritellä itseäni älykkääksi, lienee turvallisempaa vähintäänkin uskotella että en. Tietämättömyydestäni mainittakoon myös, että lievästi lukihäiriöstäni huolimatta olen kiinnostunut muun muassa kirjoista sekä kirjallisuudesta, politiikasta, luonnosta/ekologiasta, uskonnoista, biologiasta, loppujen lopuksi suuremmasta määrästä asioita kuin aikani riittäisi. Pidän tosin myös rock-ja goottipukeutumisesta ja edelleenkään en ole kyllästynyt harrastamaani tankotanssiin. Syömishäiriön oireilemisen vuoksi olen tosin halunnut hieman välttää avokauluksisia tai muuten paljastavia vaatteita, mutta saatuani itseni taas kuntoon aion jatkaa niiden käyttämistä. Tästä kaikesta huolimatta tiedän erään asian: en ole ainoa.

Olenko sitten fiksu ja ajattelevainen, en tiedä. Sen sijaan että jaksaisin enää vastausta miettiä, jätän sen ulkopuolisille. Ja kuten jo kauan kauan sitten todettiin, kauneus on katsojan silmissä. Edelleenkin tosin haaveilen siitä päivästä, että edes jossain utopistisessa maailmankaikkeudessa ihmisiä ei luokiteltaisi ulkoisten piirteiden, olemuksen tai harrastusten perusteella.

Selaillessani viimeisintä Kunto-lehteä (vai oliko kenties Fit?). Eräs artikkeli toi kieltämättä närkästyksen pintaan. Aiheena oli erilaiset reisityypit ja mahdolliset apukeinot niiden "korjaamiseen". Yhtenä ongelmana olivat lihaksikkaat reidet. Pari sivua myöhemmin lukijoiden kysymyksissä joku oli pohtinut miltei kauhuissaan, että suurentaako spinning reisiä ja että pitäisikö kyseinen laji vaihtaa toiseen.

Mikä tahansa liikunta sopivissa rajoissa tai vähintääkin riittävän hyvin valvottuna on hyväksi. Mutta mistä lähtien osa lajeista "kielletään" sen perusteella, että ne muokkaavat vartaloa tietynlaiseksi? Olen itse aktiivinen lenkkeilijä tankotanssin ohella ja tietoinen myös siitä, että kävely erilaisissa maastossa on muokannut reisilihakseni ehkä muuhun vartaloon nähden hieman, sanoisinko vaikka massiivisemmiksi? Pitäisikö minun siis lopettaa lenkkeily tai vaihtoehtoisesti vähentää ravinnon määrää niin, että kulutus vie nuo epäsopivat lihakseni pois? Ikävä todeta, mutta vastaavanlaiset artikkelit tulevat ruokkimaan kyseistä ajatusta todella suuren ihmismäärän keskuudessa.

Surullista ja raivostuttavaa huomata ettei liikunnastakaan voi enää nauttia, vaan laji tulee valita niin, ettei se muokkaa vartaloa "väärään" suuntaan. Siispä hyvät spinningin, juoksun, pyöräilyn, kuntosalitoiminnan ja muut vastaavanlaisen liikunnan harrastat, vaihtakaan pian lajinne (tai nälkiintykää) että pysytte sellaisina kuin "pitäisi". Jos uskallatte olla eri mieltä, suosittelen lämpimästi vilkaisemaan näitä naisille suunnattuja liikuntalehtiä.

Hyvät kansalaiset, toivottakaamme tervetulleiksi joukko suppeakatseisia puupäitä, jotka myös valtion ja sen asukkaiden asioiden hoitajina ja ohjaajina tunnetaan. Jihuu.

Tehokkuus, pysähtymättömyys, yritteliäisyys, itsekuri. Näistäkö on tämän päivän kunnollinen ihminen tehty? Mukana saa tosin olla ripaus kanelia, mutta hiilihydraatien siirryttyä tabujen kategoriaan sokerikin jäänee pois. Viime vuosien aikana olemme tottuneet jos jonkinlaisiin tavoitteisiin joihin pääsemistä markkinointi ja media "auttaa" meitä pääsemään. Jokainen aikuinen naisihminen on varmasti tietoinen kuinka nyt on paras aika alkaa treenaamaan itseään ns. kesäkuntoon jotta kaikki mahdollinen selluliitti ja muu mistä voisi kiinni ottaa saataisiin ajoissa eliminoitua. Ja yhtä hyvin jokainen miesihminen on varmasti tietoinen että vartalon urheilijamaisuutta tulisi muiden lajien ohella kehittää "äijäjoogan" avulla. Se että tuolla niin kutsutulla selluliitillä on merkityksensä myös vararavintona jota tarvitaan mm. imetyksen ja raskauden aikana ja että se kesäkunto saattaa ohessa johtaa hormonitoiminnan heikkenemiseen lienevätkin sitten sivuseikkoja. Viis näistä, glamour astukoon askeleen edemmäksi.



Selkeästi aiempaan verrattuna lisääntyneitä tuotteita näyttävät olevan erilaiset luontaistuotteet ravintolisävalmisteineen. Vitamiineista saamme elinvoimaa, maitohappobakteereista vastustuskykyä, raudasta lisävoimaa ja melatoniinivalmisteiden avulla nukumme yömme riittävän hyvin. Näitä kaikkia näyttäisi oudosti yhdistävän eräs tavoite. Lähes jokaisen tuotteen mainontaan kuuluu tavalla tai toisella, "ja jaksat taas pysyä vauhdissa", "ja karkotat uupuneisuuden" tai yksi mielenkiintoisimmista, "eikä kipu rajoita tekemisiäsi". Kyllä, hienoa että väsymys ja kipu on eliminoitavissa erilaisten kapseleiden tai voiteiden avulla. Innokkaat kuluttujamme hypnotisoiduttuaan näistä mainoslauseista jättävät vain erään asian huomioimatta. Väsymys ja kipu eivät ole yleensä tuntemuksina itsenäisiä, vaan lähes aina oireena jostain. Väsymyksen ohelle usein voivat ilmestyä nk. alisuorittaneisuus ja alakuloisuus. Väsymystä ja kipua yhdistävät se, että molemmissa mieli, ruumis tai molemmat tarvitsevat lepoa. B12 -vitamiini auttaa kenties ylläpitämiseen, mutta tuskin edes myrkytysraja korvaa oikeaa lepoa. Rautalisällä voidaan saada anemian aiheuttama sydämentykytys loppumaan, mutta stressin aiheuttamat rytmihäiriöt poistuvat valitettavasti myös vasta levon kautta.



Median luoman kuvan mukaan "kunnollisesta ihmisestä" lepääminen tuntuu kaikesta huolimatta olevan suklaatakin suurempi pahe. Suuremmalla todennäköisyydellä voimme nähdä mainoksia Geisha-suklaasta kuin kehotuksista ottaa viimeinkin "rennosti" ja aikaa itsellemme. Meillä on siis lupa syödä suklaata, kerätä vararavintoa vartaloomme ja pikaisesti aloittaa kuntoilu jotta kesään mennessä näyttäisimme huippu-urheilijoilta. -Kunhan mikään näistä ei häiritse sitä kahdeksan tunnin työpäivien rytmiä sekä vapaa-ajan liikkumista ja terveellisiä elämäntapoja. Ja onhan meille suotu B12 -vitamiinivalmisteet. Mihin tässä siis enää lepoa ja rentoutumista tarvittaisiin...

Pieni päivitys lienee paikallaan vaihteeksi. Kotiutumisesta on aikaa suunnilleen pari kuukautta. Itse osastolla vietin kaksi ja puoli kuukautta. Outoa miten niin pitkä aika oli kuulemma pikemminkin lyhyt moniin muihin verrattuna.

En tiedä miten paljon osastolla vietetty aika muokkasi ajatusmaailmaa, tai muokkasiko se sitä lainkaan. Mutta siitä olen varma, että se varsinainen elämä ei siellä ole, vaan jossain ihan muualla. Se on kotona, koulussa, työpaikalla, ystävien kanssa vietetyssä ajassa, harrastuksissa, ihmissuhteissa, kaikkialla osaston ulkopuolella. Toki tein sinne mennessä kerrankin järkevästi, eli otin "omaa elämääni" niin paljon mukaan kuin mahdollista ja yritin sitä toteuttaa. Osa asioista onnistuikin ns. etänä, mutta ei se ollut aitoa.

En usko että syömishäiriö suoranaisesti parantuu niin että katoaisi. Tai ehkä niin voi käydä, mutta ei minulle. Joidenkin mielestä tällainen toteamus voi kuulostaa hyvinkin luovuttamishenkiseltä, mutta sitä se ei ole. Se mihin uskon, on että tämän kaiken kanssa voi oppia elämään niin, se tulee parhaassa tapauksessa jäämään mielessä häviölle. Jotkut asiat ovat vain osa ihmistä. Vaikka ne olisivat negatiivisia, eivät ne tee kantajastaan huonompaa ihmistä. Usein sellaiset asiat voivat tehdä jopa vahvemmaksi.

Kuten moni muukin, minäkin olen loppujen lopuksi vain ihminen ja tarvitsin ns. väännön rautalangasta jotta jaksaisin yrittää. Joulukuussa saatu epilepsiadiagnoosi sopikin siihen tehtävään mainiosti. Jollain kierolla tapaa olen ehkä siitä hyvillänikin nyt kun pidemmän päälle ajattelee. Nyt minulla on syy yrittää. Ja erittäin hyvä sellainen.

Jos minun pitäisi muille toipuville jotain järkevää sanoa, pystyn lähinnä vain muistuttamaan ettei kalorien laskeminen, osastolla oleminen ole elämää. Tai jos on, kannattaako sitä elää edes? Brutaalia mutta totta. Jonain päivänä on myös hyvä kysyä itseltään, mikä tässä kaikessa oikein pelottaa ja onko se kaikki ulospäin ja tapoihin heijastuva tuska, pelko ja neuroottisuus ihan todellisia? Todellisuudella viittaan niiden syihin. Mikä oikeasti pelottaa?

Jaksamista kaikille toipuville, niille, jotka ovat voiton puolella! Jokaisella teistä on mahdollisuus ja oikeus alkaa taas elämään.

http://www.iltasanomat.fi/viihde/uutinen.asp?id=2236503



Tämän kirjoituksen lukeminen järkytti. Vaikka malliksi pyrkivä tyttö olikin pitkä ja ruumiinrakenteelta siro, ei liene kenenkään vaikea huomata ettei tuossa vartalossa oli kaikki kohdallaan. Silmämääräisesti on jo helposti huomattavissa, että alipainoa on kertynyt useita kiloja ja suurella todennäköisyydellä kehon toiminta on havainnoinut saman. Mikäli tämän "mallikokelaan" hormonitoiminta enää on ennallaan, se tuskin kestää kovinkaan pitkään. Ja kun estrogeenin tuottaminen ei pian enää onnistu, lisääntyy osteoporoosin riski moninkertaisesti. Ja mikä huolestuttavinta, jokin hänessä viehätti.



Media ja erityisesti mallimaailma huippumuodin saralla on mennyt jo vuosien ajan liialliseksi laihuuden ihannoinnissa. Tämän myötä syömishäiriöt eivät kosketa vain teini-ikäisiä naishenkilöitä, vaan sairastavien joukko on laajentunut suurempaan ikäluokkaan laskien mukaan myös pienen määrän miespuolisia. Myös kuolemantapauksia on valitettavan useita.



Tämä otsikko suositusta ohjelmasta "Huippumalli haussa" on mielestäni merkki siitä, että kauneusihanteiden suunta uhkaa ajan myötä ylittää sellaisia rajoja, mihin ihmisvartaloa ei ole luotu. Vaikka järki sanoisi sen järjen oletetaan sanovan, ympäristön paineiden alla se ei aina riitä. Syömishäiriöissä voiton puolelle pääseminen vaatii paljon työtä pitkällä ja kivisellä tiellä. Sillä matkalla harva välttyy fyysiseltä kivulta tai muultakaan negatiiviselta tuntemukselta. Moni joutuu luopumaan unelmistaan ja osa koko elämästä.



Teitä joita asia huolestuttaa kovasti, ehdotan palauteviestien lähettämistä kyseisten tv-ohjelmien sivustoille sekä mahdollisia keskustelun aloituksia iltapäivälehtien sivustoille. Muoti ja kauneus ovat mukavia mausteita elämässä ja antavat mahdollisuuden pitää hauskaa. Kuitenkaan sen tasoisia masokisteja tuskin on niin paljoa, että se motivoisi laskemaan BMI:n 15-17 tasolle. Kauneus nähdään silmillä, kuullaan korvilla ja tunnetaan iholla. Yksikään näistä ei sulje toisiaan pois, mutta ne kaikki tarvitsevat jotain toimiakseen: ruumiin jossa on elämä.