IRC-Galleria

Please somebody kill me...

Pitkästä aikaa mie osasin olla vihanen ja viel sillee etten kohdistanu sitä itteeni, vaan huusin sen kaiken ulos. Kävin siel omassa pienessä lasimaailmassani, hukuin hetkeksi ahdistukseen. Osasin purkaa sen tunteen heti enkä jääny pyörittämää sitä mieleeni, en antanu sille otetta. Kaiken lisäks kasasin itteni, siine kesti hetki mut onnistuin. Enkä tehny sitä sen takii että ois ollu pakko tai että herra rehtori ois tyytyväinen, ei mitään sellasta. Mie tein sen sen takii et tiesin pystyväni, mie tiesin et osaan.

En oo nukkunu 3 yönä enempää ku 3-4 tuntii yhteensä nii iha kivasti väsyttää...
Enkä ees pysty nukkuu vaik yrittäisi :c

Tänään on kylmä päivä. Sellaista kylmyyttä jota tekisi mieli lämmittää rommilla. Tai ehkä bensalla.
Sen sijaan litkin kitkerää tonicia. Hyi helvetti, tämähän maistuu ihan greipiltä! Ostin kokeilunhalusta.(tai ehkä koska tarvitsen epätavallisen suosikkijuoman korostaakseni eksentrisyyttäni. hihi.)

Yö kului eskapistisesti pelaamisen merkeissä. Menin Jade Empiren läpi. Ja totisesti, paremmin en voisi aikaani käyttää, olin sitten missä mielentilassa tahansa. Kokemus oli mahtava. Kuin ylipitkä draamantäytteinen kung fu leffa.(hetkinen, sainko sen kuulostamaan huonolta? päinvastoin!)
Aloitin tietysti pelaamaan heti uudestaan alusta. Haluaisin nähdä pelin kaikki loput, mutta toisaalta en usko että PYSTYN tekemään hahmostani häijyä paskiaista. Maailma on minulle aivan liian todellinen!
Falloutissa minulle ei tuottanut mitään vaikeuksia suorittaa järjetöntä väkivaltaa viattomia kohtaan, mutta Jade Empiressä en vain raaski olla julma edes pahimmille vihollisilleni.
Peli sai minut myös miettimään omaa moraaliani, minkä pelin tekijät ovat varmasti tarkoittaneetkin tapahtuvaksi. Mitään varsinaista muutosta se ei minussa aiheuttanut, huomaan muutenkin pyrkiväni(<-huom) käyttäytymään kuten pelissä kuvatun Avoimen Kämmenen tien kulkijat. En kuitenkaan pystyisi ikinä olemaan läheskään yhtä hyväsydäminen kuin hahmoni.

Ah, hahmot. Heistä tuli minulle pelin aikana hyvin läheisiä. Hymy nousi korviin kun seurailin heidän keskinäistä torailuaan, tai kun kuuntelin Black Whirlwind nimisen barbaarin verisiä tarinoita. Osittain hekin pitivät minut kaidalla tiellä, koska etenkin hahmoni lapsuudenystävä luotti hyvyyteeni niin hellyttävän sinisilmäisesti etten olisi kestänyt pettää häntä.
Vähän sama juttu arkitodellisuudessakin. Olin joskus paljon nykyistä ikävämpi persoona, tympii muistellakin, mutta eräiden hyvien ihmisten kanssa ystävystyminen sai minut tarkastelemaan käytöstäni ja ajattelutapojani, ja ainakin toivoakseni muuttumaan parempaan suuntaan.

Nämä siteet ovat myös pitäneet minut hengissä huonompina aikoina. Mikä näinä hetkinä tosin tuntuu kahleelta, grrr.. Mutta aina jälkeenpäin ajatellen pelastusköytenä.
Siitä huolimatta pidän ihmisen oikeutta omaan henkeensä tärkeimpänä perusoikeutena. Itsemurha vain on ikään kuin epäkohteliasta läheisiä kohtaan. Mutta vielä tylympää olisi olla ymmärtämättä tätä ratkaisua.

Älkää nyt ottako tätä angstauksena, mutta joka vuosi tähän aikaan huomaan pohtivani että jokohan viimeinen kesä oli takana. Keväisin olen aina vähän yllättynyt.

Viime vuonna olin suorastaan ehdottoman varma ettei seuraavaa kesää tule, mutta tässä sitä vielä kirjoitellaan. Ja olen kyllä ihan iloinen siitä. Olen viettänyt aikaa hyvien ihmisten seurassa, lukenut kirjoja, katsonut leffoja, pelannut pelejä.. nähnyt unia! Nämä asiat ovat minulle paljon tärkeämpiä kuin koulunkäynti tai työ. Oikeastaan suhtaudun kirjoittamiseen ja muuhun sisällöntuottamiseen työnä, vaikka siitä ei maksetakaan. Ja fiktion kuluttaminen ja ihmisten kuunteleminen on minulle opiskelua, vaikka onhan minulla tuo oikeakin koulu menossa.

No, ensi kerralla kirjoitan jostain hilpeämmästä. Ostin hasselpähkinärouhetta, ajattelin kokeilla sitä kahviin. Tuollaisiset pienet jutut tuottavat vielä mahdottoman paljon iloa. Mutta ei tänään, väsyneenä ei kahvia sovi juoda. Menee hukkaan.

Ai että olen niin vihainen taas kerran. Ja samasta asiasta, joka minut saa ja on saanut ennenkin raivostumaan ja veren kiehumaan. Tämä valtio ja sen järjestämä terveydenhuolto. Lisäksi minua ottaa rajusti kupoliin tämän maan päättäjät, joilta tuntuu puuttuvan todellisuudentaju ja kosketus tavallisen Matti ja Maija Meikäläisen elämään. Luin tämän uutisen: http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/arkistot/kotimaa... Suomen päättävät elimethän näistä päättävät, osoitetaan syyttävä sormi siis sinne. Peräänkuulutetaan heitä, jotka laativat ja hyväksyvät valtionbudjetit. Toivoisin kovasti näille päättäjille maalaisjärkeä ja järkevää päätöksentekoa.

Olen käyttänyt Facebook-foorumia nyt jonkin aikaa ja olen liittynyt useisiin ryhmiin, joiden katson edustavan omaa ajatus- ja arvomaailmaani sekä kiinnostuksen kohteitani. Eräitä tällaisia ryhmiä ovat erilaiset kantaaottavat ryhmät sekä terveyteen liittyvät ryhmät, erityisesti mielenterveyteen liittyvät. Nämä ryhmät ovat ihan hyviä keskustelu- ja vertaistukipaikkoja. Eräs löytämäni Facebook-ryhmä on hyvin huomiota herättävästi nimetty " Nyt ylös sorron yöstä noustaan,vetoomus mt- palveluiden puolesta". Tässä on linkki ko. ryhmään: http://www.facebook.com/home.php?ref=home#/group.php?gid=... Tässä on muutama suora lainaus ryhmästä:

"Nykyisessäkin sairaalapaikkatilanteessa on vaikeaa saada tarpeellista sairaalahoitoa sitä tarvitessaan. Sairaalaan pääsyä odottaessa psykiatrisen
sairauden tila yleensä huononee ja hoitoaika sairaalassa pitenee. Tämä ei ole sen paremmin potilaan, omaisen kuin kuntienkaan edun mukaista. Sairaaloiden alasajo on johtanut siihen,että osastoille pääsee vasta, kun on täydessä psykoosissa tai maniassa. Jos olet itsetuhoinen masentunut ilman psykoottisin oirein, pääset osastolle muutamaksi päiväksi ja eikun takaisin avohoitoon, mikä on parhaimmillaan,että käydään omahoitajalla juttelemassa viikon tai kahden välein 45minuuttia ja loppuaika ollaan oman onnensa nojassa. Nyt sitten vielä avohoitoa vaivaa psykiatripula, eli lääkärille ei avopuolellakaan pääse, ennenkuin olet viittä vailla sairaalakunnossa. Ja sitten sairaalassa kerrotaan,että sinä et laitoshoitoa tarvitse, takaisin avohoitoon.... "

" Avohoitoa tulisi kehittää esim. kotikäyntien, etsivän mielenterveystyön ja ympärivuorokautisen avohoitopäivystyksen avulla. Tarvitaan myös lisää intervalli- ja päiväsairaalapaikkoja. Vasta kun
avohoito toimii siten, että se todella ehkäisee psyykkisen oireilun muuttumista
sairaalahoitoa vaativiksi psykiatrisiksi sairaustiloiksi, vähenee
sairaalapaikkojenkin tarve."


Masennuksen seulomiseen ja seurantaan käytetään nk. Beckin masennustestiä joka tunnetaan myös BDI-kyselynä. Tästä on myös useita variaatioita. Tässä on linkki: http://www.terveysportti.fi/xmedia/pgr/100.012.html Toinen testi mitä käytetään masennuksen seulontaan, on Deps-seula: http://www.tohtori.fi/?page=3459083 Testit itsessään ovat vain suuntaa antavia eikä niiden perusteella pitäisi tehdä diagnoosia, vaan tarvitaan tarkempia tutkimuksia. Toteutuuko se? Ei läheskään aina ja syy siihen on resurssien puute. Lisäksi erikoislääkärin vastaanotolle on hankalaa päästä ja yleislääkärillä ei ole riittävää tietoa ja osaamista, pään sisäiset asiat vaativat ihan omat asiaan erikoistuneet ja perehtyneet velhonsa. Usein lääkärit tuputtavat lääkkeitä hoidoksi. Lääke on ihan hyvä lisä mutta ainoana hoitona se on riittämätön. Luin jostain lehdestä, että lievässä masennuksessa mielialalääkkeen teho vastaa lumelääkettä. Ja lääke itsessäänhän ei poista masennusta, se vain helpottaa oloa ja lievittää oireita...Jos siis vain löydetään oikeanlainen lääkitys. Tehokkainta hoitoa on terapian ja lääkkeen yhdistelmä. Tämä ei kuitenkaan toteudu läheskään kaikkien sitä tarvitsevien kohdalla. Asiaa ei auta, että mielenterveyden hoidosta karsitaan aina vain enemmän rahaa ja hoitoon pääsystä tehdään kohtuuttoman vaikeaa. Lisäksi jo olemassa olevia hoitosuhteita katkaistaan, potilaita pompotellaan tai ei oteta tosissaan jne... Hoidon kuuluisi lähteä potilaan tarpeista potilasta kuunnellen ja kunnioittaen. Kuitenkin hekin ovat ihmisiä siinä missä muutkin vaikka toimintakyky, päätöksentekokyky ja/tai omanarvontunne olisi heikentynyt tai mieliala olisi synkkä. Olen törmännyt sellaiseenkin, että mielenterveyspotilaista puhutaan vammaisina. Mielen sairaus ei ole vamma vaan vakava ja pitkäaikainen sairaus, joka vaatii kunnollista ja asianmukaista hoitoa, siinä missä joku muukin sairaus.

Mielen sairauksista voi hyvinkin parantua tai ainakin oppia elämään niiden kanssa. Asialla on muutama mutta: Jotta masennuksesta tai jostain muusta mielen sairaudesta voisi parantua, se vaatii asianmukaista, kunnollista ja pitkäaikaista hoitoa. Se tarkoittaa, että paitsi että lievitetään sairauden oireita, tutkitaan ja hoidetaan sairauden syyt. Moniko meistä esim. kitkee rikkaruohoista vain ne maanpinnalla olevat osat unohtaen juuret täysin halutessaan päästä niistä rehuista kokonaan eroon?

Masennus sekoitetaan usein tavalliseen alakuloisuuteen, suruun ja mielipahaan. Sellaisiin normaaleihin tunteisiin, jotka kuuluvat jokaisen elämään. Todellinen masennus on vakava sairaus ja aivan eri asia. Elämän ei kuulukaan olla aina helppoa, hauskaa ja menevää. Välillä kuuluu olla huonoja päiviä ja surua, jotta voi olla taas iloinen. Silti pitkittyessään paha olo heikentää tai pahimmillaan vie kokonaan toimintakyvyn. Lisäksi masennukseen kuuluu usein univaikeudet, keskittymiskyvyn heikkeneminen, mielihyvän ja kiinnostuksen puute, itsesyytökset, negatiivinen suhtautumistapa ja maailmankatsomus, alemmuudentunne, toivottomuuden tunne joka asiaan, yms. Miltä kuulostaa? Ei kaiketi kovin mukavalta? Tokihan masennuksen kanssakin voi elää ja siihenkin turtuu. Sanonta "ensimmäinen tunti hirressä on se pahin" pätee tähänkin. Mutta onko se elämisen arvoista elämää? Ajattele omalle kohdallesi, jos et enää kykene saamaan sellaista tyydydystä asioista, jotka ennen toivat sinulle mielihyvää ja nautintoa. Ajattele, jos kulkisit kohti pimeää tunnelia ja edessäsi olisi pelkkää pimeyttä ja vain takanasi valoa joka vähenee koko ajan. Näin masennusta voisi kuvailla.

Riittämättömästi hoidettuna masennus helposti uusiutuu ja tulee takaisin paljon vaikeampana. Tällöin on taas hankalampaa toipua. Masentuneella on suurempi riski sairastua muihin mielen sairauksiin ja fyysisiin sairauksiin. Pahimmillaan siihen voi kuolla. Syitä masennukseen on yhtä monta, kuin sairastuneita. Masennus, uupumus ja stressi kulkevat käsi kädessä ja muodostavat vaikean kierteen. Itsekin voi itseään auttaa, jokainen on oman toipumisensa tärkein linkki mutta sairaudesta paranemiseen tarvitaan apua ja hoitoa. Mielenterveyteen vaikuttavat mm. ihmissuhteet, sosiaalinen tuki, kuulluksi tuleminen ja hyväksynnän kokeminen jne. Mielen sairauksiin, kuten fyysisiin sairauksiin, liittyy usein perimä ja sen tuoma alttius sairastua. Silti kuka vain voi sairastua masennukseen. Se ei katso ikää, elämäntilannetta eikä henkilöä. Kukaan ei ole turvassa mielen tasapainon järkkymiseltä ja kellä tahansa voi jossain vaiheessa omat voimat ja jaksaminen loppua. Mielenterveyspotilaan sairastuminen tuottaa mittaamatonta tuskaa potilaalle itselleen mutta se kuormittaa myös potilaan läheisiä: http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kotimaa/mielenterveysp... Potilaan läheisillä on riski sairastua itsekin ja tuskin kukaan tahtoo lisää sairastuneita joita on Suomessa jo 700 000 a määrä vain kasvaa. On siis kaikkien edun mukaista, että sairastuneet hoidetaan kuntoon ihan kunnolla, asenteita pyritään muuttamaan ja levittämään asiallista ja totuudenmukaista tietoa mielen sairauksista. Tässä on yksi erittäin hyvä linkki, josta saa asiallista tietoa masennuksesta: http://www.suhdesoppa.fi/itsetuntemus/mita-masennus-on/ Se ei ole häpeä jos on sairastunut masennukseen tai johonkin muuhun mielen sairauteen, meistä ei kukaan niitä itse valitse. Ne valitsevat itse potilaansa, uhrinsa.

Loppuviikko saikkua polven takia.. ei kiva. kiukuttaa koko ajan ja harmittaa ku kiukuttelen kultsille.. en mä tarkotuksella mut minen vaan voi sietää mitään kipua yhtään ja mieli muutenkin taas viime aikoina heitelly. Tuntuu ettei oikein mikään mee suunnitelmien mukaan.. toivottavasti ees loppuviikko menee ;)

Rakastan kultiiiiiii!! <3

Oli pakko tulla tänne avautumaan tästä aiheesta, joka ainakin minua koskettaa. Suomesta puhutaan usein hyvinvointiyhteiskuntana ja edelläkävijänä. Myös listattaessa parhaimpia asuinpaikkoja, Suomi on kärkipäässä. Täällä on toki paljon hyvää kuten ilmainen ja laadukas koulutusjärjestelmä, jonkinlainen sosiaaliturvajärjestelmä (kaikissa valtioissa ei tälläistä ole) yms. Itse en kuitenkaan puhuisi Suomesta hyvinvointivaltiona koska täällä on sellaisia puutteita ja aukkoja, jotka eivät mielestäni kuulu hyvinvointivaltioon. Tällaisia ovat esim. leipäjonot, potilasjonot, asunnottomat, köyhyysrajan alapuolella elävät, näin muutamia mainitakseni. Mielestäni hyvinvointivaltion kuuluisi tarjota asukkailleen myös esim. kohtuullinen ja riittävä toimeentulo, riittävä ja toimiva terveydenhuolto, vanhusten- ja lastenhoito sekä tarvittavat palvelut. Listaahan voisi jatkaa vielä mutta siitä toiste lisää...


Jos Suomi kerta on hyvinvointivaltio, niin miksi täällä ihmiset voivat niin huonosti? Siihen on varmasti montakin syytä, mutta minulle nousee mieleeni suomalainen terveydenhoito. Psyykkiset ongelmat lisääntyvät koko ajan ja jo ennestään näistä kärsivät eivät saa riittävää hoitoa. On tutkittu, että joka viides suomalainen kokee elämänsä aikana masennusjakson, joka tarvitsisi hoitoa. Ja mitä tapahtuu kun haet itsellesi apua? Sinulle tuputetaan lääkkeitä mikä sinänsä on ihan hyvä apu, mutta kun yksin napit eivät riitä. Tehokkaimmaksi masennuksen hoidoksi on todettu lääkkeen ja terapian yhdistelmä. Tämän toteuttamiseen kunnat tarvitsevat rahaa. Ja rahaahan ei kunnilla ole koska yleisesti rahatilanne kunnissa on tiukilla ja joidenkin kuntien talous jopa kuralla. Ja mitä tekee valtio? No leikkaa määrärahoja. Näin on tehty ennenkin ja se näkyy nyt.

Kenen etu on, että apua tarvitsevat eivät saa riittävää ja asianmukaista hoitoa? Riittämätön hoito näkyy monella tavalla: Työkyvyttömyytenä, sairauslomina, keskeytyneinä opintoina, itsemurhina jne.. Puhumattakaan miten se vaikuttaa perheisiin ja sairastuneiden lähimmäisiin. Jonot hoitoihin ovat pitkät ja avohoidon puolella potilaiden hoitosuhteita päätetään yksipuolisesti potilaalta itseltään kysymättä. Mielen sairaudet ovat vakavia pitkäaikaissairauksia, jotka tarvitsevat pitkäaikaista hoitoa. Hoitamattomina tai riittämättömästi hoidettuina ne myös uusiutuvat helposti. Järkevintä olisi siis panostaa sairauksien hoitoon ja mielenhäiriöiden ennaltaehkäisyyn. Tämä tulisi valtiolle ja kunnillekin edullisemmaksi. Ei ole hyvää hoitoa, että kerran parissa kuukaudessa uusit reseptin terveyskeskuksessa. Ei myöskään ole ihmisarvoista kohtelua jättää apua tarvitseva oman onnensa nojaan. Eihän esim. syöpäänkään sairastuneen hoitoa jätetä puolitiehen, miksi siis sellaisen henkilön jolla on mielenterveysongelmia? Tälle asialle täytyisi siis selkeästi tehdä jotain ja asia voitaisiin kyllä korjata.

Otetaan esimerkki: Potilaan määräaikainen hoitosuhde päätetään, koska tällä tavoin kuvitellaan kunnan säästävän rahaa. Menee jonkin verran aikaa ja tämä samainen potilas hakeutuu uudestaan hoitoon. Miten kävi? Rahaa meni enemmän nyt kuin mitä sitä olisi mennyt jos potilas olisi hoidettu kunnolla kuntoon asti. Kyse on ihmisestä ja hoidon kuuluisi lähteä potilaan tarpeista eikä siitä miten esim. tilastoja saadaan kaunistettua. Jokainen meistä ansaitsee ihmisarvoisen hoidon, kohtelun ja elämän. Mikään selkääntaputtelu harvoin mielenterveyspotilasta auttaa, paremminkin potilaan tarpeista lähtevä hoito ja apu tuovat parhaan lopputuloksen.

Löysin tällaisen linkin vetoomukseen mielenterveyspalvelujen puolesta: http://www.mtkl.fi/liiton_toiminta/vaikuttamistoiminta/vetoomus/ Käykää allekirjoittamassa jos asia vähääkään koskettaa.

Hakekaa minut pois, jooko, en jaksa enää olla täällä. En tiedä mutta nyt viikonjälkeen kaatuu seinät kyllä jo täysiä päälle. Voisin jo luovuttaa kaiken kanssa, olo on kamala. Mä haluan pian kotiin, omaan huoneeseen, omaan rauhaan. Miettiä ja olla rauhassa. Nyt vain ahdistaa ja kun tiuskin minkä ehdin niiin mukavaa ei ole kellään. Multa loppuu voimat vetää hymyllä kun sisällä velloo vaan, kun kaikki tuntuu pahalta ja ahdistaa. Haluaisin käpertyä jotakin vasten (niin enää ei kyllä ole ketään jota vasten nojata) ja itkeä, olla hetken kuin pieni lapsi siipi murtuneena. En jaksa, tuntuu kuin olisin aivan voimaton, kaiken suhteen. En jaksa nyt uskoa edes että jaksaisin päästä tästä sairaudestani ylitse, kuinka olinkaan varma jaksavani nyt kohdata kaiken. siipeni on kuitenkin nyt niin murtuneet, en jaksa.

Miksi hymyillä kun vain itkettää ja ahdistaa. Haluaisin vain nukkua. Ja kun olen nukahtamassa mietin vain miten ihana olisi luovuttaa ja lopettaa. En minä kuolemalla mitään voittaisi, mutta kyllä se elämä muilla jatkuisi. Kyllähän minä hetken eläisin vahvasti suruna ja muistoina sukulaisien ja tuttavien mielissä, mutta sitten aika jatkuisi. Ei kukaan minua muistaisi pitkään. Minä siinä häviäisin suuresti, monet kokemukset ja onnen hetket. Mutta mitä ne hetket ovat? en osaa sanoa, siksi se ei niin liikuta nyt. Tiedän että silloin olisiin heikko, ihmisistä heikoimpia kun lähtisin oman käden kautta, mutta ei kukaan ole terästä. Olen väsynyt, oikeasti väsynyt.

Miksi taistella kun sattuu? No kyllähän sitä on paljon syitä jatkaa, niitä itsekin toisille sanon ja välillä ne sitten itsekin hukkaan täysin. Ei tätä jaksaisi enää, nyt tämä viikko on ollut ihan hirveää, kohta onneksi kotiin, voi vaikka koettaa soittaa jollekin tutulle ja löytää taas sitä tahtoa jostain. Kun saa olla rauhassa, pohtia ja keskustella ihmisten kanssa. Kun käy taas Majakalla puhumassa, kun näkee psykiatrin, kun käy verikokeet tarkistamassa (helkutan suola-arvot). Niin ja kun pääsee mittanauhan ja vaa´an luokse. Tietää paljonko täällä sitten onkaan lihonut (sanokaa vain että olen jo laiha ja ei enää saisi laihtua, minä tiedän sen mutta jokin taistelee syömistä vastaan niin voimalla että ihan hirvittää. Minusta taitaa tulla se luuranko, häviän tän taistelun, en ollut niin vahva kuin luulin).

kyllä mä vielä eteenpäin kuljen, kuhan tässä jotenkin taas saa levätä. Rankkaa olla kaukana suomesta ja asua hotellihuoneessa veljen kanssa. ja kun ei vaan saa lomastakaan kaikkee irti, ei jaksa ajatukset olla enää mukana. Oli mulla mukava kanoottiretkikin kun yksin letkassa meloessa mietin miten alkaa anorektiset ajatukset vain vallata lisää ja lisää tilaa, miettiä miten voisi laihtua ja miten hyvältä tuntuisi kuihtua pois. Miettiä sukellellessa miten minulle ominaisin tapa tappaa itseni olisi hukuttautuminen. Tuskaisaahan se olisi, siitä ystävästä tulisi vihollinen. Eikä kuolema ikinä olisi niin kaunista kuin ajattelen, mutta sattuhan sitä. En minä tietäisi miltä se näyttää, millaisena minut löydetään enkä voisi tunteakaan sen kuin vain kerran. On hieman heikko olo nyt täällä, haluan jo takaisin Suomeen.

Suomessa voisin tehdäkin asioille jotain, ei tarvitsisi yksin kantaa tätä kaikkea sisällä. Täällä en minä vanhemmilleni voi puhua ja velikin vaa huutaa: "Älä oo noin äksy, söisit mielenterveyslääkkeitä". Vanhempani tai isovanhempani eivät tiedä, kerron heille vielä aikanaan. Mutta en halua heidän nyt näitä ajatuksiani kuulevan, se sekottaisi pakkaani edelleen ja toisi ahdistusta, vaikka ei valheessa eläminen helppoa ole. mutta kun tietäisi heidän huolensa ja näkisi sen niin se satuttaisi minua entisestään, veisi voimia toipumisen mahdollisuudelta kun koettaisi entistä paremmin näyttää ettei täs niin suuri hätä ole.