IRC-Galleria

Tein miehen työn ja sen sijaan että olisin nukkunut yöni, luin äsken Artemis Fowl -sarjan kaxi viimeistä osaa ihan vain nostalgiannälkäistä sisälläni asuvaa pientä varhaisteiniä silmälläpitäen ja koittaen parhaani mukaan tyydyttää hänen halvan soopakirjallisuuden himoaan. 12 tuntia yhteen menoon keijuja ja huonoja vitsejä alkaa jo vähän puuduttamaan. Eilen meni sitten kolmanneksi viimeinen. 36 tuntia, 3 kirjaa, 401 + 363 + 385 sivua, ja täytyy tässä nyt erikseen sanoa että aikaan sisältyi kuitenkin yhdet yöunet.

Ei tässä kyllä sinänsä ole mitään ylpeiltävää, koska kyseessä kuitenkin oli lastenkirja, ja vittu XXXL-788 -kokoinen fontti. Nojaa. Jatketaanpas ->

Suoraan sanottuna olin järkyttävän pettynyt Aikaparadoksiin ja Kadonneeseen siirtokuntaan. Siis ihan hirveetä kuraa. Ei mitään jäljellä siitä samasta vanhasta lennokkuudesta minkä Colfer mussa aikoinaan onnistu herättämään kun olin 12 enkä ymmärtänyt mitään kirjallisuudesta. Siis ei. Ympäripyöreää lupsuttelua ilman oikeastaan mitään järjestelmällistä otetta mihinkään. Varsinkin kuudes osa Aikaparadoksi (no en mä laske sitä vitun fanityttösäläkirjaa osaks) oli aivan kaameaa puutaheinää, ihan melkein suoraan sanottuna itketti. Plus teini-Hollyn ja Artemiksen omituiset pussailusessiot herätti uskomattoman myötähäpeän.

Noiden taso on ylipäätään laskenut ihan kauhean paljon koko ajan mitä enemmän osia on tullut. Kaksi ekaa oli tosi hyviä ja kakkososa oli itse asiassa miltei vielä parempi kuin hieman liiankin turvallinen ykkösosa, kun miljöö vaihteli ja oli sitä kautta huomattavasti kiinnostavampi. Ikuisuuskoodi oli jo aika heikko. Opalin kosto onneks anto vähän toivoa tulevaisuudesta, ainakin mun muistikuvien mukaan se oli tosi positiivinen yllätys.

Mut sit tuli noi kaks. Siis ei. Argh. Jo Kadonnut siirtokunta vaikutti vähän tollaselta velvollisuustarinalta eikä oikein hirveesti vakuuttanut innokkuudellaan, päin vastoin teki mieli vähän voivotella kun kirjailijalta tuntu puuttuvan kaikki henkilökohtainen into kirjan kirjottamiseen. Mutta toi Aikaparadoksi... siis ei saatana. Lukuunottamatta sitä yhtä lajienvälistä nuoleskelukohtausta toi ei vieny tarinaa _MITENKÄÄN_ eteenpäin. Siis ei MITENKÄÄN. Paitsi loi sellasen niin kutsutun Kauniit ja Rohkeat -aikaparadoksaalisen tilanteen missä hoidetaan sellaset ongelmat kuin tekninen kehitys, useat syntyneet lapset, muuta soopaa pois alta ja tuodaan antagonistille kaksoisolento, mutta kuitenkin päälle pidetään huolta siitä ettei päähenkilö vanhene liikaa teinien samaistumista ajatellen. Colfer, olen pettynyt. Olen hyvin pettynyt.

Mutta joo. Toi Atlantiskompleksi oli kauheen hyvä. Miltei oikeastaan samalle tasolle meni kuin alkupuolen tarina, tosin lievää hätääntyneisyyttä oli ilmassa lopussa. En oikeastaan edes erottanut missä meni tarinankaaren puoliväli, tuntui koko ajan että stooria vieläkin ja vieläkin kehitetään, mutta yhtäkkiä Root vaan tappaa ittensä ja sivuja on 20 kappaletta jäljellä ja mä olen, että mitä vittua. Tosta olis saanu huomattavasti mielenkiintoisemman jos tarinan olis jakanut vähän tasaisemmin eikä olis lopettanu sitä noin kauhealla hopulla. Tai sitten alkua oli pitkitetty. Tai sitten alkuasetelma avautui liian löysästi itse tarinaan. Colferilla kuitenkin on aina selkeä alkuasetelma, sitten lähtee tapahtumaan, sitten selviää miten vitun iso paniikki on kyseessä, sitten tapellaan ainakin puolet kirjan pituudesta sen kanssa, hoidetaan yksi iso viimeinen ponnistus, joko lihaksilla tai aivoilla, ja sit käsitellään loppumainingit. Tossa noi piirakanpalat oli ihan huit hait helevettiä asetellut.

Mutta joo. Tykkäsin tosta, vaikka toisaalta Orionin liiankin pitkälle viety koomisuus vähän hävetti. Lisäks mua ärsyttää että Leonorin hahmoa ei käytetty tehokkaammin hyödyks.

Ja oliskohan vielä jotain... On aika masentavaa että vaikka nimestä päätellen koko atlantiskompleksi oli pääosassa, sitä hädin tuskin vilkastiin. Sitten jatkettiin taas omituista koomista sanailua. Olisin ollu paljon innostuneempi jos viimesenä lukuna oltais käsitelty joku pieni psykologinen haastattelu aiheesta. Tai ko. syndrooman oireet olis ollu ees _vähän realistisempia, eikä tollasia "LOL SÄHKÖSHOKKI VAIHDAN PERSOONAA KUIN SUKKIA".

Okei ehkä nyt lopetan valittamisen.