Sanompa nyt suoraan. Mulla ei ole haaveammattia. Mulla ei ole unelmaa ammatista. Minuu ei vois vähempää kiinnostaa työnteko rahan eteen.
Tuntuu että nykymaailmassa kaikki keskittyy siihen että teet töitä. Lapsia ja nuoria patistetaan vaivaamaan aivojaan jo viisvuotiaasta lähtien siihen että pitää tehdä töitä isona ja se on se päätavote elämässä. Töitä. Työ, työ, työ. Ei hätää, ei työ niin kamalaa ole kun valihet vaan siedettävimmän, eli sen sun 'haaveen'.
Täyttä paskaa, oikeasti. Pikkulapset sanoo aina että ne ei tahdo aikuisiksi, koska ne näkee kuinka kusessa aikuiset ihmiset on elämänsä kanssa ja kuinka ympäristö, työt ja ylipäätään kaikki stressaa niitä ja parhaimmassa tapauksessa pilaa niitten elämänilon sitten kokonaan. En minä ihmettele lainkaan että lapset ei halua kasvaa aikuiseksi tai joutua töihin isona. Minä koin henkilökohtasesti sisäsesti kamalan kriisin kun tajusin että helvetti miusta tulee aikuinen ja mun pitää oikeesti muka ruveta hankkimaan rahaa, töitä, kunnon numeroita ja jatkokoulutuspaikkaa.
Ennen työ oli vaan ehto elämiselle. Sitä oli tehtävä, että pysy elossa ja että kykeni nauttimaan kaikesta siitä mitä luonto ja elämän mahdollisuus sulle itsessään tarjoaa. Keskiajalla ihmiset oli laiskoja työntekijöitä. Sen ajan ihmiset on se suuri ihanne, ne oli oikeita ihmisiä eikä peitelly sitä. Ne teki työtä minkä tarvis, oli aistikkaita ja ilmaisivat itseään vapaasti ja kunnioittivat elämää (ja luontoa) itsessään kuin maailmankaikkeuden suurinta herraa.
Mutta tuo kaikki on toki sitten historiaa. Ei näin ole enää nykypäivänä.
Joten joo, mulla ei ole haaveammattia ja ei tule varmaan koskaan olemaankaan. Mie haluan vain löytää ne ihanat kohdat elämästä, nähdä kaiken ja nauttia. Se on miun unelma ja haave, ja se on kai liikaa pyydetty.
