Korkeasta elintasosta ja törsäilevästä elämäntavasta syyllisyyttä poteva länsimainen
ihminen saattaa lahjoittaa rahojaan ilmastonmuutosta, luonnon tuhoutumista tai
ihmisoikeusloukkauksia vastaan taisteleville järjestöille ja tuntea sitä kautta hieman
vähemmän syyllisyyttä omasta hyvinvoinnistaan. Mutta kuinka pysyvän muutokseen
nämä järjestöt todella voivat saavuttaa nykyjärjestelmän puitteissa? Tuumaillaanpa
tätä tovi!
Vaikka hyväntekeväisyysjärjestöt puhuvatkin päällisin puolin hyvistä ja tärkeistä
asioista, eivät ne todellisuudessa pysty, tai edes pyri muuttamaan asioiden tilaa -
ainakaan pysyvästi. Yksikään hyväntekeväisyysjärjestö ei pyri hakemaan lopullista
ratkaisua ongelmia aiheuttaviin ja ylläpitäviin mekanismeihin. Ongelman katoaminen
tarkoittaisi samalla myös järjestön itsensä loppua.
Rahajärjestelmän sisällä toimivat hyväntekeväisyysjärjestöt tarvitsevat lahjoituksia
tekeviä hyväntekijöitä. Mitä suuremmaksi nämä järjestöt kasvavat, sitä enemmän
ihmisiä ne palkkaavat ja sitä tärkeämmäksi oman aseman ylläpitäminen niille
muodostuu. Niinpä maailman epäoikeudenmukaisuus tuotteistetaan. Sitä
mainostetaan ja sillä markkinoidaan. Tehdään kohderyhmäanalyysejä ja
markkinointitutkimuksia. Palkataan projektipäälliköitä ja kontrollereita. Laaditaan
meno- ja tuloarvioita, neuvotellaan rahoituksesta ja solmitaan kontakteja liikemiehiin
ja poliitikkoihin.
Ennemmin tai myöhemmin mikä tahansa vilpittömästä tarkoitusperästä alkunsa
saanut ihmisoikeus-, eläinoikeus tai ympäristöliike muuttuu lopulta täysipäiväiseksi
liiketoiminnaksi. Liiketoiminnaksi, joka paradoksaalisesti saa kaiken elinvoimansa
ihmisten, eläinten ja ympäristön kärsimyksistä. Hyväntekeväisyysjärjestön
institutionalisoituessa sen pyrkimykset muuttaa vallitsevia olosuhteita muuttuvat
vaivihkaa vallitsevia olosuhteita ylläpitäviksi. Nimittäin jos ongelma katoaisi, katoaisi
myös liiketoiminta ja kaikki tuon liiketoiminnan varaan rakennetut työpaikat ja
hyvinvointi. Niinpä kaikki rahajärjestelmän sisälle syntyneet organisaatiot -
perustuivatpa ne kuinka kauniille ideoille tahansa - ovat aina pakotettuja
korruptoitumaan pysyäkseen elossa. Rahajärjestelmä on peli, joka pakottaa kaikki
peliin osallistujat yhdenmukaiseen, pohjimmiltaan parasiittimäiseen, käytökseen.
Markkinoilta voittamasi hyvinvointi tarkoittaa lähes aina laiminlyöntejä muiden
hyvinvointia kohtaan. Idealisti joutuu lopulta aina joko markkinatalouden rattaiden
runtelemaksi tai korruptoimaksi.
Rahajärjestelmässä toimivalla organisaatiolla voi olla erilaisia ideologioita, mutta
lopulta vain yksi Jumala. Paradoksaalista kyllä, myös kirkko palvelee ensisijaisesti
rahaa ja vasta sitten kristinuskon oppeja. Nykyinen raha- ja talousjärjestelmämme ei
ole kirkon vika. Mutta se, ettei kirkko itse tuo tätä rahaan liittyvää
kaksinaismoralismia esiin, vaan pyrkii kaikin tavoin sopeutumaan siihen ja jopa
hyötymään siitä - se on yksin kirkon oma valinta. Tämä syö epäilemättä kirkon
uskottavuutta. Siksi myös kirkko palkkaa mainostoimistoja uudistamaan imagoaan ja
huolehtimaan markkinoinnistaan. Mitään mainostoimistoja ei kuitenkaan tarvittaisi,
jos teologit vain lukisivat raamattunsa huolella ja palauttaisivat harjoittamansa
kristinuskon alkuperäiseen tarkoitukseensa.
Eikö Jeesus itse hyökännyt juuri köyhiä sortavan eliitin taloudellisia etuja ja
yhteiskunnallista valta-asemaa ylläpitävää temppelilaitosta vastaan? Eikö siis
nykyaikana juuri kirkon tehtävä olisi taistella velkaperusteisen rahajärjestelmän
epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja taipua sen edessä vasta välttämättömän pakon niin
vaatiessa, jos silloinkaan?
Vuonna 2007 suomen evankelis- luterilaisen kirkon nettotulos nousi 92 miljoonaan
euroon. Kirkon varallisuuden tasearvo oli noin kolme miljardia euroa, josta 800
miljoonaa euroa oli likvidejä kassavaroja. Käteistä löytyi 255 miljoonaa euroa, kun
taas 542 miljoonaa euroa oli kiinni erilaissa osakkeissa, osuuksissa ja arvopapereissa.
Näin siis rauhan aikana. Sota-aikana kirkko kunnostautuu siunaamalla sotilaat, aseet
ja vihollisiksi katsomiensa ihmisten verisen teurastuksen. Niinkö Jeesus opetti? Vai
onko se sittenkin vain hyvää bisnestä?
Ihmisten huonoon omatuntoon perustuva teollisuus on nykyajan anekauppaa ja se
työllistää maailmanlaajuisesti miljoonia ihmisiä. Jos maailmasta häviäisivät ongelmat,
sadat miljoonat ihmiset jäisivät välittömästi työttömiksi ja organisaatioiden huipulle
kiivenneet maailmanparantajat menettäisivät palkkansa lisäksi sosiaalisen statuksensa.
Niinpä kaikki kerran syntynsä saaneet instituutiot pyrkivät rahajärjestelmän
pakottamana aina vähintään säilyttämään oman asemansa. Juuri tämä itsensä
ylläpitämisen tarve tekee kaikista rahajärjestelmässä toimivista instituutioista ja
organisaatioista jo syntyhetkellään korruptoituneita. Ei liene enää salaisuus, etteikö
esimerkiksi Al Gore tuhansine kannattajineen toivoisi salaa ennustamansa globaalin
ilmastokatastrofin toteutumista.
"Jos jotain voisin toivoa, niin haluaisin ilmastonmuutoksen toteutuvan, jotta tiede
voitaisiin osoittaa oikeaksi, seurauksista riippumatta!"
-- Ote CRU:n johtavan (sittemmin syrjäytetyn) ilmastotutkijan, professori Phil
Jonesin sähköpostista 5.7.2005 --
Kyse ei siis ole niinkään kieroutuneista ihmisyksilöistä, kuin ongelmien varaan
rakentuneesta ja ongelmista hyötyvästä järjestelmästä. Ympäristön tuho, nälänhätä ja
ylipäänsä kaikki ihmisen kieroutunut käytös on joko suoraan tai välillisesti seurausta
ihmisten kieroutunutta käytöstä tukevasta palkkiojärjestelmästä, jota kutsumme
talous- ja rahajärjestelmäksi. Rahajärjestelmä muodostaa yhteiskuntamme perustan ja
määrää sen pelisäännöt, korruptoiden siten kaikki sen varaan rakennetut instituutiot ja
organisaatiot. Niin kauan kun ympäristö- tai ihmisoikeusjärjestöt kieltäytyvät
näkemästä tätä tosiasiaa, ovat he myös itse osa samaa kieroutunutta järjestelmää,
eivätkä voi koskaan saavuttaa toimillaan pysyvää käännettä kohti parempaa
maailmaa. Siksi todellinen muutos voi alkaa ainoastaan rahajärjestelmän muutoksesta.
Lähde: http://resurssipohjainentalous.blogspot.com/
