IRC-Galleria

Local politics -- schools, zoning, council elections -- hit us where we live. So why don't more of us actually get involved? Is it apathy? Dave Meslin says no. He identifies 7 barriers that keep us from taking part in our communities, even when we truly care.

Tälläisen väkersin kymmenessä minuutissa, vittu sydänvertani raastaen ja pistän sen tänne vaikka tiiän ettei kukaan jaksa tälläistä lukea koska laitoin sen 09:34 ja ihmiset väsyneinä selaa aamulla galleriaa ja sivuuttaa vaan näin pitkän jutun samantien. Mutta jos nyt kuitenkin luet niin kiva jos jaksat kommentoida, on se sitten mitä tahansa tasolta "paska" tahi "tekstin ergonominen muotoilu vetoaa minuun germaaniskielisten ilmausten tavoin, bravo". No kuitenkin, tässä se nyt sit on:

"Saanko mie nyt pusun", kysyt ripsiäsi räpytellen ja katsot kauriinsilmilläsi minua. Et kovin viattomasti, mutta suloisia puoliasi painottaen. Minä liikutan hitaasti ja vaivaantuneesti huuliani omiasi vasten ja annan vaistomaisille reaktioilleni vallan. Hiljaisen, muttei liian pitkän hetken jälkeen kasvomme vetäytyvät ja sinä hymyilet tyytyväisen oloisena, olet koiranpentu joka on saanut ruokaa. Olet kissa jota on rapsutettu, olet vauva joka on äitinsä sylissä.
Makaan joutilaana sohvalla, tuijotan tyhjyyteen enkä noteeraa lasilaatikon pyöriviä ja hyöriviä ihmisiä jotka ovat suunnitelleet koreografiansa minua parhaiten viihdyttämään. Lasket pääsi syliini ja ummistat silmäsi, toivoen kädeltäni hellää huolenpitoa ja huuliltani lempeitä sanoja, joita aivoni tuottavat. Käteni pysyy selkänojalla, huuleni pysyvät vaiti eivätkä aivoni kuluta itseään muuhun kuin suihinoton tuottaman mielihyvän kuvitteluun. Olen hiljaa, en halua vaikuttaa välinpitämättömältä. Olen hiljaa, en halua antaa väärää kuvaa. Kyllä minä sinun muitakin puoliasi arvostan. Ne eivät vain juuri nyt liiku päässäni.

Astun ulos lasiovesta ja sytytän savukkeeni. Tuhkat karisevat hiljalleen parvekkeen betonilattialle, ja sinä revit minua hihasta. Esität söpöä ja suloista lapsekkuudellasi, anoen minua tulemaan kanssasi ammeeseen. Tumppaan puoliksipoltetun tupakkani ja astun vastahakoisasti takaisin sisälle. En ymmärrä, mikset voi nauttia yksin kylvystä, en ymmärrä miksi tarvitset minua pesemään selkäsi. Tiedän, että haluat sillä tavoin luoda välillemme syvällisempää yhteyttä, mutta vaikka minä sen tiedänkin, en minä sitä ymmärrä.

Vesi on liian kylmää, mutta sinä pidät siitä. Kärvistelen pakon edessä, enkä valita. Sinä puhallat saippuakuplia ja minä hymyilen väkinäisesti. Olen varma että vielä hetki sitten olit jonkun muun kanssa samanlaisessa ammeessa, puhalsit samalla lailla saippuakuplia ja se toinen ihminen osasi nauraa jutuillesi rehellisemmin kuin minä. Hän ymmärsi sinua paremmin ja oli oikealla aaltopituudella sinun kanssasi. Minä en ole, minä olen typerä ihminen. En ehkä typerin koko Suomessa, en edes typerin koko Pirkanmaalla mutta typerä silti.

Myöhemmin illalla makaamme sängyllä kasvokkain ja kerrot kaikista asioista, mitä olet tehnyt tänään ja niistä monista tavoista miten jaksatkaan päivästä toiseen minua rakastaa. Ja olet kiitollinen siitä että minä en vahingoita sinua, että minä olen turvallinen, että minä olen luotettava. Halaat minua ja annat suukon poskelleni, enkä minä sano koko aikana mitään. Rakasteltuamme viidentoista minuutin ajan pimeässä huoneessa minä käännän kylkeäni sinua kohtaan ja esitän nukkuvaa. Sinä yrität aluksi saada minua hereille, mutta epäonnistuttua yrityksissäsi nukahdat hetken kuluttua.

Nousen ylös, laitan likaiset housut jalkaani ja astun parvekkeelle. Toinen tupakka syttyy mutta se ei ole täysin niin hyvältä maistuva kuin ensimmäinen. Istahdan betonilattialle jonka tuhka värjää jalkapohjiani mustan ja harmaan sekoitukseksi. Minua itkettää mutta samaan aikaan tuntuu helvetin ontolta.

Aikuisten rakkaus ei ole lainkaan niin hienoa kuin lasten, enkä minä rohkene noin suloista otusta särkeä.