IRC-Galleria

Dean ja Sam saapuivat hautaholvin oviaukolle. Dean osoitti Coltillaan alas pimeyteen aivan kuin toivoen, että Kain ilmestyisi sen eteen, mutta mitään ei tapahtunut.
''Menemmekö me vai jäämmekö tänne odottamaan Kainia?'' Kysyi Sam naurahtaen. Dean näytti pitkää naamaa ja meni edeltä taskulamppu valmiina. Hautaholvin soihdut tekivät Deanin taskulampun käyttökelvottomaksi sillä valoa riitti ihan hyvin ilmankin. Dean sammutti lampun ja pisti sen takaisin taskuunsa.
''Olemmeko yhtään yllättyneitä, että täällä Sunnydalessa on näin isoja hautaholveja? Kysyi Sam ja Dean vastasi heti perään.
''Emme.'' Sam hyväksyi vastauksen ja jatkoi paikkojen tutkimista innoissaan.

Viimein he saapuivat paikkaan, jossa Kain iski miekkansa lattiaan. Dean polvistui maahan ja sanoi.
''Kain on mennyt tästä.'' Sam pudisteli päätään ja kysyi.
''Mistä sinä sen tiedät? Olet taas katsellut liikaa History Channelia.'' Dean näytti jalanjälkiä pölyssä. Sam pysytteli hiljaa, mutta vain hetken.
''Jäljet johtavat tuonne alas pimeään.'' Sanoi Dean ja otti taas taskulamppunsa esiin, sillä nyt sitä kaivattiin.
''Miksi me aina joudumme pimeään? Aivan kuin joku yrittäisi kertoa meille jotain.'' Sam voivotteli ja mietti mitä sanoi. Dean hoputti veljeään heillä ei ollut aikaa hukattavana.

Viimeisen punasilmäisen varjo-olion kuoltua Kain sai viimein levätä. Hän ei ollut pitkään aikaan nähnytkään näitä otuksia ja taistelun ihana ilmapiiri piristi häntä hieman, mutta hänellä oli tehtävä ja se oli tärkeä. Huone jossa Kain seisoi oli suuri ja sen kaukaisemmassa nurkassa hehkui heikko valo. Siellä oli Kainin määränpää. Kain käveli valoa kohti ja hahmotti sen alla olevan alttarin. Alttari näytti vanhalta ja olikin sitä. Saavuttuaan alttarin eteen Kain puhdisti sen pölystä ja luki siinä olevan tekstin.
''Sielun omaava, sydämmen ottaja, henkien syöjä ja ikuisen pyörän pyörittäjä. Astian jossa sielu lepää on tämän alttarin ja valon joka sen valaisee on sielun pelastus ja astian tuho.'' Teksti oli pahoin vahingoittunut, mutta Kain sai siitä jotain selkoa ja se mitä hän sai selville ei hänelle juuri auennut. Kain mietti hetken ja laittoi miekkansa alttarille. Miekka alkoi nousta ilmaan ja jäi valon ja alttarin väliin leijumaan. Kain katsoi miekkaa kun se alkoi pyöriä villisti ja viimein se iskeytyi alttariin. Valo himmeni viimein ja Kain katsoi kun miekka hohti sinistä valoa alttariin iskeytyneenä, kuin Arthurin Excalibur. Tosin Excalibur ei varmaankaan hohtanut sinistä valoa tai kuka sitä tietää. Kain astui varovasti lähemmäs miekkaa ja kosketti sitä saaden mojovan sähköiskun. Miekka alkoi sähköistyä voimakkaasti ja Kain hyvän itsesuojeluvaiston omaavana juoksi kauemmas alttarista, kun viimein koko alttari, miekka ja valo mukaanlukien räjähti.

Pamaus havahdutti veljekset ja he juoksivat sitä kohti, mikä ei varmaankaan ollut hyvä idea. Dean ja Sam pysähtyivät nähdessään Razielin leijumassa huoneen keskellä siivet levällään ja kun hän ampaisi huoneen katon läpi yöhön Kainin nauru kaikui pitkin suurta huonetta.
''Mobius ei koskaan tiennyt mitä minä tiesin kokoajan. Kohtaloa voi muuttaa vain ne jolla ei ole sitä koskaan ollutkaan.'' Kainin ääni kuului jokapuolelta. Dean ja Sam ihmettelivät mitä Kain puhui ja lopulta Dean tokaisi.
''Siis nämä punasilmäiset varjo-oliot on Mobiuksen tekemiä eikä sinun?'' Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus, kunnes Kain naurahti. Tällä kertaa lähempänä veljeksiä.
''Mobius on aina ollut vähän teatraalinen, mutta tällä kertaa hän meni liian pitkälle. Aivan liian pitkälle. Mobius haluaa hallita kaikkea ja kaikkia vain palvellakseen HÄNTÄ, joka leikkii jumalaa. Oikeasti hän on vain pahainen iilimato, joka herkuttelee ihmisten sieluilla. Teidän pitäisi jahdata HÄNTÄ, ei minua. Mobius on vain pahainen palvelija.'' Dean ja Sam eivät tajunneet sanaakaan mitä Kain oli heille sanonut ja ihmettelivät. Kain naurahti vielä kerran ja katosi lepakkolaumana katossa olevasta Razielin kokoisesta reiästä.
''Mitä helvettiä hän oikein höpäji?'' Dean kysyi ja osoitti taskulampullaan Samia.
''Älä minua katso. En minä kaikkea tiedä.'' Vastasi Sam ja käänsi taskulampun poispäin naamaltaan.
''Giles!'' Huudahtivat veljekset yhteen ääneen.

Jatkuu...

Päästyään auton ratin taakse Dean hoputti Samia ja kaasutti auton liikkeelle.
- Mihin sulla on niin kiire? Kysyi Sam samalla kun kauhisteli Deanin ajotapaa.
- Me pääsemme näkemään SG-tukikohdan sisältä päin. Eikö sinua kiinnosta mitä siellä on? Kysyi Dean innoissaan. Sam katsoi Deania hieman huolestuneena ja vastasi veljelleen.
- Ehkä hieman.
- Voisitko sanoa sen hieman innokkaammin, ehkä sitten voisin uskoa sinua. Sanoi Dean ja painoi kaasupolkimen pohjaan.
- Pysäytä auto!!! Huudahti Sam äkkiä. Pelästynyt Dean painoi jarrua ja auto pysähtyi keskelle Sunnydalen keskustaa.
- Mitä helv...iä sinä huudat!? Dean huusi vihaisena. Sam osoitti jalkakäytävällä ruokailevaa Kainia ja kysyi Deanilta.
- Eikös Kainin pitänyt olla Tamrielissa?
- Mitä hän täällä tekee? Muuta kuin ruokailee satunnaisia iltakävelyllä olevia ihmisiä. Dean vastasi kysymykseen kysymyksellä. Dean löi auton rattiin ja sanoi.
- Tiedätkö mitä tämä tarkoittaa? Emme pääsekkään SG-tukikohtaan. Samia se ei haitannut ja hän näytti sen Deanille.
- Mihin se Kain nyt katosi? Sam kysyi huomattuaan jalkakäytävällä vain verisen ruumiin. Dean peruutti auton sivukujalle ja nousi autosta kävellen kohti peräkonttia.
- Mitä sinä oikein aiot? Kysyi Sam ja seurasi sivusta Deanin touhuja.
- Kainhan on vampyyri ja me metsästämme niitä ynnä muita hirveyksiä. Dean vastasi ja latasi Coltinsa.
- Aiommeko me tappaa Kainin? Onko se edes mahdollista? Kysyi Sam huolestuneena ja syystäkin.
- Aion saada selville tämän mysteerin ja Kainilla on kaikki vastaukset. Teen sen mitä täytyy. Vastasi Dean kylmän tyynenä.

Sumu peitti Sunnydalen hautausmaan ja sen keskeltä ilmestyi Kain. Keskellä hautausmaata sijaitsi vanha hautaholvi joka mahtavuudellaan hallitsi hautausmaan ulkonäköä. Kain avasi hautaholvin rautaisen oven ja laskeutui sen kivisiä portaita alas pimeyteen. Yht'äkkiä pimeyden rikkoi usean soihdun samanaikainen syttyminen. Keskellä hautaholvin lattiaa oli outo kuvio vain Kain tiesi mitä se tarkoitti. Kain otti miekkansa ja iski sen kuvion keskellä olevaan reikään. Miekka alkoi hehkua sinertävää valoa ja lopulta lattian kuvio alkoi repeillä. Kuvion alta ilmestyi kuilu jonka reunoilla olevat rappuset johtivat alas pimeyteen. Sinertävä valo kaikkosi ja Kain otti miekkansa reiästä. Kain asteli alas kuiluun, kun äkkiä hän kuuli raskasta huohotusta. Edempänä alhaalla kuilussa hän näki usean punaisen silmäparin ilmestyvän pimeydestä. Kain otti miekkansa esiin ja katosi pimeyteen.

- Sunnydale tuhansien hautausmaiden luvattu kaupunki. Tuhahti Dean väsyneenä kun Sam löysi uuden hautausmaan kartastaan.
- Tämä on se oikea. Sanoi Sam innoissaan ja hoputti väsynyttä Deania.
- Olen kuullut tuon ennenkin. Muutama hautausmaa sitten. Älä ihmettele jos en usko sinua. Sanoi Dean ja istahti märälle penkille ison tammen alla. Sam jatkoi kulkuaan kunnes vaistomaisesti katsoi taakseen ja huomasi Deanin istuvan penkillä vilkuttaen hänelle leveästi hymyillen. Sam kääntyi takaisin ja istahti veljensä viereen.
- 10 minuutin tauko. Okei? Sanoi Sam ja katsoi kelloaan. Vanha tammi heilui natisten tuulessa kun veljekset istuivat märällä penkillä ja vilkuilivat ympärilleen herkeämättä.
- Outoa. Sanoi Dean yht'äkkiä.
- Ai mikä? Kysyi Sam kohottaen katseensa rannekellostaan.
- Tämä hautausmaa on hiljainen, siis tosi hiljainen. Liiankin hiljainen. Vastasi Dean ja kuunteli.
- Olet oikeassa. Yleensä tähän aikaan hautausmailla on vähän enemmän säpinää. Sam sanoi ja kuunteli myös.
Hautausmaa kylpi hiljaisuudessa kunnes yllättäen sen rikkoi vertahyytävä nauru joka kaikui hautausmaan keskeltä olevasta hautaholvista.
- Taisimme löytää hänet. Sanoi Dean ja otti Coltin esiin.

Jatkuu...

Musta Impala ohitti kyltin jossa luki isoilla kirjaimilla ''Sunnydale''. Kaupunki oli hiljainen kun veljekset ajoivat sen läpi kohti Shadow Islandia joka sijaitsi meren rannalla. Saavuttuaan sillalle Dean pysäytti auton ja kysyi Samilta.
- Miksi ne oliot lopettivat hyökkäyksensä juuri kun ne olivat voitolla? Sam ihmetteli Deanin sanoja ja kohautti olkapäitään
- Ehkä Giles tietää jotain. Vastasi Sam viimein. Dean hyväksyi vastauksen ja kaasutti sillan yli kartanon pihalle. Kello oli jotain kuusi aamulla kun kartanon oveen koputettiin ja ovikelloa raiskattiin.
- Tullaan, tullaan!!! Huusi Wesley ja aukaisi oven, mutta samantien paiskasi sen kiinni.
- Hei!!! Huudahtivat Sam ja Dean yhtäaikaa. Wesley aukaisi uudestaan oven ja esitti yllättynyttä.
- Kiva nähdä teitä taas.
- Sori että tultiin näin aikaisin, mutta onko Giles hereillä? Sanoi Sam ja käveli suoraan sisään kohti kirjastoa.
- Sam ei ole moneen päivään ollut kirjastossa joten... Selitti Dean Wesleylle joka nojasi oveen uupuneena.
- Ei se mitään Giles ja minä olemme siivonneet kirjastoa koko yön. Hän on juuri saanut uuden kirjalähetyksen ja lajittelee niitä hyllyihin. Minä menen nyt nukkumaan. Kertoi Wesley ja laahusti olohuoneen sohvalle. Rojahdettuaan sohvalle hän nukahti heti. Dean sulki oven ja seurasi Samia kirjastoon.

Kirjastossa vallitsi sekasorto ja Giles uurasti innoissaan. Nähdessään Winchesterin veljekset hän huokaisi syvään ja laskeutui tikkaat alas.
- Mitä te täällä teette? Kysyi Giles huolestuneena ja pyyhki lasejaan.
- Kohtasimme äskettäin outoja punasilmäisiä varjo-olentoja, jotka huokailivat aivan liikaa. Vastasi Dean iloisesti ja huomasi pöydällä teekannun ja keksejä.
- Saanko? Kysyi Dean ja hotki keksejä suuhunsa. Giles ei edes ehtinyt vastata kun Dean oli jo syönyt kaikki keksit.
- Hyviä. Dean sanoi ja nuoli sormiaan.
- Oliko? Minä en ollut edes maistanut niitä vielä. Sanoi Giles ja tutki kirjojaan. Sam pökkäsi Deania kyynärpäällään ja moitti veljeään.
- Minulla on nälkä. Valitti Dean ja etsi lisää keksejä. Niitä ei ollut. Giles mietti äänekkäästi ja vaihtoi kirjan toisensa jälkeen kun viimein löytyi oikea kirja.
- Ahaa! Hihkaisi Giles innoissaan.
- Ilmeisesti hän löysi jotain. Sam tokaisi Deanille.
- Kuvailemanne olio on Sielunsyöjä, mutta se esiintyy vain Nosgothissa. Miten se on tänne eksynyt? Kertoi Giles ihmetellen. Dean ja Sam katsoivat Gilesia kysyvästi.
- Nosgoth on planeetta jossa vampyyrit ovat maailman herroja ja ihmiset pelkkiä orjia. Nosgothin ja meidän planeetan välillä on portti josta pääsee kulkemaan läpi. Selitti Giles ja sulki kirjan.
- Ihan tosi? Dean sanoi epäillen.
- Cool. Sanoi Sam innoissaan.
- Minua ihmetyttää miten ne ovat päässeet tänne? Eivät ne nyt niin viisaita ole että portin kautta pääsisivät. Ei ainakaan ilman apua... Sanoi Giles mietteissään.
- Tarkoitatko että joku olisi tahallaan päästänyt nuo oliot portin läpi meidän mailmaan? Kysyi Sam epäillen pahinta.
- Kyllä, mutta kuka olisi niin paha ja ovela? Vastasi Giles kysymykseen kysymyksellä.
- Kain! Vastasi Dean ja joi kupista teetä.

Sam ja Giles katsoivat Deania epäillen ja tulivat lopulta siihen lopputulokseen että Dean saattoi olla oikeassa.
- Missäpäin hän nykyään maleksii? Kysyi Dean ja tarkisti Coltiaan siihen malliin että kohta sille olisi käyttöä.
- Joko hän on Nosgothissa tai Tamrielissa. Vastasi Giles ja kasasi kirjoja siistiin pinoon.
- Tamriel? Onko sekin jokin planeetta? Kysyi Sam uteliaana. Giles aukaisi yhden kirjoista ja näytti karttaa Tamrielista.
- Oikeastaan Tamriel on manner Nirn nimisellä planeetalla. SG-1 löysi sen vähän aika sitten. Eli siellä on tähtiportti. Vastasi Giles ja sulki kirjan. Dean ja Sam katsoivat toisiaan ja hymyilivät leveästi toisilleen.
- On tullut aika soluttautua SG-komentokeskukseen. Dean ja Sam sanoivat sen yhtäaikaa. Giles pudisti päätään veljesten innokkuudelle ja aloitti taas kirjojen järjestelyn. Dean ja Sam poistuivat kirjastosta kun Giles uppoutui kirjoihinsa. Ohitettuaan Wesleyn Dean paiskasi ulko-oven äänekkäästi kiinni. Wesley hätkähti hereille ja putosi sohvalta lattialle. Dean oli tyytyväinen, mutta Sam moitti veljeään.

Jatkuu...

- Miten niin et tiedä. Sinähän tiedät kaiken. Dean sanoi ja kuunteli kuinka huohotus lakkasi. Sam tökkäsi Deania ja osoitti ikkunaa. Aamu sarasti ja aurinko oli nousemassa. Oliot eivät kestäneet auringonvaloa. Dean ja Sam päättivät pakata tavaransa ja lähteä, mutta sitä ennen heidän piti polttaa talo. Kannettuaan tavaransa autoon Sam ja Dean ottivat kumpikin säkillisen suolaa ja sirottelivat sen talon ympärille sitten Sam piirsi etuoveen suojelussymbolin liidulla ja sanoi latinaksi loitsun.
- Concentu vario errabunt caeli volucres, In terra, in vind' in aere.
Et to dimittent illaesum pisces maris, Naturali silentio.

Dean sytytti tulitikun ja heitti sen talon sisälle. Tuli leimahti iloisesti ja veljekset poistuivat paikalta rock musiikin säestyksellä, joka kajahti soimaan auton sisältä. Auton kadottua mutkan taakse talon katto romahti alas liekkien syödessä sen olemattomiin.
- Minne me menemme? Kysyi Sam ja sammutti radion.
- Hei! Minä kuuntelin sitä! Dean huudahti ja lopetti rattiin rummuttamisen.
- Olet kuullut tuon biisin ainakin 100 kertaa. Pidä taukoa välillä. Sam sanoi ja odotti vastausta kysymykseensä. Dean katsoi Samia ihmeissään ja havahtui sitten.
- Ai, niin joo. Me menemme Sunnydaleen. Vastasi Dean viimein.

Aurinko oli juuri laskemassa ja Sunnydaleen oli enää muutama kilometri kun Dean äkkiä jarrutti Impalan täyteen stoppiin. Sam ja Dean katsoivat kuinka tie oli suljettu niillä poliisiautoilla joita he olivat paenneet koko eilisen päivän. Poliisiautojen valot vilkkuivat, mutta poliiseja ei näkynyt missään. Dean ja Sam katsoivat toisiaan hämmentyneinä ja nousivat autosta.
- Onko se ansa? Kysyi Dean mietteliäänä. Sam katsoi Deania hölmönä ja vastasi.
- Aika outo ansa jos se on. Sam otti kiikarit autosta ja katseli onko poliisiautojen seassa mitään liikettä.
- Näkyykö siellä mitään epäilyttävää? Siis vieläkin enemmän mitä siellä nyt jo on. Kysyi Dean rauhattomana.
- Ei niin mitään. Sam vastasi ja heitti kiikarit takaisin autoon.
- Meidän on pakko mennä katsomaan. Sanoi Sam ja tarkisti aseensa. Dean ei olisi halunnut lähteä, mutta kun Sam oli jo menossa hänellä ei ollut muutakaan mahdollisuutta kuin lähteä perään.

Saavuttuaan poliisiautojen läheisyyteen Dean ja Sam järkyttyivät nähdessään poliiseja maassa kuolleena suu ammottaen auki ja kauhun kyllästämä ilme kasvoillaan.
- Mitä täällä on tapahtunut? Kysyi Dean pahoinvoivana.
- En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Vastasi Sam ja Dean ei olisi halunnut kuulla sitä.
- Voi kun mahtavaa! Huudahti Dean. Sam näki maassa aseiden hylsyjä ja poliisit pitelivät vieläkin aseitaan käsissään.
- Luulisi että joku nyt olisi osunut siihen? Sanoi Sam ajatuksissaan. Dean huomasi myös saman asian.
- Mitä jos se oli sama otus joka kävi meidän kimppuumme aiemmin? Dean tokaisi huvittuneena. Sam oli juuri sanomassa myönteisen vastauksen kun äkkiä ympäröivästä metsästä alkoi kuulua pahaenteistä huohotusta.
- Riittääkö tuo sinulle vastaukseksi. Sanoi Sam Deanille.

Metsästä ilmestyi mustia varjon tapaisia olioita joilla oli verenpunaiset silmät ja ne leijuivat parikymmentä senttiä maan pinnasta. Huohotus yltyi kun niitä ilmestyi kokoajan lisää metsän siimeksestä. Dean ampui yhtä suolapanoksilla ja olio katosi kirkuen olemattomiin.
- Yksi asia ainakin on varmaa. Suola ei ole niille hyväksi. Sanoi Dean ja latasi haulikkonsa uudelleen. Sam ampui minkä kerkesi, mutta olioita oli aivan liikaa.
- Minulta on kohta panokset loppu. Entä sinulla? Sam sanoi ja latasi viimeisiä suolapanoksia.
- Sinullakin! Autossa olisi lisää, mutta se on liian kaukana. Sanoi Dean ja osoitti olioita jotka olivat heidän ja Impalan välissä. Dean ja Sam päättivät juosta autolle ja toivoa parasta. Sam ja Dean välttelivät olioita parhaansa mukaan ja ampuivat vain silloin kun oli pakko. Autolle päästyään Dean avasi takakontin ja otti kourallisen suolapanoksia Sam teki samoin.
- Mihin ne nyt jäivät? Ihmetteli Dean kun oliot eivät seuranneet heitä. Sam kurkisti Impalan takaa ja huomasi olioiden kadonneen.
- Ne ovat poissa. Sanoi Sam ihmeissään, mutta helpottuneena.
- Juuri kun olimme voitolla!? Deania suututti ja Sam mietti.
- Lähdetään. Sanoi Dean ja istahti kuljettajan paikalle. Sam istui etupenkille ja Impala lähti renkaat vinkuen.

Jatkuu...

Musta impala ajoi synkkää maantietä länteen perässään tusinan verran poliisiautoja. Impala kaasutti mutkan takaa ja kääntyi rajusti vasemmalle pienelle metsätielle. Poliisit ajoivat hurjasti ohi ja Impala katosi metsätien siimekseen. Tie loppui hylätyn talon eteen ja musta impala jarrutti liian myöhään rysähtäen talon portaisiin. Portaat olivat jo lahonneet ja auto matkustajineen selvisivät pelkällä säikähdyksellä. Impala peruutti portaiden alta pois ja pysähtyi. Ovet aukesivat ja kaksi miestä alkoivat keskustelemaan kuuluvasti.
- Hienosti hoidettu Dean! Sam huusi veljelleen.
- Mistä minä tiesin että hän oli poliisi! Dean huusi takaisin.
- Ehkä siitä että hänellä oli merkki jossa luki LAPD! Huusi Sam kahta kauheammin.
- Mistä minä tiesin että se oli aito! Niitähän saa vaikka mistä! Dean puolustautui.
- Se poliisi oli oikeasti jo kuollut jos muistat! Aave joka oli vallannut ruumiin käytti häntä! Jatkoi Dean ja Sam rauhoittui hieman.
- Kerropa se noille poliiseille jotka jahtaavat meitä! Sam sanoi ja käveli edestakaisin hermostuttaen Deanin.
- Meidän pitää olla hetken aikaa piilossa. Dean sanoi ja pysäytti Samin.
- Olipa hyvä idea kuinka minä en keksinyt sitä. Dean luuletko tosiaan että poliisit eivät tajua tulla tänne etsimään kun he huomaavat meidän kadonneen? Sam kysyi ja odotti vastausta.
- Minä piilotan auton mene sinä siivoamaan portaiden rippeet pois. Vastasi Dean Samille joka huokaisi syvään ja siivosi portaiden rippeet pois.

Dean ajoi auton talon taakse ja laittoi löytämänsä pressun sen päälle. Sitä ennen hän oli ottanut takakontista muutamia aseita ja selviytymistarvikkeita. Sam oli tiirikoinut talon etuoven auki ja tarkisti kaikki huoneet varmuuden vuoksi.
- Talo näyttää olevan hylätty jo jonkin aikaa. Sam sanoi ja istahti sohvalle pölypilven saattelemana.
- Huomaan sen. Sanoi Dean kantaen aseita keittiön pöydälle.
- Kuinka kauan meidän pitää olla täällä? Kysyi Sam yskien pölyä keuhkoistaan.
- Niin kauan että poliisit kyllästyvät. Vastasi Dean ja alkoi puhdistaa aseitaan.
- Siis toisinsanoen ikuisesti. Dean minä en tykkää tästä suunnitelmasta. Sam sanoi ja istahti pöydän ääreen Deania vastapäätä.
- No minulla ei ole parempaakaan ideaa. Entäs sinulla? Dean sanoi ja jatkoi aseiden puhdistusta. Sam mietti pitkän tovin ja sanoi viimein.
- Onko sinulla toista rättiä jolla saan puhdistettua aseeni? Dean ojensi Samille puhtaan rätin.

Kun Dean ja Sam saivat kaikki aseet puhdistettua Dean sanoi.
- Mitä jos sinä ottaisit ensimmäisen vahtivuoron niin minä pääsisin nukkumaan. Sam katsoi Deania vihaisena mutta päätti totella veljeään ja asettui olohuoneen ikkunan eteen vahtiin. Ikkunasta oli suora näkyvyys tielle ja pihaan.
- Herätän sinut sitten kahden tunnin päästä. Sanoi Sam ja istahti tuoliin. Dean nosti peukalonsa hyväksynnän merkiksi ja rojahti sohvalle makaamaan. Pölypilvi ei häirinnyt Deania ja hänen alkavaa untansa.

Sam katseli ikkunasta ulos ja hän hätkähti kun huomasi jonkin varjon vilahtavan pihan läpi. Hieraistuaan silmiään Sam latasi haulikon suolapanoksilla ja käveli hiljaa kohti ulko-ovea. Ovi aukesi hiljaa natisten kun Sam vilkaisi varovasti ulos oven raosta. Ulkona oleva pimeys ei auttanut asiaa kun Sam yritti etsiä varjon aiheuttajaa. Rohkeasti Sam käveli kauemmas ovesta ja kaatui kun unohti että portaat olivat poissa. Maahan mätkähdettyään Sam näki edessään punaiset silmät ja sitten se alkoi. Kaamea huohotus. Varjomainen olio jolle silmät kuuluivat tuli lähemmäs Samia ja hän tunsi kuinka olio imi hänen elinvoimaansa. Sam kurkotti haulikkoaan maasta ja laukaisi sen olion silmien väliin. Olio karjui hetken ja katosi yön pimeyteen. Sam nousi huterasti jaloilleen ja käveli hitaasti ulko-ovea kohti. Saatuaan oven kiinni Sam huomasi samanlaisen olion Deanin päällä. Olio imi Deanin elinvoimaa ja oli melkein valmis, kun Sam ampui sitä haulikolla. Olio karjui ja katosi mustana savuna lattian läpi. Sam tarkisti oliko Dean haavoittunut.
- Hei oletko kunnossa? Sam kysyi huolestuneena.
- Näin kummaa painajaista. Muistan vain punaiset silmät. Vastasi Dean uneliaana.
- Ei se ollut unta. Minäkin näin sen ja se ei ollut painajainen. Sanoi Sam ja Dean heräsi.
- Mikä se sitten oli? Kysyi Dean ja latasi haulikkoa.
- En minä vaan tiedä? Vastasi Sam vaistomaisesti.

Jatkuu...

Kävelin metsässä veljeni kanssa ja puhuimme hiljaa. Ilta alkoi hämärtyä, kun olimme syvällä metsän uumenissa. Metsä tulisi olemaan todella aavemainen, kun pimeä saavuttaa. Onneksi minulla oli tulitikut matkassa, joten teimme nuotion, koska pimeässä metsässä ei ole turvallista kävellä. Sunnydalessa on ollut huhuja ihmissudesta, joka asustaa näillä main. Minä ja Sam kerroimme susijuttuja ja puntaroimme sitä, olivatko ne totta.

Ilta pimeni pimenemistään. Kuu tuijotti pallona taivaalla. Meillä oli kova työ pitää nuotissa tulta. Koska oli sysipimeää, lähdimme yhtämatkaa hakemaan puita. Puhelimme niitä näitä. Yksin, jossakin tuolla metsän uumenissa olo tekisi minut hulluksi. Onneksi Sam oli kaverina ettei ihan yksin tarvinnut olla. Pääsimme takaisin nuotiolle sylit täynnä kuivia oksia, joilla pidimme tulta yllä. metsästä kuului rapinaa ja totesimme yhteen ääneen ettei näillä seuduilla ole susia. Samassa kajahti kuuluviin suden hyytävä ulvonta.

Kuunnellessani tuota veret seisauttavaa ulvontaa huomasin palelevani, vaikka istuin aika lähellä nuotiota. Arvioin pikaisesti Samin kanssa, että kuinka pitkä matka täältä olisi Sunnydaleen ja minne suuntaan pitäisi lähteä. "Meidän täytyy lähteä täältä pian." Sam sanoi. Myönnyin ajatukseen. Otimme kumpikin pistoolit esiin ja latasimme ne hopealuodeilla, sen jälkeen sammutin nuotion. Ympärille tuli pelottavan pimeää. Lähdimme kävelemään ja toivoimme löytävämme pian takaisin Sunnydaleen. Jonkin aikaa käveltyämme kuulin räsähtelyä selkäni takaa. Se kuulosti hyvin isolta eläimeltä, joka juoksi tännepäin. Katsoin taaksepäin ja näin ison, karvaisen otuksen katoavan pimeyteen.

Kompastuin ja pudotin pistoolini. Näin Samin kävelevän jo kaukana, mutta en viitsinyt huutaa. Kuu toi omaa kelmeää valoaan, missä näin liikkua. Kompastuin taas tälläkertaa kantoon ja jäin vähäksi aikaa makaamaan sammalmättäälle. En jaksanut enää kävellä ja Samkin oli kadonnut pimeyteen. Suljin silmäni toivoen olevani jonkun hemaisevan brunetin lämpimässä sängyssä. Ne avatessani olisi aamu ja linnut laulaisivat. Avasin silmäni ja näin vain ison kiiluvasilmäisen suden katselevan minua. Nyt ei olisi mitään mahdollisuutta päässä karkuun, ellen sitten kiipeäisi puuhun. Parin askeleen päässä oli vanha ja iso koivu. Sinne kun pääsisi. Nousin hiljaa ylös ja samassa susi hyökkäsi. Tarrasin isoon oksaan ja nousin siitä ylöspäin. susi ehti ottamaan minua housun lahkeesta kiinni. Olin helpottunut kun pääsin irti ja sudelta karkuun.

Seurasin puun latvuksesta suden kiertelyä ympäri puuta. huomasin siinä myöskin monia yhtäläisyyksiä ihmisen kanssa. Aamu alkoi valkenemaan. Suden liikkeet alkoivat hidastumaan. Pikkuhiljaa tassuista muodostui kädet ja jalat. Sitten pää muutti hiljalleen muotoaan. Ja yhtäkkiä se vain katosi metsään. Istuin vielä vähän aikaa puussa, jos olio vaikka vielä palaisi. Jonkin ajan päästä kuulin Samin huhuilevan minua. Vastasin huutoon ja laskeuduin puunjuurelle odottamaan hänen tuloaan.

Jenny sulki silmänsä. Hän lojui sohvalla yrittäen rentoutua pitkän työpäivän jälkeen. Muutettuaan Sunnydaleen hän ei ollut pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin työhönsä, mutta tämä taisi olla tyypillistä nuorille lakimiehille. Onnekkaana hän oli saanut työpaikan Wolfram & Hartilta, joka oli menestyksekäs lakifirma ja suosi aloittelijoita. Heti aluksi hän oli saanut tehtäväkseen etsiä todisteet erään pormestarin syrjähypyistä. Ei mikään unelmahomma, mutta parempi kuin kadonneen lakimiehen etsiminen. Ehkä jonain päivänä hän selvittäisi isoa murhajuttua… Eteisestä kuului rikkoutuvan lasin ääni. Tämä ei ole totta, hermoni ovat vain kireällä. Minä kuvittelen tämän! Jenny ajatteli, vaikkei uskonutkaan selitykseensä. Joku oli luultavasti rikkonut oven vieressä olevan pikkuikkunan ja työntänyt kätensä siitä sisään avatakseen oven. Hetkeä myöhemmin ovi nimittäin avautui ja kuului maton vaimentamia askelia. Tunkeutuja liikkui melko huomaamattomasti, eikä Jenny tiennyt missä huoneessa hän oli. Kauhu ei kuitenkaan estänyt häntä ajattelemasta, vaan hypättyään ylös sohvalta hän riuhtoi kirjoituspöydän laatikostoa auki yrittäen muistella, mihin oli laittanut aseensa. Lopulta kylmä teräs osui hänen käteensä. Puolittain jännittyneenä, mutta toisaalta rauhallisena hän lähti etenemään olohuoneesta keittiön läpi eteiseen. Ketään ei näkynyt. Vilkaistessaan makuuhuoneeseensa hän näki jonkun liikkuvan siellä. Mitä luulet tekeväsi asunnossani? Ja kuka olet? Vastaa! Jenny huusi. Hän ei ollut valmistautunut vastaukseen. Jenny! Oletko täällä? Dean oli soittanut ovikelloa jo ainakin kymmenen minuuttia saaden naapurit hermostumaan. Lopulta hän oli kaivanut vara-avaimen irtonaisen pihalaatan alta ja avannut oven. Eteisessä ei näkynyt ketään, eikä myöskään keittiössä. Neuvottomana Dean laahusti ympäriinsä. Jenny oli nimenomaan pyytänyt häntä tulemaan kahdeksalta aamulla, mutta nyt hän itse ei ollut paikalla. Jotenkin tämä ei ollut Jennyn tapaista. Lopulta Dean päätti vielä tarkistaa kylpyhuoneen, siltä varalta että Jenny oli meikkaamassa. Avattuaan oven hän tunsi mahansa kääntyvän ylösalaisin ja lämpötilansa laskevan lähelle absoluuttista nollapistettä. Jennyn ruumis – todellakin ruumis! – oli mustaan kaapuun puettuna kylpyammeessa. Hän oli kalpea ja näytti siltä kuin olisi ollut kuolleena jo monta tuntia. Tuskin hän kuitenkaan oli kylpyveteensä tukehtunut, sillä veden pinnalle oli siroteltu punaisia ruusun terälehtiä ja ammeen reunoilla oli neljä vanhanaikaiseen kynttilänjalkaan pistettyä mustaa kynttilää. Entä olisiko Jenny meikannut itseään noin huolellisesti pelkkää kylpyä varten? Ei, jotain outoa oli tekeillä. Määrätietoisesti Dean kaivoi kännykän taskustaan ja soitti Bobbylle. Bobby vastasi. Hei, Bobby. Tässä on Dean, hän selitti. – Olen juuri Jennyn luona. Mutta – älä nyt suutu – hän makaa kylpyammeessaan. Entä sitten? Bobby kysyi kärsimättömänä. Dean veti henkeä. – Kuolleena. Tässä on jotain erikoista, luulen että hänet on saatettu murhata. Soittaisitko Samille? Ja pyydä myös Ruby tänne. Tietysti. Dean saattoi kuulla järkytyksen Bobbyn äänessä. He lopettivat puhelun lyhyeen. Odottaessaan Samin tuloa Dean kaivoi kamerakännykän taskustaan, jota hän aina piti mukanaan työasioiden varalta. Hän oli läpikulkumatkalla, sitä kautta hän oli tutustunut Jennyynkin. Hän otti muutamia kuvia murhapaikalta erilaisista kulmista. Lisäksi hän otti vedestä näytteen pieneen muoviputkiloon. Lopulta kuului sireenin ääni. Poliisit saapuivat, ja heidän perässään tuli myös Horatio. Mitä on tapahtunut? Horatio kysyi heti ensimmäiseksi. Jenny. Hän on kuollut, luultavasti se on joko murha tai itsemurha. Dean painoi päänsä alas. Hän ei edelleenkään tajunnut miten tämä voisi olla totta. Lähde takaisin hotellille, Horatio käski. – Jään tänne seuraamaan tutkimuksia. Dean nyökkäsi. – Hyvä on. Istuessaan autossaan hän yritti keskittyä liikenteeseen, mutta se ei onnistunut millään. Onneksi matka oli kuitenkin sen verran lyhyt, ettei hän saanut sakkoja ylinopeudesta. Ilmeisesti Bobby, Sam ja Ruby tiesivät jo tapahtuneesta, sillä astuessaan hotellin aulaan Dean ei kuullut tavanomaista juttelusta ja naureskelusta aiheutuvaa melua. Sen sijaan pöydillä paloi mustia kynttilöitä ja ainoa ääni kuului levysoittimesta. Bobby, Sam ja Ruby tulivat hänen luokseen esittäen surunvalittelujaan. Kaikki tiesivät Jennyn olleen erityisen tärkeä Deanille. He olivat jopa käyneet pari kertaa treffeillä, mutta lopulta heistä oli tullut pelkkiä ystäviä. Dean istui voimattomana huoneessaan. Sam, Bobby ja Ruby olivat vahvistaneet arvelut murhasta. Poliisit olivat vakuuttaneet tekevänsä kaikkensa löytääkseen murhaajan, mutta jokainen tiesi sen olevan yhtä tyhjän kanssa. Tulisi uusia juttuja, lopulta murha jätettäisiin jonkun aloittelijan selvitettäväksi eikä syyllistä saataisi ikinä kiinni. Niinpä Bobby oli antanut jutun Deanin ja Samin hoidettavaksi. Dean ei tiennyt pystyisikö hän selvittämään tapausta. Hänen järkensä ei johdattanut häntä mihinkään. Juttutuokion jälkeen hän oli antanut filmin kehitettäväksi ja antanut vesinäytteen Bobbylle, mutta niitä odotellessa hän ei voinut tehdä mitään. Normaalisti tässä vaiheessa käytiin uudestaan murhapaikalla, ja jos poliisi hankaloitti heidän työskentelyä, he "lainasivat" jotain tärkeää murhapaikalta, kuten osoitekirjan tai murhatun matkapuhelimen. Yrittäessään ylipuhua itseänsä lähtemään murhapaikalle Dean huomasi tuijottavansa päivän lehteä. Paitsi että tällä kertaa lehden sivut liikkuivat. Eikä hän ollut edes koskenut päivän lehteen sinä päivänä. Mutta miten se voisi vaihtaa itsestään sivuja? Okei, kaverit. Tosi hauska temppu mutta en kaipaa tuontapaista viihdykettä juuri tänään, Dean sanoi vihaisesti. Kaverit olivat ilmeisesti järjestäneet tämän. Lehti ei lopettanut sivujen vaihtoa. – En tajua teitä! Anteeksi, mutta minulla on tänään vähän huono päivä enkä kaipaa tuollaista julmaa pilaa! Ovi avautui ja Sam astui sisään. – Dean, mikä hätänä? Karjut äällä yksiksesi ja… Mikä tuo on? Mikset sinä kerro minulle? Tulen huoneeseen kuultuani Jennyn murhasta ja joku idiootti järjestää minulle tällaisen vastaanoton! Eikö teillä ole minkäänlaista rajaa? Dean, me emme järjestäneet tuota. Kukaan ei ole käynyt huoneessa sen jälkeen kun minä tulin, enkä minä tekisi tuollaista. Varsinkaan tänään, Sam lisäsi. Dean vaikeni. Lehti oli lopettanut liikkumisen. Aukeamalla, jolle se oli jäänyt, oli pieni uutinen vasemman sivun alanurkassa. Otsikosta saattoi jo päätellä mitä uutinen piti sisällään: "Wiccalaisten vuosikokous Sunnydalessa - kaikki noidat kokoontuneena Shadow Islandiin!!". Taas kuului paukahdus ja Ruby ilmestyi huoneeseen. – Dean, oletko valmiina lähtemään? Mitä? Dean kysyi nostamatta katsettaan. Lähtemään. Murhapaikalle, Ruby sanoi. – Onko kaikki kunnossa? Tietysti. Me vain… puhuimme Jennysta Deanin kanssa, Sam kiirehti sanomaan. – Dean, mitä jos sinä lähtisit Rubyn mukaan. Voin sillä aikaa hankkia lisää tietoa tästä jutusta. Ruby näytti hölmistyneeltä. – Mistä jutusta? Ei mistään. Samin kasvoille tuli salamannopeasti viaton ilme. – Menkää nyt vain. Tietysti. Dean ehti vain nousta sänkynsä reunalta kun puhelin soi. – Haloo? Ai, hei. Mitä? Missä? Aivan, tulemme sinne heti. Kiitos, hei. Dean heitti takin päälleen ja marssi määrätietoisen näköisenä ulos huoneesta. Ruby sai hänet kiinni hisseillä, ja Sam näki heidän keskustelevan kiivaasti. Sitten he astuivat hissiin ja katosivat näkyvistä. Ajomatka tuntui sietämättömän pitkältä. Dean ohjasi autoa riuskoin ottein uudelle murhapaikalle, jossa oli myös murhattu nuori nainen. Ruby istui hänen vieressään teroittaen veistänsä. Lopulta he kaartoivat kalliin näköisen omakotitalon pihaan ja hiipivät sisälle taloon. Joka puolella hyöri mustapukuisia poliiseja kantaen tarvikkeita ulos ja sisään. Horatio Caine? Dean katsoi kysyvästi pitkään punatukkaiseen poliisiin, joka antoi käskyjä muille. Horatio vastasi katseeseen, ja hänen ilmeensä pehmeni hieman kun Dean näytti virkamerkkinsä. – Te siis tutkitte edellistä murhaa, joka tehtiin samalla tavalla? Jenny… Jenny Coletten murhaa, Dean täydensi. – Haluaisin kuulla lisää tämän (vilkaisu papereihin) Sara Wilkinsonin murhasta. Löysimme neiti Wilkinsonin kaksi tuntia sitten kylpyammeestaan. Hän oli ollut kuolleena jo ainakin kaksi tuntia. Rekvisiitta – kynttilänjalat ynnä muut – olivat myös paikallaan, kuten neiti Colettenkin tapauksessa. Horatio keskeytti kertomuksensa laittaakseen nimensä papereihin jotka joku nuori etsivä ojensi hänelle. Dean oli käynyt mietteliääksi. – Tarkoitatteko siis, että Sara Wilkinson murhattiin noin kello kahdeksan? Horatio nyökkäsi. – Aivan. Suokaa anteeksi, tulen kohta. Dean katsoi kuinka Horatio asteli huoneen poikki ja tarttui hänelle ojennettuun puhelimeen. Ensin kuului hiljaista keskustelua, sitten Horation otsa rypistyi uhkaavasti ja ilman ennakkovaroitusta hän paiskasi luurin soittajalle korvaan. – Ne kirotut hihhulit… Vaikeuttavat tällä tavalla poliisin työtä… Voimmeko auttaa jotenkin? Ruby kysyi kohteliaasti. Dean tiesi että se oli vain pelaamista, Dean halusi tietää mitä puhelu oli koskenut. Ette oikeastaan. Mutta haluatte varmaan kuulla, mitä on tapahtunut. Kolmas uhri. Löydettiin kaksi tuntia sitten, mutta tällä kertaa San Franciscossa. Joudun lähettämään neljä tutkijaa tutkimaan tapausta, loput jäävät tänne ja selvittävät Wilkinsonin ja Coletten sotkut. Me voisimme lähteä San Franciscoon, jos teillä on pula miehistä. Saisitte enemmän apua täällä, ehdotti Dean. Horatio pohti ehdotusta hetken. – Hyvä on. Lähdette seuraavalla lennolla San Franciscoon. Lentokone alkoi hiljalleen nousta maan pinnasta. Dean tunsi paineen mahassaan. Hän oli aina inhonnut lentämistä. Pelko maahansyöksystä esti häntä yleensä nousemasta noihin suuriin rautajätteihin, mutta halu kostaa Jennyn kuolema voitti pelon. Silti kädet hikosivat ja sydän löi yhä kiivaammin. Mitä jos… Kone oli jo saavuttanut tarvittavan korkeuden, kun valot yhtäkkiä sammuivat ja kylmä ilmavirta lamautti jäsenet. Ovet olivat visusti kiinni, joten Dean ei tajunnut miten tuulenpuuska oli päässyt sisään. Myös Ruby, joka oli varsin tottunut lentämiseen, alkoi tulla hysteeriseksi. Dean yritti huutaa, muttei saanut ääntään kuuluviin. Korvissa humisi. Hiljalleen huminasta alkoi erottua selviä äänteitä, sitten sanoja. Hän kuoli. Kaikki kuolevat. Kaikki tuhoutuu. Loppu ennen loppua. Ei! Dean karjui mutta jokin kuristi hänen kurkkuaan muuttaen huudon epämääräiseksi köhimiseksi. Ääni jatkui, toistaen samoja asioita. Samalla menneitten vuosien tapahtumat tulvivat hänen päähänsä nopeina välähdyksinä. Kaikki pelottavat asiat, kaikki suurimmat kauhut hänen elämässään tulivat peräjälkeen mukaan tähän painostavaan elokuvaan, joka ei saanut loppuaan. Dean ei enää tuntenut ulkomaailmaa. Kaikki hänen aistinsa olivat keskittyneet häneen omaan sisäiseen valtakuntaansa, joka tuntui olevan täynnä epävarmuutta ja pahuutta. Hän kuoli. Hän kuoli. Hän kuoli… Dean ei nähnyt missään valoa tai tuntenut lämpöä. Hän tajusi päivänselvästi mistä oli kyse. Tämä ei ollut pelkkä lento-onnettomuus eikä hän ollut ratkaisemassa tavallista murhajuttua. Hänen ei ollut määrä ratkaista tätä tapausta. Joku halusi näyttää mistä oli kyse, ehkä varoittaa. Mutta ei auttaa. He kaikki kuolisivat. Lehden liikkuminen itsestään… miten hän ei ollut tajunnut aiemmin? Kaikki mitä Dean tunsi sisällään, oli Paha. Demoni. Vihollinen. Nimellä ei ollut väliä, ne kaikki tarkoittivat tuhoa. Kuiva pöly sai Deanin yskimään. Hän makasi kiertyneessä asennossa rikkoutuneiden istuinten päällä, ympärillään raudankappaleita ja kankaankappaleita. Jossain näkyi veritahroja, mutta muuten näky ei ollut kovinkaan dramaattinen. Ruby? Oletko täällä? Oletko elossa? Ruby! Dean joutui hienoiseen paniikkiin, joka purkautui muutamana naurun tapaisena äännähdyksenä. Hän ei tiennyt mitä tekisi. Eikä edes tiennyt missä oli. Käytävän – tai ainakin väylän joka oli ollut käytävä – päästä kuului rojujen raivaamista ja yskimistä. Kuuleeko kukaan? Vastatkaa, jos olette elossa! Rubyn ääni kuului melko vaimeasti mutta Dean tunnisti sen heti. Saatuaan kiinni juuttuneen jalkansa irti istuimen alta Dean laahusti Rubya kohti. Hän joutui hyppelemään muutaman matkalaukun yli. Matkalaukkujen, joilla ei enää ollut omistajia. Ruby näytti huojentuneelta nähdessään Deanin. – Olet näköjään elossa. En tiedä onko täällä ketään muuta. Yritin saada yhteyttä viranomaisiin kännykän kautta, mutta yhteys ei toimi. Dean yritti avata kännykkäänsä, mutta mitään ei tapahtunut. Näyttö pysyi vaaleanharmaana, vaikka hän kuinka paineli käynnistysnappulaa. Lopulta hän paiskasi puhelimen seinään ilmeisen turhautuneena. Okei, okei. Ei tullut heti ensimmäiseksi mieleen että koneet ovat rikki. Oletko jo käynyt ulkona? Emme kai pudonneet mereen? Ruby pudisti päätään. – Olemme turvallisesti maalla, mutta ulkona on San Franciscolaiseen tapaan ukkosmyrsky. Ja paha sellainen. Taidamme joutua jäämään tänne yöksi. Ruokaa on ainakin jäljellä. Jäädä tänne? Mätänevien ruumiiden luokse? Et voi olla tosissasi! Dean harppoi määrätietoisena uloskäynnille. Ovi oli repeytynyt irti. Ulkona oli pimeää ja sateista. Hän ei nähnyt maata tai erottanut ympäristöä, joten koneeseen jääminen oli ainoa vaihtoehto. Dean jäi ovelle katselemaan ja kuunteli sateen ropinaa. Yhtäkkiä monotoninen ääni tuntui saavan uuden vivahduksen. Oliko joku sanonut jotain? Hän oli varmasti kuullut harhoja. Nyt se kuului uudestaan. Vihollinen on aina lähin ystäväsi. Dean perääntyi. Joku saattaisi vielä hyökätä hänen kimppuunsa. Älä luota siskoosi. Mihin siskoon? Dean ei tajunnut. Sen piti olla vertauskuvallista, sillä hänellä ei ollut siskoa. Ainoa jota hän oli aina pitänyt yhtä läheisenä kuin siskoa oli… Ruby! Meidän pitää puhua! Dean pelkäsi enemmän kuin koskaan, mutta raivo oli saanut hänestä yliotteen. Ruby tuli häntä vastaan. – Tiedän. Meillä on paljon selvitettävää. Jokin Rubyssa sai Deanin vavahtamaan. Ihan kuin Rubyn silmissä olisi vilahtanut jotain häijyä ja mustaa. Ihan kuin hän olisi hetken katsonut kuolemaa silmästä silmään. Et tule ikinä onnistumaan. Deanin oli turha selittää tai udella mitään. He molemmat tiesivät. Sehän nähdään. Annan sinulle mahdollisuuden. Voit auttaa minua luomaan sekasortoa ja elää ikuisesti, tai kuolla muiden mukana. Dean yritti pitää äänensä tyynenä. – En ikinä tule auttamaan sinua! Ja miksi pitäisi luottaa demonin sanaan? Luuletko minua noin tyhmäksi? Voi olla, etten ole tähän asti uskonut Jumalaan, ja voi olla, etten nytkään suostu uskovaisten aivopesuun, mutta sinut tulen ainakin tuhoamaan. Niinkö? Sehän on varsin… mielenkiintoista. Tarjoan sinulle kuitenkin sopimusta. Autat minua. Ja minä säästän henkesi. Tai muuten… Ruby antoi äänensä häipyä hiljaiseksi kuiskaukseksi. - …Tulet kokemaan tuskallisen, helvetillisen kidutuskuoleman, jossa jokainen huono muistosi kaivetaan esiin ja jokainen parantunut haava revitään auki. Luuletko etten tiedä synkimpiä salaisuuksiasi? Tiedän, miksi äitisi jäi palavaan taloon. Tiedän kuka on syyllinen siihen. Et ole enää ystäväni, Ruby. Se kaikki tulee loppumaan. Et pysty tuhoamaan tätä maailmaa! Ruby katsoi häntä suoraan silmiin. Dean tunsi, kuinka katse poltti häntä. Se sai hänet kiemurtelemaan kivusta. Ainoastaan nähdessään Samin, veljensä, hän tunsi kivun hellittävän. Niinpä hän piti mielensä keskittyneenä Samiin ja tavoitteli veistä, joka oli pudonnut Rubylta. Hänen sormensa haparoivat ja koskettivat veitsen puista kahvaa. Nyt hän pääsisi teurastamaan demonin. Isä olisi hänestä ylpeä. Mitä arvokkaampi saalis, sitä parempi metsästäjä. Ruby ei huomannut veistä. Hän oli liian syventynyt Deanin tuijottamiseen. Dean sulki silmänsä ja kohotti kätensä iskuun. Ruby makasi liikkumatta koneen lattialla. Hänen ympärillään oli valtava verilammikko. Kaiken kruunasi sydämen kohdalle uponnut veitsi. Dean luuli antavansa ylen. Näky oli vielä hirveämpi kuin Jennyn ruumis ammeessa. Hän oli nähnyt liikaa kuolemaa elämässään. Dean veti veitsen Rubysta ja pyyhki veren pois. Koneen etuosasta kuului askelia. Dean ei jäänyt odottelemaan poliisien tuloa, vaan juoksi taakse ja avasi hätäuloskäynnin. Vasta päästyään ulos ja juostuaan noin puolen tunnin ajan hän rauhoittui. Kukaan ei saisi häntä kiinni. Bobby auttaisi häntä, ja hän voisi elää loppuelämänsä paljastamatta itseään demoninmetsästäjäksi. Totuutta ei voinut paeta. Demoni pysyisi kuolleena, kunnes sen voimat palaisivat. Dean otti kännykkänsä ja soitti Samille. Tuletko hakemaan minut? Olen jossain päin San Franciscoa.

Aliases
Hector Aframian
Agent Ted Nugent
Samuel Cole
Agent Ford
Jerry Wanek
Dr. James Hetfield
Nigel Tufnel
John Bonham
Father Simmons
Officer Gregory Washington
Kris Warren
Alan Stanwick
Deputy Marshal Billy Gibbons
Dean J. Mahogoff
Detective Landis
Christopher Johnson, Jr.
Dan Hermansen
D. Hasselhoff
Agent Plant
Sigfried Houdini
Detective Turner
Sammy Hagar
Dean Van Halen
Agent Young
Agent Perry
Agent Seger
Agent Geddy
Mr. Babar
Agent Ulrich
Coach Roth
Agent Murdock
Agent DeYoung

Species
Human

Date of birth
January 24, 1979

Date of death
May 15, 2008 (resurrected September 18, 2008 by Castiel)

Specialty
Combat
Hunting
Driving
Torturing
Womanizer

Occupation
Hunter
Con Artist

Family
Sam Winchester (Brother)
Adam Milligan (Paternal Half-Brother; Deceased)
John Winchester (Father; Deceased)
Mary Winchester (Mother; Deceased)

Relatives
Deanna Campbell (Maternal Grandmother; Deceased)
Samuel Campbell (Maternal Grandfather; Deceased)
Un-named Grand Uncle; Deceased

Address
Lawrence, Kansas (formerly)

Nickname(s)
Sam, Sammy

Aliases
Agent Hamill
Robert Singer
Mr. Berkowitz
Detective McCreedy
Father Frehley
Dr. Jerry Kaplan
Deputy Marshal Frank Beard
Detective Dante
Police Chief Phil Jones
Agent Page
Detective Bachman
Wedge Antillies
Agent Angus
Agent Tyler
Agent Lee
Mr. Stanwyck
Agent Stiles
Agent Shaw

Species
Human/Part Demon

Gender
Male

Age
26

Date of birth
May 2, 1983

Date of death
May, 2007 (resurrected 3 days later by Dean Winchester's deal with the Crossroads Demon).

Specialty Research
Hunting
Exorcisms

Occupation
Hunter
Law Student (Formerly)

Family
Dean Winchester (Brother)
Adam Milligan (Paternal Half-Brother; Deceased)
John Winchester (Father; Deceased)
Mary Winchester (Mother; Deceased)

Significant other(s)
Jessica Lee "Jess" Moore (Girlfriend; Deceased)
Ruby (Lover; Deceased)

Relatives
Deanna Campbell (Maternal Grandmother; Deceased)
Samuel Campbell (Maternal Grandfather; Deceased)
Un-named Great Uncle; Deceased

Address
Lawrence, Kansas (formerly)

Nationality
American

Psychic abilities
Telekinesis, precognition, immunity to demonic powers, exorcism, killing demons.