IRC-Galleria

Useasti elämä on hiuskarvan varassa ja parhaiten sen ymmärtää katsomalla Lyhyen elokuvan tappamisesta, joka on täysverinen mestariteos, sekä elokuva, joka kaikkien tulisi nähdä ja sisäistää.

Krzysztof Kieslowski on ohjaajanero, joka tuo valkokankaalle erilaisia ihmiskohtaloita. 80-luvulla hän teki kaksi lyhytelokuvaa, jotka ovat elokuvanhistorian ehdottomia merkkiteoksia. Toisessa käsitellään rakkautta, toisessa tappamista, mutta asiat eivät ole kummassakaan niin mustavalkoiset kuin aluksi saattaisi kuvitella. Teemat ovat tunnepuolella täydelliset vastakohdat toisilleen, mutta molemmissa seuraamukset voivat olla yhtälailla kohtalokkaita.

Ihmiset, joita elokuva pääasiassa kuvaa, ovat jokainen omalla tavallaan itsekkäitä. Kolmesta keskiössä olevista henkilöistä ensimmäinen on lapsirakas Jacek, jonka elämä on kääntynyt ylösalaisin kohdattuaan suurempia vastoinkäymisiä. Kovantien kulkurin painavat surut purkaantuvat sydämeltä kohtalokkain seurauksin, joista ei ole paluuta entiseen. Toinen henkilö on paremmasta huomisesta haikaileva taksikuski Waldemar, jonka elämä saa äkkipäätöksen kun on todellakin väärässä paikassa väärään aikaan. Hän on koirarakas persoona, joka halveksuu ihmiskunnan loisia samalla tapaa kuin Robert De Niron esittämä Travis Bickle tekee Scorsesen Taxi Driverissä. Kolmas henkilö, jonka kohtalo kietoutuu kahden edellä mainitun omiin, on juuri lakimieheksi valmistunut innokas nuorimies Piotr. Hän on huoleton kaveri, jonka elämä ei voisi paremmin mennä: on elämänsä rakkaus, unelma pääsykokeen läpäisemisestä saavutettu sekä mopedi, jolla päräytellä pitkin kyliä. Herkkä ja rakastava mies saa käsiteltäväksi asian, jollaista ei noin vain harteilta pois pyyhitä, sillä hän on vastuussa väärällä tapaa itsenäistyneen, yksinään surun kanssa jätetyn Jacekin vääjäämättömästä kohtalosta. Kylmän ja synkän kohtalon saavan tuomitun asianajaja, rikoslakia innokkaana edistämään lähtenyt Piotr joutuu lopulta punnitsemaan omaa painoaan päättäjien keskellä ja hyväksymään sen tosiasian, että on itse aivan samassa tilanteessa mistä Jacekin alamäki alkoi.

Elokuvan loppu antaakin katsojalle paljon pohdittavaa pääosin siitä, että kaikillahan on oikeus elää, mutta kenellä on siihen tarkoitus? Miksi tehdään niin kuin tehdään, eikä katsota itseään peilistä kertaakaan? Kuka lopulta on oikeasti vastuussa ihmisen hengestä sekä päättämässä siitä? Painavia asioita, jotka ovat planeetallamme valitettavasti edelleen vahvasti läsnä, vaikkei välttämättä elokuvan esittämällä tavalla. Ehkäpä kuolema onkin joskus parempi paikka kuin epäonnistuneessa yhteiskunnassa eläminen? Toinen asia, mikä elokuvasta huokuu, on maailman minimaalisuus. Kohtalokas kiinnijääminen on pienen asian varassa ja keskiön ihmisten kohtaaminen erilaisissa olosuhteissa antaa heille pohdittavaa, että mitä olisivat voineet tehdä toisin. Loppujen lopuksi jokainen on vain ollut väärässä paikassa väärään aikaan, sillä kun ei ole sankareita, vaan ihmiskohtaloita joiden jokaisesta liikkeestä seuraa jotain. Tässä se on niin, että lopulta yksi on lopullisesti tuomittuna, yksi kuolleena ja yksi epäonnistuneena. Surullisinta kuitenkin on, että miestä, jota elämä on eniten päähän potkinut, puhutellaan merkityksettömällä numerolla.

Leffan tunnelma on raskas, tiivis ja seesteinen. Kieslowskin taito sekoittaa eri tunnetiloja välittäviä kuvauksellisia seikkoja keskenään on vertaansa vailla ja äänimaailmaa käytetään pönkittäjänä täydellisen oikein, sillä äänitehosteet sekä koskettava musiikkimaailma tukevat tunnelmaa kokonaisuudessaan erittäin hienosti. Kun oikeanlaisessa kuvastossa seuraa tilanteeseen sopivin ääni, ei minkään pitäisi jäädä katsojalle epäselväksi. Kuvaustyyli on yksinkertaista, sillä minkäänlaisia erikoisempia tehosteita ei ole käytetty, mitä nyt linssissä huomattavan paljon eräänlaista ”supistusefektiä” kertomaan katsojalle yhteiskunnan avarakatseisuudesta. Valoa ja varjoa hyödynnetään kohtuupitkin otoksin hienosti ja tällä saadaan synkkää sekä painostavaa tunnelmaa aikaan, ja onkin ironista jälleen huomata, että harvoissa kauhuleffoissakaan ei onnistuta asiassa yhtä taitavasti kuin tässä. Vaikkei näyttelijöiden suoritukset ole pääpainossa, ei niistä pahaakaan sanottavaa keksi, sillä esiintymiset ovat varsin tunnepitoisia ja arkirealistisia. Elokuvasta saakin paljon enemmän tutkimalla hyvin kirjoitettuja henkilöhahmoja ja täten vaatii osittain kovempaakin aivotyöskentelyä. Elokuvan pituus on juuri oikea, sillä koko 80 minuuttia saadaan pidettyä katsojan tunteet pinnassa. Ei siis mitään kevyttä viihdettä tai katsottavaa kavereiden kesken pidettävässä filmi-illassa. Elokuva on parhaimmillaan kun asennoidutaan oikeanlaiseen mielentilaan, katsotaan ilman häiriötekijöitä ja mielellään ihan omissa oloissaan, jolloin jää hyvin aikaa pohtimiselle.

5/5

http://www.imdb.com/title/tt0482572/
http://www.leffatykki.com/elokuva/pride-and-glory

Vaikka ohjaaja ei soittaisikaan kelloja, Pride and Glory on elokuva, jolta odottaa peruspätkää enemmän. Tähän enimmäkseen vaikuttavaa varsin nimekäs näyttelijäkööri, vaikkakin tämänkaltaisia korruptoituneista poliiseista kertovia leffoja mahtuu useampi tusinaan, ja lisäksi suurin osa niistä ovat hyviä. Ikäväkseni on todettava, että Pride and Glory ei tuo aiheeseen mitään uutta ja kaikinpuolin harvinaisen lattea muutamista hyvistä puolista huolimatta.

Tarina alkaa siitä kun kaksi poliisia loukkaantuu pahoin ja kaksi saa surmansa epäonnistuneessa huumeratsiassa tapahtuneessa tulitaistelussa. Jalkapallomatsissa voittaminen ei tunnukaan enää niin hyvältä kun sällit paljastuvat Edward Nortonin näyttelemän Ray Tierneyn, Rayn veljeä Francis junioria näyttelevän Noah Emmerichin sekä veljesten siskon kanssa aviossa olevan Colin Farrelin tähdittämän Jimmy Eaganin ystäviksi. Veljesten poliisi-iskä Francis Tierney Sr. (Jon Voight) pyytää poikaansa Rayta johtamaan tutkintaa tapahtuneesta. Asia ei ole niin mustavalkoinen miltä aluksi näyttää, vaan Ray sotkeutuu syvemmälle ongelmiin, vetää muita mukanaan niihin ja lopulta perhetuttavista sekä -jäsenistä paljastuu ikäviä yllätyksiä.

Filmi kertoo realismiin pyrkivästi pääasiassa yhden poliisipiirin sähläämisestä. Kuvaus on toteutettu käsivaralla ja New Yorkin kadut ovat aitoa kuvaa paikan päältä. Tällä on pyritty luomaan autenttisuutta, mikä on aina kovaotteisessa draamassa plussapuolta. Nämä hienot asiat, joista ohjaajakin takuulla tullaan tulevaisuudessa tunnistamaan, valitettavasti hukkuvat lopulta yhdentekevään tarinaan. Lähestulkoon jokaisessa yhdysvaltalaisessa poliiseista realismiin pyrkivästi kertovassa elokuvassa teemana on korruptio. Poliisisedillä menee elämä kaikinpuolin päin persuuksia, vaikka onkin omakotitalo, lapset ja vaimo sekä mahdollinen kotieläin. Ammatilla ei silti tunnu juurikaan tienaavan, joten lahjuksia on lähdettävä hakemaan, keinolla millä hyvänsä. Kokonaista nousu ja tuho -asetelmaa ei tässä elokuvassa onneksi nähdä, vaan meno on tasaisen melankolista, kunnes hommat kaatuvat niskaan. Yhdelläkään henkilöhahmolla ei sisimmässään ole kaikki hyvin, mutta julkisivu yritetään pitään yleisilmeen vuoksi siistinä.

Pituutta elokuvalla on reilut pari tuntia, mitä olisi saatu supistettua leikkaamalla pois turhia kohtauksia. Perheen yhteinen jouluateria (tai jokin vastaava) nyt on klisee ja kuuluu jokaiseen vähäänkään perheasioita käsittelevän leffan sisältöön, mutta miksi asioita pitää jälleen vääntää rautalangasta? Ja miksi täytyy rakentaa turhanpäiväistä sivujuonta syöpää sairastavan vaimokkeen, lapsensa sekä poliisi-isin henkilökohtaisista ongelmista? Hommasta ei loppujen lopuksi jää mitään käteen, ja leffan päätyttyä tulee fiilis, että kohtaukset ovat vain pituutta lisäämässä ja mahdollisesti joidenkin katsojien tunteisiin vetoamassa. Minuun tuo ei tehoa muussa kuin myötähäpeässä, sillä kyseessäolevaa naista, Abby Tierneytä näyttelee huonosti nevahöörd Jennifer Ehle.

Ei pelkkää kuraa, ellei hyvääkin, sillä tällaisten elokuvien karu yleisilme on sellainen asia, mikä on mieleeni. Tässäkin väkivalta on ankaraa ja verista, mutta "vauhtiin" päästään kunnolla lopussa. Ensin rakkenetaan tuntiviiskyt suurempaakin tarinaa, mutta koko roska romautetaan parilla turpaanvedolla sekä pyssynpaukutuksella. Onkin ristiriitaista, että kaikki tapahtuu loppupuolella, jossa elokuva pääse polkemastaan suosta, mutta homma ei siitä huolimatta saa tuulta juurikaan alle ja ala toimimaan. Kaiken huippu kuitenkin on lopputekstien alkaminen, jossa ilmoitetaan, että kaikki henkilöt ja tapahtumat ovat täysin keksittyjä, eivätkä liity mitenkään todellisiin tapahtumiin. Tämä todella rikkoo immersion ja on muutenkin turha lisäys, josta tulee mieleen ennemminkin jonkinlainen kettuilu niitä elokuvia kohtaan, jotka lopussa ilmoittavat asioiden olevan totta ja pääosahepun elävän salanimellä jossain piilopirtissä.

Summa summarum: filkassa on kulunut idea, se on ennalta-arvattava, eikä tuo juurikaan mitään merkittävän uutta elokuvamaailmaan. Näiden edellämainittujen seikkojen vuoksi filmi on pääosin tylsää katseltavaa. Hyvät näyttelijät ja kohtuullinen ohjaus pelastavat loppupeleissä hurjasti, mutta eivät kuitenkaan tarpeeksi nostaakseen tätä pois harmaalta keskikertaisuuden alueelta. Pride and Glory ei ole ikimuistoinen näytös tuhoutuneista perhesuhteista, särkyneistä sydämistä, eikä varsinkaan korruptoituneista poliiseista, vaikka mitä ilmeisimmin muistettavuuteen on pyritty. Suosittelen hankkimaan parempia korruptiota käsitteleviä elokuvia käsiin, sillä niitä kyllä löytyy, ja suurin osa niistä ovat samalla tavalla realistisia ja karuja, vaan muilta osa-alueilta paremmin toteutettuja.

2½ / 5

1. Oldboy (2003)
2. This Is England (2006)
3. There Will Be Blood (2007)
4. Children of Men (Ihmisen pojat, 2006)
5. Evil (Pahuus, 2003)
6. Lights in the Dusk (Laitakaupungin valot, 2006)
7. Watchmen (2009)
8. Babel (2006)
9. Battle Royale (2000)
10. City of God (2002)

11. Gran Torino (2008)
12. Snatch (Hävyttömät, 2000)
13. Broken Flowers (2005)
14. No Country for Old Men (Menetetty maa, 2007)
15. The Elite Squad (2007)
16. Sympathy for Mr. Vengeance (2002)
17. A History of Violence (2005)
18. Chingoo (Ystävä, 2001)
19. The Assasination of Richard Nixon (Richard Nixonin salamurha, 2004)
20. The Wrestler (2008)

21. Munich (München, 2005)
22. 28 Days Later... (28 päivää myöhemmin, 2002)
23. Raid (2003)
24. Angel-A (2005)
25. Requiem for a Dream (Unelmien sielunmessu, 2000)
26. Mystic River (Menneisyyden ote, 2003)
27. Planet Terror (2007)
28. Death Proof (2007)
29. Eastern Promises (2007)
30. Pan's Labyrinth (Panin labyrintti, 2006)

31. Memento (2000)
32. Brokeback Mountain (2005)
33. Road to Perdition (Tie Perditioniin, 2002)
34. American Gangster (2007)
35. The Mist (Usva, 2007)
36. The Cooler (2003)
37. The Pianist (Pianisti, 2002)
38. Lord of War (2005)
39. Rise of the Footsoldier (2007)
40. Wall-E (2008)

41. Million Dollar Baby (2004)
42. V for Vendetta (V niin kuin Verikosto, 2005)
43. Jarhead (Merijalkaväenmies, 2005)
44. Rambo (2008)
45. Taken (2008)
46. Spirited Away (Henkien kätkemä, 2001)
47. Howl's Moving Castle (Liikkuva linna, 2004)
48. Batman Begins (2005)
49. The Dark Knight (Yön ritari, 2008)
50. Borat (2006)



===

Listasin siis 2000-luvun tähän asti (2009) ilmestyneet elokuvat. Listaan saattaa pompata mukaan uusia teoksia, jolloin vanhimmat (Kung Fu Hustle, Death Sentence...) tippuvat pois. Esimerkiksi There Will Be Blood yllätti ja ansaitsi paikkansa top vitosessa, jolloin pätevä toimintarymistely Bad Boys II tippui.

===

Gran Torino sijalle 9., Death Sentence tippui.
Babel sijalle 8., Kung Fu Hustle tippui.
The Wrestler sijalle 20., Saw tippui.

Check out these videos!!
Learn to fly
http://www.summernine.fi/video.php?e=10&id=5019
Run.
http://www.summernine.fi/video.php?e=10&id=4909
A Summer Lost
http://www.summernine.fi/video.php?e=10&id=4626
Last day of Xummer
http://www.summernine.fi/video.php?e=10&id=4572
Picture above is from the Run. and it's used with permission.
By watching you'll be helping a good friend of mine.