IRC-Galleria

Yhdeksän päivää Provinssirockiin. 9 päivää, 1 tunti ja n. 39 minuuttia kun Placebo soittaa Provinssirockissa. Nostalgian merkeissä pistän tänne kaksi vuotta ja kaksi päivää sitten tylsistyttävän normaaliin ruutupaperiseen A5 vihkoon kirjoittamani yhdeksän sivuisen merkinnän Placebon Jäähallin keikasta. 'Cause that's how the drugs work. _______________________________________________________________________________ Perjantai 1.6.2007 klo 23.26 .Get ready for the fall, ’cause it’s sure about to come. Viime sunnuntai, 27. toukokuuta, oli yksi mun tähänastisen elämäni kohokohdista; näin ensimmäistä kertaa Placebon livenä (vielä viiden päivän jälkeenkin oon ihan kikseissä ton keikan ansiosta). 14. maaliskuuta, kun olin työssäoppimassa Sokos Ravintolamaailmassa, niin ruokatunnilla huomasin Ramin lähettäneen mulle tekstarin: ”Rock-yhtye Placebo saapuu konsertoimaan Helsingin Jäähalliin 27. toukokuuta! Pretty cool, huh?”. Meinas tulla sydämenpysähdys ja työnteko ton informaation jälkeen kävi melko vaikeaksi. Sain suostuteltua Jennin lähtemään keikalle mun kanssa ja 21. maaliskuuta kun liput tuli myyntiin, niin sen mutsi pisti ne meille tilaukseen netistä (lipunmyynti alkoi klo 09.00, jolloin mä ja Jenni oltiin jo molemmat töissä.) Ja tosta päivästä eteenpäin… Tekstiviestittelyä: (Minä): ”Ei tsiisus, mä oon niin ilonen, et saatiin liput! Tärisen täs odotuksest ny sit 2 kuukautta, ku venaan toukokuun loppua.” (Jenni): ”Jee!! :) Mut mieti sit ku on enää 5 päivää tai yks ni sä varmaan pyörryt :D” (Minä, vastauksena Jennin ”kyl sitä vähän saa olla innostunut” -viestiin): ””Vähän”? Tää mun juttu ei voi olla terveellistä. Saiskohan tästä sairaslomaa?” Lauantai-iltana (oh well, sunnuntaiaamuna) menin nukkumaan joskus 05.00. Sisänen herätyskello nostatti sängystä ylös ennen kahtatoista. Jenni soitti iltapäivällä, se oli ryypännyt Katrin kanssa koko yön eikä ollut nukkunut yhtään. How nice for them. Klo 15.40 Jenni ja sen isä & veli tuli hakemaan mut autolla. Saavuttiin Helsinkiin Jäähallin eteen 18.45, vartti ennen ovien avautumista. Vitusti lössiä, ilma oli lämmin ja mäkin pompin ilman takkia. Tasan 19.00 ovet avattiin. Sisäänkäyntejä oli neljä ja jokaisen päässä seisoi kaksi vartsaa; toinen tarkisti kassit pullojen varalta ja toinen repi lipusta pään irti. Nousi siinä jonossa seistessä pieni stressi, et mitä jos ne huomaa mun (porukoiden) kameran ja takavarikoi sen? Lipussa luki, että kamerat kielletty ja tietysti olin unohtanut ottaa sen pois laukasta ja jättää autoon. Mut mitä turhia; se vartsa hieman tunnusteli kassia ulkopuolelta ja siinä se. Kun mä ja Jenni oltiin molemmat päästy kunniakkaasti sisälle asti, niin löydettiin saman tien fanituotteidenmyyntipiste (mikä ei nyt sinänsä ollut kovin vaikeaa, kun suurin osa sisällä olevista immeisistä oli kerääntynyt sen ympärille). Joku nainen tuli jossain vaiheessa huutamaan siihen (melko tuskaisen kuuloisena) englanniksi, että miksi kaikki oli siellä, kun kulman takana oli toinen myyntipiste, missä on samat tuotteet mutta paljon vähemmän populaa. Sen huudolla ei ollut mitään vaikutusta, joten rastahiuksinen myyntimies punainen t-paita päällään huusi saman in Finnish, jolloin takana olevat tajusi siirtyä (suomalaisten nuorten kielitaidottomuus on jotain aivan ällistyttävää). Samainen rastapää päätyi lopulta palvelemaan mua; ostin bändi- ja kiertuepaidan ja Jennin rahoilla sille hikinauhan ranteeseen. Paidat yhteensä 55€. Auts. Ostosten jälkeen bongattiin vessa, jossa oli ihan kiitettävästi jonoa. Uuden jonotussession jälkeen löydettiin aivan vessojen oikealta puolelta sisäänkäynti A7-katsomoon, jossa meidän paikat sijaitsi. Siinä edessä seisoi nuori vartija muija, joka katsoi paikkakartasta meidän numerot (92&93) ja ohjas meidät niille istumaan. Mä istuin käytävän reunalla Jenni oikealla puolellani. Oltiin siinä muutama minuutti ja seurattiin permannon menoa, mutta koska soitto alkoi vasta 20.00 ja kello oli melko vähän, niin päätettiin lähteä etsimään tupakkapaikkaa. Jenni sano, että yläkerrassa pitäs olla joku sopiva mesta, mutta ei siellä istunu kuin muutama täysikänen tuopit käsissään ”baaritiskin” lähellä, eikä ketään polttanut. Kavuttiin takas alakertaan kysymään vartsoilta infoa. Matkalla sisäänkäynnin edessä seisovien keltaliivien luo Jenni yhtäkkiä tökkää mua ja sanoo ”Tossa meni Ville Malja jonkun muijan kanssa!”. Emmä tietenkään nähnyt sitä valtavan väkimäärän seasta, mikä saattaa olla ihan hyvä juttu; hermot oli niin jännittyneinä kaikesta, että olisin voinu suorittaa historian noloimman fangirl-attack kohtauksen, ihan vaan kohtauksen aiheuttamisen ilosta. Lopulta päästiin vartsan luo, joka neuvoi meidät tuulikaapille jota kautta pääsi ulos röökille. Lyhentäessämme iloisesti rupatellen elämäämme mä katselin koko ajan pienen porukan kanssa seisovaa pörrötukkasta jätkää (oli niin hyvännäkönen ilmestys, että oli pakko saada mainita). Röökit vedetty, matka takas A7’än. Siinä venatessa, että Evalinen tilalle tullut lämppäri Manboy alkaisi soittaa, niin kaiuttimista soi joku helvetin hyvä konemusabiisi. Vieläkin vaivaa kun en tiedä, että mikä hiton kappale se oli. Tasan 20.00 Manboyn kolme jäsentä kapuaa lavalle ja aloittaa soittonsa. Ihan perus rockia. Ensimmäisen biisin jälkeinen välispiikki laulajalta: ”Hei, me ollaan Manboy. Tultiin Evalinen sijasta, kun ne ei päässyt. Paska homma *naurua*”. Toisen kipaleen alkumetreillä samaisen laulajan basso päättää sanoa itsensä irti. Jotain se jätkä selitti mikkiin, että ei ole eka kerta kun soittimet hajoaa jne. Uuden basson myötä soitto jatku, mutta porukka tuntu lämpenevän aika huonosti. Ne lopetti settinsä jo 20.30. Puoli tuntia siinä sitten istuttiin seuraten, kun about neljä miestä ja yksi muija (kaikki pukeutuneina kokonaan mustiin) pistää soittokamoja kondikseen Placeboa varten. Yhden jätkän säätäessä laulajan mikkiä mietin, että mahtaakohan Brian ylettää siihen. 21.00. Valot sammuu lavalta. Kuuluu epämääräistä meteliä. Takaseinälle, lavan yläpuolella olevalle screenille, ilmestyy kirkkaanpinkki ”PLACEBO” –teksti logon ympäröimänä. Valoja vilkkuu ja kolme sen päivän jumalaa kävelee lavalle. Yleisö menee ihan sekaisin; porukka huutaa/kiljuu täydellä teholla, käsiä nousee ylös taputtamaan ja sieltä täältä nousee ihmisiä istumapaikoilta seisomaan. Mä olin pompannut pystyyn kuin vieteriukko heti valojen sammuttua ja kiljuin ja taputin kuin hullu, purkaen kahden kuukauden odotustani. Tuntui absurdilta, että ne todella oli siellä. Brian, Stefan ja Steve oli samassa huoneessa, samassa tilassa kuin minä. Olin niin ihanasti sekaisin yrittäessäni ymmärtää tota tosiasiaa, ettei mulla ole hajuakaan mikä ensimmäinen biisi oli. Jos Plazan listaan on uskominen (ja miksemme uskoisi), niin se oli ”Infra-Red”. Muutaman biisin ajan jammailen siinä seisten, helvetin leveä hymy naamallani, laulaen mukana jokaisen sanan ja jokaisen henkäyksen kuin olisin itse lavalla. Kun pahin adrenaliinisysäys laskee, huomaan, ettei kovin moni muu seiso; alemmilla riveillä istuvista lähes jokainen oli ylhäälle, mutta alueella jolle itse olin sijoittunut, ei ollut seisovia ihmisiä kuin siellä täällä. Perkele, jopa Jenni istui! Yritin olla välittämättä, mutta lopulta tuli niin itsetietoinen olo, että iskin itseni takaisin penkkiin kiinni. (Välihuomio: Jätkien kavutessa lavalle Brian sanoi älyttömän suloisella aksentilla ”Kiitos, Helsinki!”. Sulin.) Jokusen biisin jälkeen Brian piti ensimmäisen välispiikkinsä. En muista tarkkaan sen käyttämiä sanoja, mutta pääpiirteittäin viesti oli tämä: ”Dear Finnish people, we have to apologize”, (tossa kohtaa meinas sydän pysähtyy, sillä Placebo on jättänyt tän kiertueen aikana jo muutaman keikan kesken, koska Brianin ääni ei ole kestänyt. Pelkäsin seuraavien sanojen olevan, ”We have to cut this short. We’re sorry.”) …”It’s been ten fuckin’ years since we’ve been in this country. It’s really a too fuckin’ long time.” ...and something... Päätin riskeerata kameran senkin ohella, että vartsat näkisi ja otin pari kuvaa jätkien soitosta. Istuttiin liian kaukana eikä ruudulla näkynyt kuin valopilkkuja, joten se siitä. Viidennen biisin, ”Space Monkey”n soidessa otin muutaman kymmenen sekunnin videopätkän, koska kyseinen kipale on tällä hetkellä yksi lemppareistani Medsiltä ja olin koko ajan toivonut, että ne vetäisi sen. ”I Know”n soidessa filmasin myös, mutta silloin sama vartija joka oli ohjannut mut ja Jennin paikoillemme, tuli ja käski pistämään kameran pois. Fucker. ”Every You Every Me”n lähtiessä soimaan porukka sekosi ihan toaalisesti, mä itse mukaan lukien. Brian teki lavalla niitä uskomattoman sulosia käsi- ja jalkaliikkeitään, samoja, joita voi bongata ”Soulmates Never Die”lta. Stefan oli lavalla kuin kuningas huojuessaan aivan yleisön ulottuvilla bassonsa kanssa ja Brianilla tuntui olevan henkilökohtaista omaa kivaa mikkistandinsa kanssa. Jonkin biisin alussa Brianin ääni kuulosti todella oudolta, erilaiselta. Se käänsi päänsä sivummalle mikistä ja pienestä liikkeestä näki sen selvittävän kurkkuaan. Kun laulu jatkui, oli ääni taas kuten normaalisti, mutta jossain vaiheessa vaihtui taas kumman kuuloiseksi. Kai se oli vieläkin hieman kipeä. ”Bionic” sai myös yleisön sekaisin, koska se on biisi ensimmäiseltä CD’ltä ja niiden kuuleminen livenä on aina harvinaista herkkua. Ja kukapa ei haluaisi kuulla, kun Brian huutaa täysillä mikkiin ”HARDER, FASTER!”? (yeap, sexual innuendo right there, ladies and gentlemen.) Aloin jo huolestua, kun biisejä tuli ja meni, mutta ”Special K”ta ei oltu vieläkään soitettu. Mutta lopulta sekin tuli, jolloin porukka räjähti pahemmin kuin vielä kertaakaan sen illan aikana. Aina kun tuli ”pada papa papada” –kohta, niin Brian nosti suurieleisesti kätensä leveästi ylös sivuilleen merkiksi yleisölle hokea tuota (kirjoitettuna hölmön kuuloista) kohtaa. Meistä lähti ihan kiitettävän paljon ääntä. Kun jätkät lopulta lähti pois lavalta olin ihan ”WTF? Joko siirrytään encoreihin?”. Tuntui, kuin ne olisi vasta aloittanut settinsä, vaikka 17 kappaletta oli jo takana. Valot on lavalla todella himmeällä. Running Up That Hillin alku musiikki lähtee soimaan. Kädet nostetaan ylös ja kaikki taputtavat rytmin mukana merkiksi, että me halutaan jätkät helvetin nopeesti takaisin lavalle. Musiikki venyy ja venyy ja lopulta kädet on niin arat, että on pakko laskea ne takaisin alas. Tuntuu, kuin Brian, Stefan ja Steve olisi ollut poissa jo parikymmentä minuuttia, vaikka todellisuudessa aikaa oli kulunut korkeintaan neljä. Viimein Steve palaa rumpujensa taakse ja Brian ja Stefan kävelevät lavan sivuilta keskelle. Porukka puhkeaa huutamaan ja kiljumaan, mutta nopeasti Stefan saa taas kaikki taputtamaan samaan hypnoottiseen rytmiin nostamalla itse kätensä ylös lyömään toisiaan vasten. Seuraava veto on paljon toivottu ”Taste In Men” ja tunsin itseni melko pettyneeksi, kun Stefan ei vetänyt alkusoiton aikana kuuluista Gay Dance’aan. Pystyin kuvittelemaan, kuinka monet mitä todennäköisesti huokaisi pettymyksestä tämän asian vuoksi. Veto oli silti mitä loistavin ja TIM aiheutti mulle hirmuisen hingun tanssia ja jotenkin onnistuin siinä paikallaan istumisesta huolimatta. ”Twenty Years” sai alkunsa ja säikähdin tajutessani sen olevan viimeinen biisi sen illan osalta. Lauloin täysillä mukana ja olin aivan lumoissani kappaleen kauneudesta. Melkein jo ennen viimeisen soinnun katoamista hirveästi porukkaa alkoi nousta ylös ja suunnata uloskäynneillä. Seurasin todella hämmästyneenä niiden toimintaa – mä halusin ainakin itse nähdä viimeisetkin minuutit lavalla, eikä mulle tullut mieleenkään lähteä pois. Stefan otti mikkinsä ja aloitti kiitoksensa sanoilla ”Kiitos, Helsinki!” ihanan aksentin kera. Se sanoi muutakin, mikä mun mielestä kuulosti suomelta, mutta porukka oli puhjennut niin suureen huutoon Stefanin tarttuessa mikkiin, ettei sanoista saanut mitään selvää. Steve tuli rumpujensa takaa keskelle lavaa ja kaikki kolme miestä tarttui toisiaan käsistä kiinni, kuten myös kiertuekitaristi ja jokunen muu lavalla säätänyt tyyppi. Niiden alkaessa kumartaa porukkaa keräänty niin paljon mun eteeni kiiruhtaessaan pois, että meinasin missata tapahtumat kokonaan. Teki mieli huutaa ”vittu, istukaa alas, ei tää vielä ole ohi!”. Sen sijaan nousin itsekin ylös ja suuntasin uloskäynnille toivoen samalla näkeväni paremmin lavan tapahtumat. Päästiin ulos. Satoi ja ukkosti ja Jennin kanssa yritettiin nopeasti paikantaa niiden isän auto kaiken sekamelskan keskeltä. Matka poriin. Tekstiviesti: ”Oli ihan vitun mahtava keikka! Täällä sataa ja ukkostaa. Jos auto suistuu tieltä, niin ainakin kuolen onnellisena.”

Oli niin parasta!
Paras keikka ikinä.
Eturivi!

Melkein paras biisilista!
Pari muutosta olisi kyllä ollut suotavia.

Ehkä kolme biisiä mitä jäi oikeasti kaipaamaan.
Mutta se annettakoon anteeksi.

Minä en vain enää elä.

<3<3<3

En tule täysijärkisenä enää takaisin.

Huomenna. <3

ps. voi vitun Manboy.

30 päivää jäljellä.
Rakkauspaukkaus. <3

PLACEBO! <3

Syökää vaikka itsenne koska mulla on maailman paras olo.

Ei pysty. PLACEBO! Ette edes tajua, mutta se on aivan saatanan sama minulle koska PLACEBO!
Nam!<3 Löysin eilen myös aarteen, joka maksoi vain 3 euroa ja 50 senttiä and I love my life!


:9~~ !<3