IRC-Galleria

Tähän asti ainoa kuulemani teoria joka saa Lazy Towniin edes hitusen järkeä. Oma teoriani jonka mukaan Sportacus on pedofiili ja Robbie yrittää suojella lapsia häneltä ei vastaa kaikkiin kysymyksiin, kuten siihen että miksi kaikki ovat niin järjiltään, miksi kaupungissa ei asu ketään muita ihmisiä näiden avopotilaiden lisäksi, ja mitä koko ympäröivälle maailmalle on tapahtunut. Mutta tässä se selitetään:

http://www.escapistmagazine.com/forums/read/18.55409-Lazy-Town-is-a-Post-Apocalyptic-Wasteland#404534

"[...] Now, this leads me to a complete re-think what is going on in Lazy Town. I believe that Robbie Rotten is, in fact, the tragic hero. Safe, secure, and relatively mutation free (his jaw is a bit warped), he's biding his time in his fallout shelter with machines that can make just about anything, waiting for a time where he can properly resurface and begin the reconstruction of mankind. In order to do this he needs to have the other survivors stay indoors as often as possible to minimize their exposure. He doesn't want them to come down into the shelter as well because, well, they're all frickin nuts. Who can blame him? [...]"

edit: kirjoitin ison blogimerkinnänkin. http://mikropop.blogspot.com/2010/10/lazy-town-is-post-apocalyptic-wasteland.html

Kirjat olivat poissa. Taskulampun punainen valo pyyhki vain tyhjiä hyllyjä. Tämä oli jo kolmas tyhjä kirjakauppa tässä kaupunginosassa. Tietysti kaikki kaupat ryöstettiin ennen pitkää. Aivan ensiksi olivat menneet kallista elektroniikkaa ja kodinkoneita kauppaavat myymälät. Pian sen jälkeen, kun tilanteen lopullisuus ymmärrettiin, ruoka- ja päivittäistavarat nousivat tärkeimmäksi kohteeksi. Vasta kaiken muun loputtua laumat hyökkäsivät tyhjentämään jäljellä olevia liikkeitä: kirpputoreja, antiikkikauppoja... ja kirjakauppoja. Toisin kuin muut myymälät ja muissa kaupungeissa näkemäni kirjakaupat, nämä oli tyhjennetty siististi. Yhtäkään irtonaista sivua ei lojunut lattialla. Olin jo lähdössä, kun lamppuni valo kulki tiskin yli ja katseeni tavoitti jotain. Menin lähemmäs ja poimin pöydältä kulmikkaan kiven. Se oli hiottu sileäksi, ja kulmat oli pyöristetty. Olin nähnyt tämänkaltaisia kiviä käytettävän ennustamiseen. Yleensä niihin oli kaiverrettu riimuja, mutta tämä kivi oli tyhjä. Minusta tuntui että kivi oli jätetty tänne tarkoituksella, kuin maksuksi, joten laskin sen takaisin tiskille. En ollut tutkinut aiempia kauppoja kovin tarkasti, mutta olin varma että löytäisin niistäkin samanlaiset kaivertamattomat riimukivet. Yö alkoi jo kylmenemään ulkona. Minun olisi jo pitänyt etsiä suojaa, mutta kadonneet kirjat kiehtoivat mieltäni. Päätin vilkaista vielä kaupungin kirjastoa. Pidin taskulampun suljettuna varmuuden vuoksi. Olin todennäköisesti yksin, ja muut satunnaiset kulkijat tuskin uhkaisivat henkeäni, mutta ei ollut mieltä herättää turhaa huomiota. Kuu valaisi kompassiaukiota jonka jouluvalot eivät olleet palaneet enää hyvin moneen vuoteen. Katselin kun tuuli pöllytti lunta aukion yllä, vuoroin peittäen ja paljastaen osia katukiveyksestä. Kuin se olisi yrittänyt verhota sitä kankaaseen jota oli liian vähän peittämään koko katua. Puuterimainen lumi muodosti ilmaan nopeasti katoavia kuvioita. Olin erottavinani ihmishahmoja lumipyörteiden seassa. Niiden seuraaminen oli yhtä vaikeaa kuin yrittäisi seurata jonkun kasvoja väkijoukon seasta; pian ne taas katosivat vilinään. [picture]http://1.bp.blogspot.com/_03_GRNIrzIA/SzvD7GnHwXI/AAAAAAAAAOc/quAnuIVHl6s/s400/Quatermass2.jpg[/picture] Kävelin keskelle kompassia. Hahmot pyörteilivät ympärilläni, ja olin kuulevinani myös ääniä tuulen ulinan seasta. Puolikkaita sanoja juuri kuuloaistin rajamailla. Suljin silmäni. "Anteeksi, nuori mies." joku sanoi takaani. "Hmm?" Minua puhutellut mies oli pukeutunut paksuun toppatakkiin, ja selässään hänellä oli täpötäyden näköinen rinkka. "Minulta puuttuu vielä 50 senttiä, tuota.." mies epäröi, "ollakseni rehellinen, viinipullon hinnasta." "Tietysti, odottakaa hetkinen." Kaivoin taskuani jonka pohjalle yleensä olin unohtanut kolikon tai pari. "Kas tässä" sanoin ja ojensin kolikkoa miestä kohti. Hän hymyili helpottuneena, ja katosi. Vain puuterimainen lumi pyörteili paikassa jossa hän oli juuri seissyt. [picture]http://1.bp.blogspot.com/_03_GRNIrzIA/SzvEM8qI7MI/AAAAAAAAAOk/wapjrYRlFMw/s400/Quatermass3.jpg[/picture] Seisoin pitkän aikaa liikkumatta, pidellen kolikkoa ojennetussa kädessäni. Aukiolla ei ollut ketään minun lisäkseni. Tuuli vaikeni hetkeksi, ja lumi laskeutui maahan. Laskin kolikon kompassin keskuskivelle, ja lähdin jatkamaan matkaa. Takanani tuuli ja lumi jatkoivat menneiden aikojen imitoimista. Kiersin ensin kirjastorakennuksen ympäri. En nähnyt valoja, mutta joku oli pitänyt rakennuksesta huolta. Rikotut ikkunat oli korvattu laudoilla. Nousin pääovelle vievät portaat. Oven lasiruudut oli niinikään paikattu, ja itse ovi oli lujasti lukossa. Tartuin kahvaan. Oli aurinkoinen kevättalvi, ja ihmisiä kulki sisään ja ulos kirjastosta. Pidin ovea auki kun nuori mies ja nainen kävelivät ulos ohitseni. Mies puhui innokkaasti pulputtaen ja käsiään levitellen eikä edes nähnyt minua. Nainen katsoi minuun ja hänen silmissään välähti tunnistamisen pilkahdus, mutta olin jo mennyt sisään ja ovi sulkeutui takanani. Oli taas kylmä ja pimeä, ja ihmiset olivat poissa. Ovi oli lukossa. Sisällä oli hyvin pimeää. Ikkunat olivat tukossa, joten kuunvalokaan ei päässyt sisälle. Tunnustelin hetken hiljaisuutta ennen kuin sytytin taskulampun. Kirjoja kaikkialla. Hyllyt olivat täynnä, ja niitä oli myös pinottu siististi pöydille. Astelin ääntäkään päästämättä tutkimaan tarkemmin. Lähes kaikista kirjoista oli useampia painoksia. Kirjakauppojen varastot olivat ilmeisesti päätyneet tänne. Keskeltä huonetta nousivat portaat ylempään kerrokseen. Siellä oli todennäköisesti lisää kirjoja. Portaiden toiselta puolelta kajasti heikkoa valoa. Eräällä pöydällä paloi öljylamppu. Turvallisen matkan päässä lampusta lepäsi avoin kirja, sekä liimapullo, lankaa, ja muita tarvikkeita. Kävelin lähemmäs. Liimapisara kiilteli pöydällä. Se ei ollut vielä kuivunut, mikä tarkoitti että... En ollut kuullut ääntäkään. Levitin käteni hitaasti näkyviin ja sanoin rauhallisella puheäänellä: "En tullut pahoissa aikeissa." Hiljaisuus jatkui. Käännyin hitaasti ympäri pitäen lampun valokeilan alhaalla. Portaiden luona hämärässä seisoi hahmo. "Miten pääsit sisään? Oven pitäisi olla lukossa." Naisen ääni. "On yhä. En rikkonut mitään." Osoitin lampulla ovea kohti. "En tullut ryöstelemään. Olin vain utelias tietämään mihin kaikki kirjat ovat kadonneet." "Kirjat ovat nyt turvassa." nainen sanoi. "Olen tuonut tänne kaikki löytämäni. Maailmassa on enää harvoja jotka ymmärtävät niiden arvon. Useimmat käyttäisivät niitä vain nuotionsytykkeenä." "Ymmärrän täysin", sanoin ja ajattelin eräässä paikassa kohtaamani munkkikuntaa joka hävitti kirjoja työkseen. Nainen otti pari askelta ja tuli öljylampun valopiiriin. Hän oli verhoutunut väljiin kaapuihin, ja hänellä oli silmälasit. Panin merkille vyöllä roikkuvan miekan joka oli vielä toistaiseksi huotrassaan. Naisen käsi lepäsi miekan kahvalla. "Kiinnostava asevalinta" sanoin kohteliaasti ja osoitin miekkaa. "Tuliaseet pitäisivät liikaa meteliä" hän selitti. "Ja voisin osua vahingossa kirjoihin." Nyökkäsin. Hän ei sanonut sitä, mutta uskoin syynä olevan myös että miekka vaikutti suhteellisen vaarattomalta varsinkin vielä levätessään huotrassa, ja tämä saattoi tuudittaa hyökkääjän varomattomuuteen. Taitava miekankäsittelijä kuitenkin vetäisi sen esiin ja iskisi samalla liikkeellä hyvin nopeasti ja vaivattomasti. Minulla oli vain taskulamppuni. Sen valo oli sangen voimakas. Jos tilanne alkaisi vaikuttaa uhkaavalta, voisin yrittää sokaista hänet ja paeta. Seisoimme hetken hiljaisuudessa. Öljylampun valo heijastui hänen silmälaseistaan. Pidin taskulampun valokeilan maassa. Sitten hän siirsi kätensä pois miekan kahvalta, hymyili ja kysyi "Saisiko olla kupillinen kahvia?" Olin hämmentynyt. Olisin odottanut hänen tarjoavan teetä. "Täytyypä sanoa etten ole pitkään aikaa nähnytkään aitoa kahvia. Luulin että se vietiin kauppojenkin hyllyiltä jo ensimmäisenä talvena." Istuin pöydän ääressä kirjaston takahuoneessa. "Kolusin lähistön kahviloita" hän selitti jauhaessaan kahvipapuja käsikäyttöisellä myllyllä. "Purut oli niistäkin viety, mutta papuja oli vielä jäljellä. Houkat. Aito kahvintuntija olisi vienyt pavut ensiksi." Vesi porisi pannussa. Hän nosti pannun hellalta ja annosteli vastajauhettuja poroja veden sekaan. "Käytätkö maitoa tai sokeria?" Hän sanoi kolutessaan kaappia. "Maitoa kyllä, mutta miten... Ah, maitojauhetta! Ei minun vuokseni tarvitse." "Pöh. Vieraita käy harvoin. Sitä paitsi tämä ei säily ikuisesti, ja tätä on vielä paljon jäljellä." "Kuulin että etelässä on vielä toimivia maitotiloja", sanoin. "Tekevät juustoja ja muita tuotteita vanhojen aikojen tapaan." "Onkohan heillä suklaata..." hän sanoi kaipausta äänessään. "Mitä?" "Ei mitään. Kahvi on valmista." Hän kantoi pöytään tarjottimella kahvipannun, kannullisen maitojauheesta valmistettua maitoa, ja kaksi kuppia. "En tullut esitelleeksi itseäni vielä" sanoin. "Olen Qua..." "Hsst." hän keskeytti. "En pidä nimistä." Hän oli hetken vaiti, ja sanoi sitten "Mutta voit kutsua minua Kirjastonhoitajaksi. Kunhan et vain kutsu minua apinaksi." hän lisäsi ja naurahti jollekin ajatukselle. Mietin. "Sinä voit kutsua minua Matkaajaksi." Hän nyökkäsi. "Hyvä nimi. Oletko matkannut pitkäänkin?" Kysymys saattoi yhtä hyvin tarkoittaa matkani pituutta, tai siihen käyttämääni aikaa. "Hyvin pitkään. Mutta lienen siitä huolimatta edennyt vain suhteellisen lyhyen matkaa. Olen esimerkiksi kulkenut useasti tämän kaupungin läpi." Maistoin kahvia. Se oli taivaallisen hyvää. Ikivanhoista puruista ja korvikkeista keitettyjen sumppien jälkeen aito kahvi oli ihmeellinen elämys. Siemailimme kahvejamme hetken aikaa. Sitten kysyin: "Entä oletko sinä hoitanut kirjastoa pitkään?" "Melkein alusta asti, eli jo vuosia. En ole aina yksin. On muitakin kirjojen ystäviä, jotka ovat auttaneet minua linnoittamaan rakennuksen, ja pelastamaan kirjoja lähistön kaupoista. Olemme korjanneet vahingoittuneita teoksia, ja tehneet kopioita harvinaisemmista. Toisinaan olen matkustanut kaukaisempiin kaupunkeihin etsimään uusia kirjoja. Olen joka kerta pelännyt palaavani tyhjään ja tuhottuun kirjastoon, mutta ilmeisesti tämä paikka ei houkuttele ryöstäjiä." "Minäkin olin kerran kirjastonhoitaja" sanoin. "Tai tulen olemaan. Tai olen tälläkin hetkellä, toisessa maailmassa." Tuijotin kahvikuppiini. "Kuulostaa varmasti hullulta." "Ehkä, mutta ei epätodelliselta. Maailma on tullut hulluksi." Hän hymyili. Rohkaistuin jatkamaan: "Olen myös... kirjoittaja. Luulen että olen tullut aivan oikeaan paikkaan. Hetkinen." Avasin toisen olkalaukkuni. Hymy ei kadonnut Kirjastonhoitajan kasvoilta, mutta hän oli hetken aikaa jännittyneempi. Hullussa maailmassa oli oltava varovainen. Nostin pöydälle öljykankaisen käärön, ja aloin availemaan sen nyörejä. Nähdessään sen olevan täynnä kirjoitettuja papereita, Kirjastonhoitajan jännittyneisyys vaihtui uteliaisuudeksi. "Mitä tässä on?" "Matkani. Kaikki tähänastiset muistiinpanoni. Ne ovat alkaneet viedä jo aika lailla tilaa, mutta en ole halunnut heittää niitä poiskaan. Mahtuisivatko ne tänne?" "Kaikki kirjallisuus on tervetullutta tänne" hän sanoi silmäillen papereita. "Ja etenkin tieto muuttuneesta maailmastamme voi osoittautua hyvinkin arvokkaaksi." "Oi, en kirjoita vain tästä maailmasta." Nainen kohotti kysyvästi kulmaansa. "Olen matkannut pitkään." sanoin vain. "En ole varma ymmärränkö vielä." hän sanoi. "Mutta ehkä ymmärrän enemmän luettuani. Joka tapauksessa, pidän hyvää huolta muistelmistasi." Hän nyöritti öljykangaskäärön taas kiinni, ja työnsi sen sivummalle. "Lisää kahvia?" Keskustelimme myöhään yöhön muuttuneesta maailmasta ja kirjoista. Enimmäkseen kirjoista. Kävi ilmi että hänellä oli hämmästyttävä määrä tietoa aiheesta. Jos se oli ikinä julkaistu, hän oli varmasti ainakin kuullut siitä, ja suurella todennäköisyydellä myös lukenut sen. Kävimme läpi valitsemiemme nimien alkuperiä. "Matkaaja? Olen varma että sitä löytyy täältä vähintään yksi kappale." "Lue se. Sillä ei ole oikeastaan tekemistä minun matkaamiseni kanssa, mutta se on todella hyvä kirja." Kävin keittiössä huuhtelemassa tyhjät kahvikupit. Palatessani Kirjastonhoitaja oli nukahtanut pöydän ääreen. En tohtinut herättää häntä, ja minun olisi muutenkin lähdettävä liikkeelle ennen aamun valkenemista. Pengoin laukkuani. Minulla piti olla... Ah. Suklaalevy jonka olin löytänyt eräästä ryöstetystä kaupasta. Jätin sen pöydälle, ja kirjoitin viestin: [i]Pidän silmäni auki kirjojen varalta. Uskon että polkuni tulee vielä kulkemaan tämän kaupungin halki. Kiitos kahvista. -Q[/i] Matkalla ulos tulin ajatelleeksi, että olisi pitänyt kysyä saanko lainata jonkin kirjan matkalukemiseksi. No, eipä sillä väliä. Laukkuihini mahtui vain rajallisesti tavaraa, ja ne alkaisivat pian taas täyttyä kirjoittamistani sivuista. Yö alkoi jo vaalentua aamuun kirjaston ulkopuolella. Kiiruhdin kohti punatiilistä kirkkoa, jonka portaikossa tapasin aina nukkua. Herätessäni olisin jo toisessa maailmassa ja toisessa ajassa. [picture]http://4.bp.blogspot.com/_03_GRNIrzIA/SzvEhiesOmI/AAAAAAAAAOs/QAsL8O2NaR0/s400/Quatermass4.jpg[/picture]

Jatkoa muutaman kuukauden takaiseen Fallout 2 fanficiin. Vanha: http://mikropop.blogspot.com/2009/07/fallout-2-fanfiction.html (on se täällä galleriassakin, mutta minähän perkele mainostan)
Ole hyvä, Joonas. :) Ja muutkin jotka ovat jaksaneet lukea ja tykänneet.

--

Denin asukkaat huokaisivat helpotuksesta Amandan ja Vicin lopulta lähtiessä kaupungista. Huhut alkoivat kiertää välittömästi heidän kadottuaan taivaanrantaan. Kerrottiin Amandan ottaneen Vicin vangiksi jostain sanoinkuvaamattoman kauheasta syystä. Toisen huhun mukaan nuo kaksi olivatkin rakastavaisia, ja yhtä hulluja kumpikin.
Illan hämärtyessä Vic ja Amanda olivat jo kaukana Denistä, ja autuaan tietämättömiä huhuista jotka nyt levisivät karavaanarien matkassa toisiin kaupunkeihin. Vaan villeimmätkään huhut eivät osuneet lähelle totuutta, nimittäin sitä että lempeä romukauppias ja väkivaltaisen mielisairas barbaari olivat vain todella hyviä ystäviä.

Vic oli Amandalle henkensä velkaa, mutta se ei ollut ainoa syy miksi hän oli päättänyt seurata tätä. Toisin kuin useimmat muut, hän ei nähnyt Amandassa pelättävää raivohullua. Hän näki väärinymmärretyn nuoren joka oli syntynyt väärälle aikakaudelle, aivan väärään maailmaan. Vaikka, Vic tuumi, toisin kuin muut, hän ei ollut joutunut Amandan satunnaisen väkivallan kohteeksi, ja se saattoi vaikuttaa hänen mielipiteeseensä.
Leirinuotiossa roihusivat heidän kimppuunsa hyökänneiden maantierosvojen vaatteet.
Rosvot olivat hyökänneet ensin, mutta toisinaan Amanda tappoi provosoimattakin, vaikkapa sen takia että ei pitänyt jonkun puhetyylistä.

Vic katsahti pomoonsa nuotion yli. Amanda tuijotti liekkeihin tyhjä katse silmissään, mutta ruumis jännittyneesti kyyryssä, käsi puristaen revolveria. Kenties hetkenä minä hyvänsä hän saattaisi ojentaa kätensä ja ampua Vicin pään tohjoksi jonkin hetkellisen harhan vallassa.
Vic kohautti olkapäitään. Hänellä oli ollut monenlaisia matkakumppaneita vuosien varrella, useimmat vähemmän hulluja kuin Amanda, mutta yhteenkään Vic ei ollut luottanut tarpeeksi jotta olisi uskaltanut selkänsä kääntää heille. Amanda oli kenties hänen kumppaneistaan vaarallisin ja arvaamattomin, mutta Vic huomasi luottavansa häneen syvästi.
Jos hän joskus ampuisikin Vicin hulluuden puuskassaan, se olisi vahinko, verrattavissa aseeseen joka laukeaa vahingossa. Ja Vicin filosofian mukaan oli aina parempi kuolla ystävän luodista.

Amandakin oli vaipuneena syviin mietteisiin. Pieni osa hänen mielestään oli valppaana ja kuunteli ympäristön ääniä. Nuotion roihu, Vicin rahiseva hengitys, kaikki erämaan pienten olentojen päästämät äänet näiden kulkiessa leirin ohitse. Yksikin asiaankuulumaton ääni saisi hänet heräämään horroksestaan valmiina taisteluun. Mutta toistaiseksi hän vain tuijotti liekkeihin ja muisteli lapsuuttaan.

Elämä Arroyossa oli ollut ankaraa. Jokaisen työhön kykenevän täytyi uurastaa ankarasti yhteisön eteen. Raskaiden päivien jälkeen ainoa huvitus oli yhteinen hetki jolloin kylänvanhimmat kertoivat tarinoita. Tai oikeastaan yhtä ja samaa tarinaa kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoi Amandan isoisästä, legendaarisesta Vault Dwelleristä.(en edes yritä suomentaa, fallout-fanit eivät muuten tunnistaisi. -Q)

Kauan sitten kun suuri sota oli vielä tuoreessa muistissa, Arroyolaisten esivanhemmat elivät maanalaisessa holvissa. Holvin laitteisiin tullut vika oli koitua koko yhteisön tuhoksi, mutta valtavien ponnistusten ja seikkailujen jälkeen Vault Dweller onnistui pelastamaan heidät. Kiittämätön yhteisö kuitenkin karkotti hänet luotaan, koska seikkailut olivat tehneet hänestä ulkopuolisen. Jotkut yhteisön jäsenistä kuitenkin seurasivat hänen perässään, ja he yhdessä perustivat Arroyon.
Useimmat kylän lapset kuuntelivat tarinaa joka kerta yhtä lumoutuneina. Se oli parasta viihdettä mitä heidän yksinkertaiset mielensä saattoivat kuvitella.
Vilkkaamman mielikuvituksen omaava Amanda oli kyllästynyt tarinaan jo aikoja sitten, ja kehitteli siitä mielessään vaihtoehtoisia versioita.
Hän kuvitteli kuinka karkoitettu Vault Dweller värväsi itselleen sotajoukon ja palasi teurastamaan holvin kurjat petturit. Se olisi oikein mokomille. Toisinaan hän intoutui kertomaan omaa versiotaan muille lapsille, mutta nämä pelästyivät ja kantelivat vanhimmille, jolloin Amanda sai selkäänsä.

Amandaa vieroksuttiin kovin ikätovereidensa joukossa. Ainoastaan iso kiltti Cameron yritti olla hänen ystävänsä. Hänelle Amanda selitti suurista suunnitelmistaan ja unelmistaan, pohti millaista oli elämä Arroyon ulkopuolella, ja mitä olivat nuo kirkkaat pisteet yötaivaalla.
Cameron kuunteli kärsivällisesti, mutta hänen lempeistä silmistään Amanda saattoi nähdä ettei iso poika ymmärtänyt lainkaan mistä hän puhui. Amandasta tuntui kuin hän olisi koko kylän ainoa asukas jonka mieleen mahtui muutakin kuin nauriiden kasvattaminen ja ikivanhat tarinat.
Hän janosi nähdä maailmaa. Arroyossa hän tunsi olevansa kuin häkissä. Hän olisi halunnut karata, mutta vanhimpien varoitukset joutomaan kauhuista olivat iskostuneet liian syvästi hänen mieleensä.
Amanda valitsi itselleen kaikista raskaimmat työtehtävät peittääkseen ikävänsä.
Osallistuipa hän jopa soturikoulutukseenkin, jota perinteisesti tarjottiin vain kylän miespuolisille jäsenille.
Iän karttuessa Amanda vahvistui fyysisesti, mutta vajosi samalla yhä syvemmälle masennukseen. Edes hänen hämmästyttävä mielikuvituksensa ei jaksanut keksiä uusia virikkeitä päivästä toiseen samankaltaisena toistuvasta arjesta. Hän tarvitsi jotain uutta.
Ja sitten eräänä päivänä kylään saapui muukalainen. Vanha mies nimeltä Vic.

Vic oli kyläläisten vanha tuttu, sai Amanda kuulla, mutta edellisen kerran hän oli käynyt lähes vuosikymmen sitten, eikä 12-vuotias Amanda voinut muistaa häntä.
Kauppias oli aina tervetullut vieras kylässä. Hän antoi arvokkaita työkaluja ja siemeniä vastineeksi parantavista(ja huumaavista) yrttiseoksista joita poppamies valmisti.
Useimmat lapset pysyttelivät kaukana muukalaisesta, vierastaen tämän omituista vaatepartta ja puhetapaa. Mutta Amandalle Vic oli kuin taivaan lahja, aito palanen kylän ulkopuolista maailmaa.

Hän vietti vietti kauppiaan seurassa koko sen kaksi vuorokautta jonka hän oli kylän vieraana, ja hukutti hänet kysymyksiin.
Vanhimmat pitivät moista käytöstä epäsopivana, mutta toisaalta Amanda oli iloisempi kuin vuosiin, eikä kysely näyttänyt haittaavan kauppiasta, joten he antoivat asian olla.
Vic kertoi joutomaiden kaupungeista ja niiden ihmeistä. Hän kertoi täpäristä tilanteista joihin oli joutunut matkoillaan. Amanda talletti jokaisen sanan mieleensä kuin aarteen.
Kun Vic lopulta lähti jatkamaan matkaansa, Amanda oli murtunut. Hän olisi halunnut lähteä kauppiaan matkaan, mutta häntä estettiin. Vic lohdutti häntä luvaten palaavansa taas seuraavana vuonna. Ja niin hän tekikin.

Jatkossa Vic toi aina jonkin lahjan Amandalle. Vanha kolikko, sormus, yksinkertainen puinen nukke, Amanda vaali niitä kaikkia. Esineet kertoivat toisista maailmoista ja kiihottivat hänen mielikuvitustaan. Hänen ollessaan 16 Vic toi hänelle vanhoja lehtiä. Amanda ei osannut lukea, mutta kuvat kertoivat hänelle enemmän tarinoita kuin kirjaimet ikinä voisivat. Kuvia paikoista, ihmisistä, aseista, ja suurenmoisesta laitteesta nimeltä auto. Vicin mukaan se oli eräänlainen vaunu jolla saattoi kulkea suurella nopeudella. Ihmeellistä!

Kylänvanhimmat olivat katsoneet muita lahjoja läpi sormien, mutta lehdet olivat heille liikaa.Heidän mielestään Amanda oli saamassa sopimattomia vaikutteita, ja he määräsivät lehdet poltettavaksi. Tämä oli paha virhe.
Vic oli palauttanut Amandan elämänilon, mutta hän oli yhä mieleltään epävakaa vuosikausien masennuksen jälkeen. Nähdessään unelmiensa palavan roviolla jokin hänen sisällään katkesi napsahtaen.
Amandasta tuli hyvin häijy ja arvaamaton. Monta kertaa hän joutui ruoskittavaksi pahoinpideltyään jonkun heimon jäsenen, mutta aina hän otti rangaistuksensa vastaan ääntäkään päästämättä, antaen jokaisen sivalluksen kasvattaa vihaa sisällään.
Amanda oli vakaasti päättänyt lähteä kylästä. Hän odottaisi kunnes Vic taas poikkeaisi kylässä, ja lähtisi tämän matkaan.

Kesä koitti ja Viciä ei kuulunut.
Kuukauden päivät Amanda seisoi joka aamu sillalla tähyillen horisonttiin. Kun vanhaa kauppiasta ei vielä syksylläkään näkynyt, Amanda vaipui elämänsä syvimpään masennukseen ja hautasi haaveensa maailmalle lähtemisestä.
Kunnes nyt 18 vuotiaana hänet oli pakotettu lähtemään.

"Oletko kunnossa, pomo?" Vic katsoi häneen huolestuneena. Amanda ei ollut huomannut kyynelehtivänsä.
"Miksi et palannut, Vic? Miksi et enää palannut kun olisin eniten tarvinnut sinua?"
"Orjakauppiaat, pomo. Olin heidän vankinaan yli kaksi vuotta. Olen pahoillani."
Mielipuolinen raivo syttyi Amandan silmiin.
"Panen heidät maksamaan siitä! Tapan joka ikisen!" hän ärisi hivellen revolveriaan. Vic nousi ja tuli istumaan hänen viereensä silläkin uhalla että saisi luodista.
"Teit sen jo, pomo. Tapoit heidät kaikki." hän muistutti. Amanda katsoi häneen hämmästyneenä.
"Tapoin vai? Mistä tiedät?" hän kysyi.
"Olin paikalla. Etkö muista, pomo? Pelastit minut."
Hitaasti ymmärrys syttyi Amandan kyyneleisiin silmiin. Hän katsoi Viciä kuin vasta tunnistaisi tämän, ja hymyili väsyneesti.
"Niin. Nyt muistan. Mutta sinä pelastit minut ensin. Olemme sujut." Sitten hän painoi päänsä Vicin olkapäätä vasten ja nukahti.

Vic katseli hiipuvaa nuotiota ja ymmärsi saaneensa todellisen ystävän. Pian hänkin nukahti, ja he torkkuivat toisiaan vasten nojaten, kunnes Vic keikahti nuotioon. Mutta se oli onneksi jo sammunut.

[picture]107412234[/picture] Ensinnäkin, Fallout 2 on todella hyvä peli. Niin hyvä etten voi sitä tarpeeksi ylistää, mutta tämä tarina ei todellakaan tee sille oikeutta. Olen pelannut sen kerran kunnollisesti läpi, ja sitten asensin Restoration Projectin(fanien tekemä päivitys joka palauttaa peliin paljon siihen tarkoitettua mutta julkaisukiireiden takia poisjätettyä sisältöä) ja olin jo hyvän matkaa loppusuoralla, kun alkoi kyllästyttämään. Ensimmäisestä läpimenosta ei ole pitkä aika, enkä jaksanut mennä samoja kohtia uudestaan. Joten tein mitä aina teen kun kunnollinen pelaaminen alkaa kyllästyttämään: löin läskiksi. Aloitin uuden hahmon ja parantelin hänen kykyjään Character Editorilla jotta ei tarvitse turhaan runkata xp:n kanssa. Ja aloin kirjoittamaan. Tämä on paljon ilkeämpää ja alatyylisempää tekstiä kuin Thief-tarinani. Thief-pelien Garrett on jo olemassaoleva hahmo jonka persoonallisuutta vain vääristelin tehden hänestä murhanhimoisen hullun, mutta Fallout 2:ssa hahmo on tyhjä taulu jonka pelaaja täyttää. Tuloksena tietysti murhanhimoinen hullu. Joka tykkää potkia ihmisiä palleille, koska peli sallii sen.(eli siis taistelussa osumakohdan voi valita) Meinasin ensin poimia jonkun todellisen elämän sarjamurhaajan nimen, mutta päädyin sitten selaamaan fiktiivisten murhaajien luetteloa. Niin ja vielä. Tässä tulee joitakin juonipaljastuksia pelin kulusta, ota huomioon jos aiot joskus pelata Fallout 2:ta. Osa juonenkäänteistä ilmenee vain Restoration Projectilla päivitetyssä pelissä. Osan olen keksinyt ihan omasta päästäni. Samoin dialogi on osittain pelistä suomennettua, osittain omaani. Ensimmäisessä osassa ei tosin päästä vielä kovin pitkälle, kirjoitan jatkoa jos ja kun jaksan. Typoja luultavasti on roppakaupalla, väsyttää nimittäin jo perhanasti kun olen iltapäivästä asti tuijotellut ruutua. Korjaan ne taas myöhemmin. Jaksoitko lukea romaanin pituisen esipuheeni loppuun? Toivottavasti se oli sen arvoista. Tarina alkaa tästä. Teitä on varoitettu. -- Olipa kerran vuonna 2241 ydinsodan runtelemassa amerikassa pieni kylä nimeltä Arroyo. Kylä oli kuolemassa kuivuuden seurauksena, ja asukkaiden viimeisenä toivona oli lähettää valittu sankari ulkomaailmaan, etsimään mystistä GECKiä, eli Garden of Eden Creation Kitiä. Kylä oli täynnä oikeamielisiä ja vahvoja urhoja, mutta nämä asiat on tehtävä tietyllä tavalla, ja niinpä valitun täytyi olla legendojen Vault Dwellerin jälkeläinen. Ja ainoa elossa oleva jälkeläinen sattui olemaan kylän musta lammas, 18 vuotias Amanda. Kukaan ei halunnut tuota narsistista psykopaattia tähän tehtävään, kaikkein vähiten Amanda itse. Mutta minkäs teet, muinaisia kirjoituksia on noudatettava. Vaan ennen suuren matkan aloittamista Amandan oli selvittävä läpi Koetusten Temppelin. Kaikki toivoivat salaa että hän ei selviäisi temppelistä. Mutta vähänpä tiesivät että Amanda oli rymynnyt temppelissä lapsesta lähtien, ja selvisi sen vaaroista vaikka silmät ummessa. Temppelin lopussa odotteli Amandan lapsuudenystävä Cameron. Hän sanoi että viimeisenä haasteena Amandan olisi voitettava hänet kaksintaistelussa, vain sitten hän saisi avaimen oveen. "Okei" sanoi Amanda ja potkaisi häntä nivusiin, taistelutaktiikka jonka hän oli havainnut hyväksi ja josta hänet tunnettiin koko kylässä. Cameronin olisikin pitänyt osata odottaa sitä, mutta hän oli hyväuskoinen hölmö. Amanda nappasi avaimen ja potkaisi ystäväänsä uudestaan, tällä kertaa päähän. (tässä vaiheessa Cameronilta irtosi heitto jota en aiempina pelikertoina ole kuullut: "Chosen One, my ass! I am going to make you the Dead One!" -Q) Palkinnoksi vaivoistaan Amanda sai haisevan haalarin joka oli kuulunut hänen esivanhemmalleen Vault Dwellerille. Jes, hän ajatteli. Mutta pian hän taas riemastui nähdessään kyläläisten pettyneet ilmeet kun hän ilmestyi temppelistä elossa. "Ette pääse minusta eroon!" hän nauroi. Vielä samana päivänä hänet pakotettiin lähtemään. Amanda seisoi kylän laitamilla, ja katseli suuren nuotion leimua. Kylässä pidettiin suuri juhla hänen lähtönsä kunniaksi. "Palaan vielä ja poltan typerän kylänne maan tasalle!" hän kirkui, mutta kukaan ei kuullut. No paskaakos tässä. Yksin karussa joutomaassa. Amanda päätti matkata lähimpään kaupunkiin, Klamathiin. Siellä asui Vic niminen kauppias joka oli usein vieraillut kylässä ja myynyt heille halpaa rihkamaa. Puolivälissä matkaa Amanda kohtasi soturin joka pukeutui Arroyon heimon tapaan. "Tervehdys, Valittu." mies sanoi. "Kukas vittu sinä olet?" "Olen Kaga, minäkin olen Valittu." Mies kertoi murheellisen tarinansa, kuinka vuosia sitten hänetkin oli pakotettu lähtemään joutomaihin etsimään pelastusta kotikylälleen. Mutta rappiokaupunkien synnit lumosivat hänet, ja pian hän unohti tehtävänsä. Palattuaan ilman pelastusta kylänvanhin määräsi hänet karkoitettavaksi ikiajoiksi. Ensi kertaa elämässään Amanda huomasi tuntevansa empatiaa. "Ja nyt edessäni seisoo Arroyon viimeinen toivo!" Kaga parahti katkerasti. "Hei, minutkin karkoitettiin juuri ..." Amanda aloitti, mutta hänet keskeytettiin. "Mikään ei saa seistä tielläni kun tulen polttamaan Arroyon maan tasalle!" "Minäkin aioin polttaa..." "Tapan joka ikisen!" "Kuulostaa hyvältä, voisin auttaa..?" Amanda yritti. "Ja aloitan sinusta, Valittu. Valmistaudu kuolemaan!" Kaga lähti tulemaan kohti keihäs ojossa. Vitut, eihän tuo raivohullu kuuntele, mietti Amanda ja suoritti potkun jonka kaikki Arroyon miehet tunsivat. Kaga parkaisi. "Kuulet vielä minusta!" hän huusi itkien ja juoksi tiehensä. "Mikä pelle." sanoi Amanda itsekseen ja lähti jatkamaan matkaansa, nyt jo paremmalla mielellä. Väkivalta piristi häntä aina. Klamath "Beautiful and talented? I've got to hear more about the Round-the-World Full Squeaky Clean Wash." Klamath oli surkea räkälä, joka oli perustettu sotaa edeltäneen surkean räkälän raunioihin. Mutta rupuisessa telttakylässä kasvaneen Amandan silmissä se oli suurkaupunki täynnä ihmeitä. Niin huumaantunut hän oli, ettei edes potkaissut haisevaa pultsaria joka käveli häntä vastaan. "Olen Aldo, kaupungin tervehtijä!" ukko sanoi äänellä joka kerjäsi rahaa. "Häivy tai murran sääresi" Amanda sanoi armollisesti. Kokeneena kerjäläisenä Aldo tunnisti aidon uhkauksen ja häipyi kiireesti tiehensä. Amanda punnitsi kylänvanhukselta näpistämiään kolikoita, ja mietti mistä aloittaisi. Kapakka näytti kutsuvalta. Hän oli kuullut alkoholista, mutta sitä ei juotu Arroyossa, koska muinaiset tekstit kielsivät. Toisaalta hän oli matkan jäljiltä likainen ja hikinen, joten Kylpylä näytti houkuttelevammalta. Rahaa sai aina varastettua lisää. Big Nose Sallyksi esittäytyvä nainen tervehti häntä aulassa, ja kysyi haluaisiko hän tavallisen vai erikoiskylvyn. Ahaa, Amanda mietti, tämän täytyi olla niitä rappiokaupungin syntejä joista Kaga oli niin lämpimästi puhunut. No oli jo aikakin kokea vähän syntiä. Heimon miehistä yksikään ei ollut uskaltanut lähestyä Amandaa romanttisissa aikeissa hänen agressiivisuutensa takia. Lopulta hän oli pakottanut yhden kylän sotureista aktiin kanssaan. Se oli ollut mukavaa, mutta sana kiersi eikä hän onnistunut tekemään sitä enää toiste. "Tuokaa eteeni miehisin miehenne!" Amanda uhosi toivoen kuulostavansa kokeneelta. "Valitettavasti meillä on vain naispuolisia kylvettäjiä" Sally sanoi pahoitellen. "Kenties haluaisitte kokeilla jotakuta heistä? Kaunis ja kyvykäs Jenny on saanut koulutuksensa Denin hienoimmassa talossa." Amanda pohti hetken, vain pienen hetken. Myöskään kukaan Arroyon naisista ei ollut suostunut hänen kanssaan mihinkään jännittävään, koska pyhät tekstit kuulemma kielsivät sellaisen. "Riittääkö tämä?" hän ojensi Sallylle koko varastamansa rahasumman. "Ah, tällä saatte täysihoidon. Olkaa hyvä, tätä tietä." Kaksi tuntia myöhemmin Amanda oli onnellinen tyhjätasku. "Se oli mukavaa. Ei tee edes mieli tappaa ketään. Mutta kai se on pakko, tarvitsen rahaa." hän ajatteli. Klamathissa hän ei kuitenkaan halunnut aiheuttaa pahennusta, koska suunnitteli käyttävänsä kylpylän palveluja vielä myöhemmin. Jenny oli merkinnyt hänen kartalleen Denin, tuon paheiden kaupungin. Sinne kuulemma myös Vic oli matkannut. "Hei sitten, räkälä" hän toivotti lähtiessään matkaan täynnä itsevarmuutta. Matkan varrella Amanda törmäsi maalaishökkeliin. Pihassa puuhastelevat mies, nainen ja kaksi lasta katselivat häntä epäluuloisesti. Amandan oli nälkä ja jano, joten hän päätti mennä kohteliaasti kysymään josko talon väki voisi auttaa häntä. "Hei!" hän sanoi ja potkaisi miestä nivusiin niin että tämä lyyhistyi maahan. "Liikenisikö teiltä leipäpalasta matkalaiselle? Oh, terve vain rouvallekin" hän sanoi ja humautti emäntää keskelle nenää. Nainenkin kaatui maahan. Psykoosiin joutuneen Amandan mieleen ui ajatus, että kenties hän teki jotain väärin tässä kohteliaassa jutustelussa. Hän ei kuitenkaan jaksanut miettiä asiaa sen tarkemmin, vaan jatkoi miehen potkimista. Amanda lopetti huomattuaan miehen kuolleen. Nainen oli näköjään juossut tiehensä, mutta pennut vain seisoivat siinä ja töllöttivät tyhmänä. Amanda veteli heitä ympäri korvia mutta ei tappanut. (en halunnut vielä tässä vaiheessa peliä Childkiller-mainetta. -Q) Sitten hän ryöväsi maalaistalon ruokakomeron ja jatkoi matkaansa. Puolivälissä matkaa Deniin hänet pysäytti joukko maantierosvoja mielessään rahat ja henki. Veitsellä aseistautunut rosmo tuli ensimmäisenä kohti. Amanda väisti helposti hänen iskunsa, ja potkaisi miestä tapansa mukaisesti arkaan paikkaan. Kuten useimmat, tämäkin lyyhistyi maahan. Amanda ehti polkaista häntä uudestaan ennen kuin naispuolinen ryöstäjä tuli ja yritti huitaista häntä keihäällä. "Grr! En yleensä tee tätä kanssasisarille, mutta itsepä kerjäsit." Amanda soi naiselle rautaisen potkunsa. Tämäkin kaatui maahan, mutta nousi heti pystyyn. "Pelkuri!" hän syytti. "Mitä? Itse käytät keihästä." "Tungen tämän sinun..." Amanda ei halunnut kuulla lauseen lopetusta, joten hän iski tätä suoraan silmään. "Parempi?" Nainen ei vastannut koska oli mennyt tajuttomaksi. Amanda kohautti olkiaan ja jatkoi miehen potkimista. Mutta tämäkin oli jo mennyt tajuttomaksi eikä enää voihkinut, joten Amanda potkaisi häntä päähän tappavalla voimalla. Naisestakaan ei ollut tajuttomana hupia, joten hän tappoi tämänkin. Kolmas ryöväri oli lähtenyt karkuun, joten Amanda pölli kaatuneiden tavarat ja jatkoi matkaansa. Veitsi tuntui miellyttävältä kädessä. Amanda päätti kokeilla sitä seuraavaan viholliseensa. Den "Orphan was critically hit for 6 points, and starts to cry." Den oli Klamathin kaltainen surkea läävä, ainoastaan pahamaineisempi. Amanda myi ryöstösaaliinsa ja osti itselleen nahkatakin. Kaupan ovella inha pikkupoika yritti varastaa hänen taskuistaan, mutta hän läimäytti pentua niin että tämä lensi kahden metrin päähän. "Se on huonon varkaan palkka!" hän huusi itkevän pennun perään. Itse paljon taitavampana varkaana hän alkoi välittömästi hyödyntää taitojaan. Paha vain että suurin osa Denin asukkaista oli surkeita narkkareita, joilla oli taskuissaan vain pikkukolikoita ja jet-huumetta. Niin kokeilunhaluinen kuin Amanda olikin, hän oli kuullut jetistä liikaa huonoa eikä viitsinyt koettaa onneaan. Hän myi huumeet toiseen kauppaan. Tämänkin ovella oli varastelevia pentuja, mutta Amanda pieksi heidätkin. Kauppiaan varastossa Amanda näki .44 Magnum revolverin, ja ihastui välittömästi. "Tahdon sen!" hän sanoi. "Tule takaisin kun sinulla on enemmän rahaa." sanoi kauppias jonka nimi oli Flick. "Grrr." Amanda olisi halunnut potkaista miestä, mutta tiesi että kauppiaat olivat hyödyllisempiä ystävinä kuin vihollisina. Amanda jatkoi näpistelyä tienatakseen rahat pyssyyn. Samalla hän kyseli Vicistä. Hän sai kuulla että vanha kunnon Vic oli orjakauppiaiden vankina. He pitivät majaansa kaupungissa. Amanda irvisti. Hän oli läpeensä häijy ja väkivaltainen, mutta orjakauppaa hän ei hyväksynyt. Se ei ollut rehellistä peliä, kuten öö, vastustajan heikkoon kohtaan potkiminen taistelussa..? Amanda päätti jättää syvälliset pohdiskelut tuonnemmaksi, ja vilkaista paikkaa vähän tarkemmin. Mennessään hän näpisti ammuksia vartijoiden taskuista, ja lukitsi ulko-oven tiirikointitaidoillaan. "Mitäs sinä toimitat?" ärjäisi vartija. "Haluaisin ostaa orjan." Amanda sanoi. "Mene puhumaan Metzgerille." vartija viittasi hänet takahuoneeseen. Vartijan ohi kulkiessaan Amanda pölli tämän taskusta pullon limua. Pari kolikkoa lähempänä revolveria... Hän lukitsi salavihkaisesti myös takahuoneen oven. (teen aina tuon lukitsemistempun, myös pelatessani kunnollisesti. -Q) Metzger oli iso, ruma mies. Amanda pyysi saada nähdä Vicin, mutta Metzger kieltäytyi. Hän kuitenkin silmäili Amandaa himokkaasti, ja tämä päätteli voivansa käyttää fyysisiä avuja hyväkseen saadakseen haluamansa. ...mikä Amandan kirjoissa tarkoitti terävää potkua kulkusille. Metzgerin miehet ottivat aseensa esille, mutta erämaan karaisema Amanda teki heistä nopeasti selvää veitsellään ja saappaillaan. Sitten hän otti haulikon Metzgerin kylmenevistä käsistä, ja avasi toimiston oven. Kaksi vartijaa juoksi heti vastaan. Amanda tyhjensi haulikkonsa ensimmäisen vatsaan. "Perkeleen kaksipiippuiset." Hän potkaisi toista rumasti ja latasi aseensa tämän vaikeroidessa. Loput vartijat yrittivät jo pakoon tajuttuaan ettei kuollut pomo maksa palkkaa. Mutta ovi oli lukossa eikä pakotietä ollut. "Guard was critically hit in the groin for 16 hit points and without protection, he falls over, groaning in agony." Tyhjennettyään huoneen hän avasi oven ja kävi näyttämässä naamaansa ulkona partioiville vartijoille. Nämä juoksivat sisään aavistamatta vaaraa. Kun he näkivät ruumiit, oli jo liian myöhäistä, Amanda löi oven kiinni ja kävi taisteluun. Verilöylyn tauottua hän kävi päästämässä orjat vapaaksi. "Jos joskus törmään teihin joutomailla, tapan teidät ja ryöstän omaisuutenne. Mutta ainakin kuolette vapaina." hän ajatteli lempeästi katsellessaan kadulle juoksevia orjia. He olivat kaikki nuoria, kauppias Vic ei siis ollut heidän joukossaan. Amanda löysi hänet lukittuna yhteen huoneeseen. Hän oli kaljuuntuva, leppoisan oloinen mies. "Moi. Et varmaan muista minua, olen Arroyosta." hän sanoi. "Sinähän olet se pikkutyttö jolle salakuljetin Guns & Bullets -lehtiä! Oletpa kasvanut!" Amanda oli liikuttunut että Vic muisti hänet. Ne aselehdet olivat todella pelastaneet hänen yksinäisen nuoruutensa. "Valitettavasti en ehdi jäädä juttelemaan. Tulin vain kertomaan että Metzger on kuollut, olet vapaa." Mutta Vic oli niin kiitollinen pelastuksesta että halusi lyöttäytyä Amandan seuraan. Kieltämättä yksin matkustaminen kävi pitkästyttäväksi. "No tule sitten. Mutta pukille et pääse." Vic osoittautui mukavaksi juttuseuraksi. Amandan viime aikoina tapaamat ihmiset olivat sanoneet lähinnä "Rahat tänne!" ja pian sen jälkeen "Voi tätä kipua!" Vic jutteli koneista ja aseista, ja pitkillä matkoillaan näkemistään ihmeistä. Ja mikä harvinaisinta, Amandaa ei syyhyttänyt potkaista häntä. Heidän kuljeskellessaan laitakaupungilla Amanda näki jotain johon rakastui vieläkin enemmän kuin Magnumiinsa: Auton. Hän oli nähnyt sellaisista vain kuvia lehdissä joita Vic oli tuonut kylään joskus. Kunnes kylänvanhin määräsi lehdet poltettavaksi. Muisto sai Amandan veren kuohumaan. "Riistitte unelmani!" hän karjui taivaalle. "Mutta minä vielä näytän teille! Ostan tuon auton ja ajelen hautojenne päällä!" "Oletko kunnossa, pomo?" Vic kysyi huolestuneena. "Kostan..! Mhäh? Oih, unohduin vain muistoihin. Tule, selvitetään kuka omistaa tuon kaunokaisen, ja kovistellaan häntä." Omistajaksi paljastui pölyisessä vajassa asuva mekaanikko, Smitty. Amandan väläytettyä revolveriaan hän lupautui myymään kaaran, kunhan saisi sen toimintakuntoon. Siihen hän tarvitsi osia joita hänellä ei ollut. "Me hankimme ne. Ja muistakin pitää se varattuna, tai apulaiseni Vic murtaa luusi." Vic hymyili hermostuneesti ja vilkutti. "Minne seuraavaksi, pomo?" "Etsimään niitä puuttuvia osia. Ei väliä kuinka monta ihmistä minun täytyy ampua, kuinka monia sukuelimiä potkia, kuinka monta taskua tyhjentää, minä aion saada tuon auton." "Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta, pomo." "Lakkaa kutsumasta minua pomoksi." "Okei, pomo."

((heh, vihdoinkin jatkoa, tätä onkin jo jotkut kysellyt ja loput luultavasti unohtaneet. :D)) Katselen auton ikkunasta ohitse kiitäviä tulipalon autioittamia maisemia, ja kiitän vanhan maailman unohdettuja jumalia harvinaisesta lahjasta, ystävästä. Vähemmän kuin tunti sitten jäin junan kyydistä nimettömässä pienessä kylässä. Alun perin tarkoitukseni oli matkata pidemmälle mutta junan hiljentäessä vauhtiaan vaununi valot alkoivat muuttua punaisiksi ja saatoin kuulla kuiskaavia ääniä. Viereiset vaunut olivat myös "varattuja" joten jouduin poistumaan ulkopuolelle enkä ehtinyt löytää toista vaunua ennen junan lähtöä. Kaiken lisäksi ilta oli jo laskeutumassa. Telocruin on paha päivälläkin mutta öisin on sulaa hulluutta matkaajan yksin kulkea, ja tiesin tarvitsevani pian jonkin suojapaikan. Tyypillistä tuuriani oli tietysti että asemarakennus ja koko muu kylä olivat vain hiiltyneitä raunioita. Epätoivoon vaipuminen ei olisi auttanut minua yhtään joten lähdin seuraamaan kylän läpi kulkevaa maantietä toivoen löytäväni ehjänä säilyneen rakennuksen. Pitkään en ehtinytkään kulkea kun näin tien varrella punaisen auton ja naisen kumartuneena avoimen konepellin ylle. Huomattuaan lähestymiseni hän tähtäsi minua haulikollaan mutta sellainen epäluuloisuus on vain normaalia enkä hermostunut. Vakuututtuaan etten ole pahoissa aikeissa hän laski aseensa ja kertoi joutuneensa pysähtymään moottorivian takia ja nyt hänellä oli kiire päästä taas matkaan kun vielä oli valoa jäljellä. Pitkillä matkoillani olen onneksi oppinut kaikenlaista, ja minun avullani hän sai moottorin taas käyntiin. Tässä istun, matkustajan paikalla, enkä ole uskoa hyvää onneani todeksi. Nainen on matkaaja kuten minäkin. Etsii onneaan onnettomassa maailmassa, lainatakseni hänen omia sanojaan. Hän sanoo olevansa matkalla pikkukaupunkiin jonne eri puolilta maata vaeltaneet selviytyjät ovat muodostaneet yhteisön toistensa turvaksi. Kysyessäni hän kertoo ettei ole itse tuon yhteisön kasvatti, mutta tuntee monia sen asukkaita ja tapaa käydä vierailulla näillä main liikkuessaan. Sitten hän vaipuu keskittyneeseen hiljaisuuteen ja minä katselen aikani kuluksi ulos alati hämärtyvään iltaan. On jo lähestulkoon pimeää, auringosta erottuu enää heikko purppurainen läntti horisontissa. Se tuo mieleeni myrkkyvuodon ja tulen ajatelleeksi, enkä suinkaan ensimmäistä kertaa, että kenties aurinko ei enää nousekaan seuraavana aamuna. Vaan niin kuolemaisillaan olevalta kuin tuo tulinen silmä näyttääkin, niin se johtuu vain ilmakehän saasteista. Omalla ikuisella paikallaan avaruudessa aurinko voi yhtä hyvin kuin ennen Telocruinia, eikä maapallon onnettomalla tilalla ole tulijättiläiseen mitään vaikutusta. Jos menneen maailman tieteeseen on uskomista, se hallitsee paikallaan vielä miljoonia vuosia. Tiede, ah, juuri tieteen avulla tämänkin maailman tärvelimme, ajattelen katkerana. Havahdun onnettomista ajatuksistani kun nainen vaihtaa vaihdetta ja kiihdyttää suurempaan vauhtiin. Hän näyttää väsyneeltä ja haluaa varmasti pian suojaan. Taivasalla lämpöä hohkaava auto houkuttelisi varmasti monenlaisia vieraita. Sitä paitsi toimivat ajoneuvot ovat äärimmäisen harvinaisia ja kateus saisi ihmisjoukonkin ehkä käymään kimppuumme. Olenkin lievästi yllättynyt ettei nainen vaikuta enää lainkaan epäluuloiselta minun suhteeni. Haulikko lojuu takapenkillä huopakääröjen päällä. Tämä luottamuksen osoitus lämmittää mieltäni. Tarkastelen häntä syrjäsilmällä. Kojelaudan oranssi valo saa hänen muutenkin terävät kasvonpiirteensä näyttämään graniitista veistetyltä. Korpinmusta tukka luo viimeisen silauksen kasvojen jäiseen kovuuteen. Yllään hänellä on musta lentäjäntakki vetoketju vedettynä leukaan asti. Fyysisesti hän vaikuttaa hyväkuntoiselta ja terveeltä, mutta hänen hymynsä on Telocruin vienyt. Silti hän on kaunis. Enkä tarkoita sitä pinnallisella kauneutta jota vanhassa maailmassa niin pidettiin arvossa, vaan luonnollista, alkuvoimaista kauneutta joka tulee syvältä sisimmästä ja kestää läpi kovan elämänkin. Hän sanoo nimekseen Anna. Tunnen suurta lohtua hänen seurastaan ja yritän olla ajattelematta sitä tosiseikkaa että tiemme tulevat väkisinkin eroamaan ennemmin tai myöhemmin. Katson hänen ohitseen ajajanpuoleisesta ikkunasta ja katseeni kiinnittyy punaisiin valoihin kaukana kukkulan laella. Valot ovat pystysuorassa linjassa toisiinsa nähden, tajuan katselevani radiomastoa ja hämmästyn että sellainen saattaa olla vielä toiminnassa. Anna huomaa katseeni ja vilkaisee valojen suuntaan. ”Kyllä se toimii”, hän vastaa, ja jatkaa kuin arvaten ajatukseni: ”Sinuna pysyisin kuitenkin kaukana sieltä.” ”Miksi?” ”Mastoa ylläpitää aseistettu ryhmä joka pitää majaa vanhassa vesitornissa. Päivänvalossa sen voi nähdä täältä, se on aivan maston lähellä.” Pientareelle ilmestyvä terve metsä peittää tornin näkyvistään. Punaiset valot pilkahtavat välillä puiden välistä. Anna vaihtaa vaihdetta pienemmälle ja näyttää tarkkailevan entistä tiiviimmin tietä edessäpäin. Hetken päästä hän jatkaa: ”Olen kuullut että he sieppaavat radiolla armeijan tukikohtien lähetyksiä, en kylläkään tiedä miksi. Heillä on jopa toimiva generaattori jolle kyllä voisi keksiä paljon parempaakin käyttöä.” ”Hetkinen..” keskeytän hänet. ”Armeijan lähetyksiä? Eikö kaikkea sotaväkeä pyyhkäistykään olemattomiin?” Anna vilkaisee minua oudosti ja huokaisee. ”Sinä se et paljoa tiedä. Mutta saat odottaa huomiseen jos tahdot kuulla koko tarinan. Olemme perillä ja minua väsyttää.” Tien vieressä on jo katulyhtyjä, joskin toimimattomia, ja kauempana näen pintapuolisesti rapistuneita mutta muuten ilmeisen hyväkuntoisia kerrostaloja. Muutamassa ikkunassa loistaa värjyvä valo. Auton pysähtyessä hätkähdän yhtäkkiä ja tajuan olleeni nukahtamaisillani. Huomaan meidän ajaneen suljettuun tilaan, johonkin autotalliin. Auton valokeilassa näen peltihyllyjä joilla on työkaluja ja kuivuneita maalipurkkeja, sitten Anna sammuttaa moottorin jättäen vain auton sisävalon palamaan. Hän ojentuu ottamaan haulikkoa takapenkiltä ja lentäjäntakki kiristyy hieman rintojen kohdalta. Räpyttelen silmiäni, olen liian väsynyt, toivottavasti hän ei huomannut tuijottamistani. Hän sanoo jotain. ”Häh?” ”Sanoin että tule mukaani.” hän toistaa ja nousee autosta. Temppuilen kömpelösti turvavöiden parissa ennen kuin saan ne auki ja seuraan häntä. Autotallin ovet ovat selällään ja värisen viileässä ilmassa. Talli on melkein pimeänä, mutta vähässäkin valossa pystyn näkemään ettei täällä ole meidän lisäksemme muita. Anna näyttää kuitenkin huolestuneelta. Hän taittaa haulikon auki ja ottaa jotain takin taskusta. ”Ovet olivat auki jo tullessamme.” hän selittää. ”Jätän ne aina kiinni, ja paikalliset asukkaat tunnustavat tämän minun paikakseni.” Hän työntää kaksi patruunaa haulikon piippuihin ja loksauttaa sen kiinni. Tajuan ettei se ollut edes ladattu hänen tähdätessään sillä minua kun kohtasimme. ”Kenen luulet avanneen sen?” kysyn häneltä kävellessämme ovelle. Hän vilkuilee tarkkaavaisesti yöhön ja kuulostelee ennen kuin vastaa. ”Ei aavistustakaan. Luultavasti jokin kulkuri on vain päättänyt yöpyä siellä ja mennyt sitten matkoihinsa, mutta ei voi olla liian varovainen. Pitelehän tätä.” hän sysää odottamatta haulikon käsiini ja käy sulkemaan tallin ovia. Ne ovat kaksinkertaista peltiä ja näyttävät autonromuista hitsatuilta, eivätkä varmaankaan ole tallin alkuperäiset ovet. Punnitsen hermostuneena asetta käsissäni. Kaksipiippuinen haulikko, hyvin vanhaa mallia jossa on kullekin piipulle oma liipaisin. Otaksun että Anna haluaa testata luotettavuuttani, mutta toivon etten joudu ampumaan mitään tai ketään. Tarkkailen hermostuneena pimeää piha-aluetta jossa mikään ei onneksi näytä liikkuvan. Anna on saanut toisen oven kiinni ja kiroilee nyt toisen parissa joka tuntuu juuttuneen kiinni. Kulman takaa kuuluva metallinen kalahtelu havahduttaa minut. Kuin rautainen jalka iskisi asfalttiin. Kalahtelu tulee lähemmäksi ja kylmä hiki pistelee selkääni. Kiristän otettani haulikosta, mutta samassa Anna on vieressäni ja painaa piipun maata kohti. ”Tunnen tuon äänen”, hän sanoo hymyillen. Äänen aiheuttaja tulee esiin kulman takaa ja pysähtyy eteemme. Vanha mies, jonka kävelykepin virkaa toimittava rautaputki aiheutti kolinan, siristelee silmiään. ”Annako se siinä? Syön keppini jos erehdyn, mutta tuota toista en tunne.” ”Onni ettet erehdy sillä tuo kalikka olisi liikaa ikenillesi, Diederik” Anna vastaa hyväntuulisesti. ”Ja mitä seuralaiseeni tulee, hän oli jo vähällä antaa pureskeltavaksesi kourallisen hauleja.” Nolostun, mutta Diederikiksi puhuteltu vanhus vain nauraa ja tulee lähemmäs. Hänellä on yllään nahanpalasista ommeltu hihaton nuttu, ja vaikka hän kasvojen ryppyjen perusteella vaikuttaa vähintään seitsemänkymmenen ohittaneelta niin paljaiden käsivarsien lihakset muistuttavat paksuja teräsvaijereita. Hän tarkastelee minua hymyillen ja tuikkivin silmin. ”Rehdin näköinen heppu” hän sanoo osoittaen sanansa Annalle vaikka katsookin edelleen minuun. ”Mistäs sinä hänet löysit?” ”Oikeastaan hän löysi minut, maantien varrelta, ja auttoi saamaan kärryni kuntoon.” Anna katsahtaa minuun lämpimästi. ”Ilman häntä olisin luultavasti yhä tiellä ja saisin hätistellä mutantteja henkeni kaupalla.” ”Vai sillä lailla. Rehti heppu, kuten sanoin” vanhus myhäilee ja rapsuttaa poskeaan. Sitten hän tönäisee Annaa olkavarteen rystysillään ja sanoo: ”Mukava nähdä sinua pitkästä aikaa täällä. Ajat ovat käyneet huonommiksi, ja yhä harvempi enää jaksaa hymyillä. Pistäydythän käymään ennen kuin jatkat matkaasi?” ”Lupaan sen. Vie terveisiä muille.” Anna vastaa. Vanhuksen kolisteltua tiehensä Anna sulkee toisenkin oven ja menen hänen edellään autotalliin. Auton sisävalo hehkuu kuin majakka tallin perällä mutta en erota edes omaa kättäni. ”Mene edeltä autoon, lukitsen vain oven.” Anna sanoo. Kuulen ketjun kilinää. Hän on selvästi käyttänyt tätä paikkaa usein ja saa oven lukittua pimeässäkin. Hoippuroin käsi ojossa valoa kohti ja tunnustelen tieni matkustajan puoleiselle ovelle. Autoon päästyäni yritän turhaan etsiä haulikosta varmistinta. Kuljettajan ovi aukeaa ja Anna istuu viereeni. ”Laita se vain taakse” hän sanoo nyökäten haulikkoon. ”Liipaisimet ovat niin jäykkiä ettei se vahingossa posahda.” Tottelen ja laitan varovasti aseen takapenkille. ”Penkkisi alla on kahva josta saat sen makuuasentoon.” hän sanoo ja vaihtaa oman istuimensa asentoa. Hetken haparoituani löydän kahvan. Hän sammuttaa valon ja jäämme sysipimeään. Käyn makuulle. Hetken päästä Anna sanoo hiljaa: ”Tässä kaupungissa ei ole juna-asemaa eikä muita kulkuneuvoja kuin tämä. Jos tahdot, voit matkaa huomenna kanssani.” ”Kiitos, mielelläni.” vastaan. Annan äänessä on helpotusta hänen sanoessaan: ”Hyvää yötä.” ”Hyvää yötä” kuiskaan takaisin pimeyteen, ja kuuntelen hänen hengityksensä hidastumista sitä mukaa kun hän vaipuu uneen. Ääni hypnotisoi minut ja ruumiini tuntuu muuttuvan painottomaksi kun uni ottaa minutkin hiljalleen valtaansa. Tämän yhden kerran kuoleman ja hulluuden maailmassa vaeltaessani saan käydä nukkumaan turvallisin mielin.

Ei ole paljoa kerrottavaa tästä maailmasta.
Taivas on täällä päivisin aina ankean harmaa, menneiden aikojen tehtaat ja sodat ovat samentaneet ilmakehän lopullisesti.
Auringon laskiessa taivas yhä liekehtii karmiininpunaisena, kuin muistaen yhä tulen ja veren loisteen.
Yöt ovat nykyään aina lohduttoman pimeitä. Ainoa taivaalta loistava valo tulee silloin satunnaisista salamoista, myrskytkin ovat käyneet yhä tavanomaisemmiksi.

Astelen rappioituneen kaupungin katuja. Mietin millaista täällä mahtoi olla ennen loppua. Sanomalehdet ja roskat enää peittävät katua.
Saavun entiselle kauppakadulle. Rikotut näyteikkunat ammottavat tyhjinä, kaikki käyttökelpoinen ja kelpaamatonkin ryöstettiin jo kaaoksen ensimmäisinä päivinä. Kaikki on tapahtunut hyvin nopeasti.
Lähestyessäni kumolleen kaatunutta jäätelövaunua jokin rottaa muistuttava surkea olento ilmestyy sen sisältä ja juoksee tiehensä.
Istun kadunvarren penkille ja katselen sen perään kunnes se katoaa.
Suljen silmäni ja keskityn kauas menneisyyteen.

Näkymä kadusta avautuu mieleeni, nyt näyteikkunat ovat ehjät ja katu on täynnä elämää, on helteinen kesäpäivä.
Terasseja on pystytetty ravintoloiden eteen ja olut virtaa. Jäätelövaunu on pystyssä ja viiksekäs kauppias kokoaa juuri tötteröä. Kaksi nuorta tyttöä istuu suihkulähteen suihkulähteen reunakivellä jäätelöä syöden ja nauraen.
Ryhmä miimikoita esittää mykkää näytelmäänsä keskellä kävelykatua. Heidän näkemisensä karmii minua jollain oudolla tavalla. Ei se johdu heidän esityksestään, he ovat oikein taitavia. Mutta nuo valkoiset, ilmeettömät kasvot tuovat mieleeni kammottavia asioita vaikka en uskokaan että se on heidän tarkoituksensa.

Vieressäni penkillä istuu nainen sanomalehteä lukien. Hänellä on aurinkolasit ja hän on sitonut hiuksensa huivilla. Kumarrun lähemmäs nähdäkseni lehden päivämäärän sillä en ole varma kuinka kauas menneisyyteen mieleni on minut kuljettanut.
Ei pelkoa että nainen aistisi läsnäoloni, hän on kuollut jo aikoja sitten. Tämä on vain muistoa, kuin elävää kuvaa.
Hyvin elävää itseasiassa, pystyn haistamaan hänen parfyyminsa ja piparmintun tuoksun hengityksessä. Hikipisarat valuvat hiljaa hänen rintojensa väliin mutta kuumuus ei vaikuta häiritsevän häntä. Hän on täysin keskittynyt lukemaansa.

"...kiistää huhut levottomuuksista..." ehdin lukea otsikkoa ennenkuin hän kääntää sivua.
Yläreunassa lukeva päivämäärä kuitenkin paljastaa että näkemäni aika on lähellä loppua. Ehkä kymmenen vuotta, korkeintaan niin kauan on enää aikaa.
Sivelen naisen hiuksia vaikka tiedänkin ettei hän voi kuulla tuntea kosketustani. Mietin millainen hänen elämänsä mahtaakaan olla.
Aurinkolasien takia en näe hänen silmiään, mutta hän ei näytä vanhalta, ehkä muutaman vuoden yli 20 vuotiaalta. Odottaako rakastava poikaystävä tai aviomies häntä jossain? Onko hänellä lapsia? Kuinka paljon hän tulee menettämään sodan syttyessä?
Tai on jo menettänyt, muistutan itselleni. Vuosia sitten. Kosketan vain kummitusta. Kurkkuani kuristaa yhtäkkiä ja mieleni tekee itkeä.
Katsahdan takaisin suihkulähteelle. Jäätelöä syöneet tytöt ovat lähteneet. Kaikki alkaa näyttämään harmaammalta. Aikani on täynnä.
Kumarrun vielä kerran naisen puoleen ja suutelen hänen korvaansa. Katseeni hämärtyessä olen näkevinäni hänen käännähtävän hämmästyneenä puoleeni ja riisuvan aurinkolasit. En ehdi nähdä hänen silmiensä väriä.

Avaan silmäni taas tuttuun ankeaan maailmaan. Nainen on poissa, samoin kuin jäätelönmyyjä ja kaikki muutkin kummitukset. Poissa on myös auringonvalo.
On viileää, värähdän ja nousen seisomaan. Venyttelen kankeita käsivarsiani ja niskaani, ja ehdin juuri huomata silmäkulmasta kuinka erään toisen kerroksen ikkunan takana verho liikahtaa.
Kylmä hiki nousee iholleni, mutta en anna hermostumisen näkyä käyttäytymisessäni.
Lasken käteni ja olen katselevinani katua eteenpäin, tarkkaillen kuitenkin silmäkulmasta ikkunaa. Ehkä se ei ollutkaan mitään... Ja taas, verhoa raotetaan!
Käännän päätäni sen verran että voin nähdä tarkemmin, mutta saman tien minun on käännettävä katseeni pois. Kasvot ovat painautuneet likaista ikkunaa vasten, ja millaiset kasvot!
En tahdo nähdä enempää. Oli virhe tulla tänne, ajatella jos minut olisi yllätetty uneksiessani menneisyydestä! Mikä houkka olinkaan jättäessäni itseni täysin suojattomana näkyvälle paikalle, onneksi uni päättyi ajoissa.
Hillitsen haluni sännätä juoksuun, sen sijaan lähden tasaista vauhtia kävelemään katua tulosuuntaani. Yritän pysyä rauhallisena vaikka kiihtyneessä mielentilassa kuvittelen jokaisen sivuuttamani oven ja ikkunan taakse rappioituneita olentoja valmiina hyökkäämään kimppuuni.

Älkää käsittäkö minua väärin, minun käy sääliksi verhon takana piileskellyttä ihmisen rauniota, mutta en pystyisi millään tavalla auttamaan häntä. Ainoa apu jota tällaiselle olennolle enää voi antaa, on ampua laukaus hänen niskaansa, enkä pystyisi sellaiseen vaikka minulla olisikin ase.
Hänen silmänsä. Jopa likaisen ikkunalasin läpi kykenin näkemään että niissä silmissä asui vain hulluus, hirvittävä hulluus ja nälkä.
Ei rahtuakaan ihmisyyttä, ei pienintäkään jälkeä inhimillisistä tunteista. Ei edes vihaa, tuota ihmiselle tyypillisintä tunnetta, näkynyt tuossa katseessa. Hän olisi repinyt minut kappaleiksi ilman mitään vihamielisyyttä, tappanut minut vain koska ei tunne muutakaan tapaa kohdella elävää olentoa. Ja tietysti nälän takia.
Tiedän mistä puhun, olen tavannut hänen kaltaisiaan aiemminkin tässän kirotussa maailmassa.

Käännyn juuri kulman taakse satamakadun risteyksessä, kun kuulen oven kolahtavan taaempana. Enempiä miettimättä säntään juoksuun etsien katseellani mitä tahansa piilopaikkaa.Tien toisella puolella on suuri ravintolarakennus jonka pariovet ammottavat auki, turvapaikka.
Hölkkään ravintolan ulkoportaille asti ja pysähdyn katsomaan taakseni. Ei näy ketään, enkä myöskään kuule mitään oman jyskyttävän pulssini lisäksi.
Hengähdän vielä hetken portailla ja aion juuri nousta ravintolan ovelle kun epämiellyttävä haju pysäyttää minut. Käristyvän lihan tuoksu leijailee ravintolan sisältä. En halua tietää enempää, kompuroin kauemmas ovesta ja portaikosta. Oviaukko ei enää tuo mieleeni turvapaikkaa vaan hirviön kidan.
Juoksen taas, juoksen kohti rautatieasemaa josta saavuin useita tunteja aiemmin.
Ennen automaattisesti toimineet liukuovet ovat jo aikoja sitten jumiutuneet mutta väännän niitä hartiavoimin auki kunnes mahdun sisään. En käynyt itse rakennuksen sisällä tullessani, olisi ehkä pitänyt.
Sisäpuolella on joskus ollut kahvila, tyhjät pöydät ja tiski houkuttavat minua jäämään hetkiseksi ja uppoutumaan paikan muistoihin, mutta en uskalla ottaa riskiä.
Astelen peremmälle suureen huoneeseen, lattialla lojuu roskia ja alumiinituoleja, keskellä lattiaa on suuri ruosteenvärinen läntti joka tuoksuu kuivuneelle verelle.
Likaisen lasiseinän rikkonaisista ruuduista puhaltava ilmavirta liikuttelee hiljaa roskia, ja jotain katonrajassa roikkuvaa joka kilahtelee hiljaa hämärässä. Katson ylös ja järkytyn, mutta tarkemmin ajatellen näky on ehkä enemmän surullinen kuin kauhistuttava.

Alaston, riutunut nainen riippuu korkealla ketjujen varassa. Ei epäilystäkään että hän on kuollut, lattialla oleva veri on hänestä vuodatettu. Anorektisen vartalonsa lisäksi hänessä ei kuitenkaan näy mitään silmiinpistäviä säteilysairauden merkkejä, eikä hänen kuolemastaan voi olla montaa päivää aikaa. Kaupungissa saattaa siis yhä olla muutakin asutusta kuin rappio-olennot, joskaan en ole varma ovatko he sen miellyttävämpiä päätellen siitä mitä tälle naiselle on tehty. Selvää on kuitenkin että rappiomutantit eivät ole nostaneet häntä tuonne ylös ja viiltäneet hänen kurkkuaan auki, tämä on tietoisen ihmisen työtä. Värähdän.

Nämä mietteet eivät tee oloani yhtään turvallisemmaksi, ja vaikka en edelleenkään kuule takaa-ajon merkkejä, haluan päästä nopeasti pois täältä. Vilkaisen korkealla olevaa kelloa, ikäänkuin tavan vuoksi, sillä se on ollut pysähdyksissä ikuisuuden. Taas tunnen houkutusta uppoutua paikan muistoihin, herättää uinuvat kummitukset. Päätän että palaan tähän kaupunkiin vielä jonain päivänä, ja otan selvää miksi tuntemattoman naisen oli kuoltava noin kauhealla tavalla.
Huoneen perällä toiset liukuovet ovat valmiiksi auki ja astun asemalaiturille. Kauaa ei onneksi tarvitse odottaa, kuulen jo junan kaukaisen jyrinän. Puoliksi odotan äänen kuuluttavan: "Telocruinin pikajuna saapuu raiteelle yksi", mutta ikivanhat kaiuttimet pysyvät mykkinä. Hyvä vain, olisin järkyttynyt kuollakseni. Ajatus hymyilyttää minua silti.

Mustanpuhuva juna pysähtyy kirskuen laiturille, kuten se tekisi vaikken olisikaan täällä.
Vaunujen ovet aukeavat sihahtaen mutta ketään ei tule ulos. Yllättyisin jos tulisi.
Juoksen junan sivua tarkkaillen vaunujen ikkunoita, useimmissa vaunuissa hohtaa punainen valo, yksi on täysin pimeänä. Lopulta löydän vaunun jonka valaistus on tuttua loisteputken valkoista, ja kiiruhdan ovesta sisälle. Juuri ajoissa ennenkuin ovet sulkeutuvat ja juna lähtee taas liikkeelle. Se ei koskaan viivy pitkää aikaa.
Vaunu on tyhjä, mikä ei sekään yllätä minua. Käyn istumaan ja teen oloni mukavaksi, nyt olen ainakin periaatteessa turvassa.
Katselen yhä nopeammin ohi kiitäviä maisemia ja ajattelen maailmaa joka on tullut hulluksi.