IRC-Galleria

En pystyny kattomaan loppuun tuota. Yäääääää.

Ei suositella heikkohermoisille!

http://www.ii2.org/user.php?nick=steger&s=images&video=153018

koin elämäni järkytyksen äsken :s menin keittiöö iha ilosin mielin ja satuin vilkasemaa uunii:

MIU PIKKUVELI ON TEHNY ITE BEEF & JERKYY JA LAITTANU NE PAISTUMAA SINNE UUNII!

joo hyi saatana meinasin oksentaa ku näin ne, ne vaa roikku sielt katost ne lihat ja ne hais iha kauheelle :x en voi mennä enää keittiöö

hyi penni söi oravan

Japani, Tokio, 2008 Vuonna 2002 Japani hätkähti kammottavaa löytöä Tokion rautatieasemalla. Erään junanvaunun sytyttyä tuleen sähkövian takia juuri istumaan päässeet matkustajat ajettiin nopeasti vaunusta ulos pelastustöitä varten. Muutamat matkustajat unohtivat laukkunsa junaan heidän poistuessaan ja kun jälkikäteen laukut avattiin selvittääkseen kenen laukuista oli kyse, eräästä laukusta löytyi jotain järkyttävää. Isoon matkalaukkuun oli pakattu teinityttö. Tytön kaikki raajat olivat amputoitu ja hänet oli kääritty muoviin jättäen vain pienet hengitysreiät. Tytön äänijänteet oli katkaistu, joten hän ei pystynyt huutamaan. Osansa löydöksen outoudesta teki se, että tytössä ei ollut merkkejä väkivallasta, vaan hän oli erittäin hyväkuntoinen ja hyvin hoidetun näköinen, hänet oli meikattu taidokkaasti ja hienosti ja muovi, johon hänet oli pakattu, oli samanlainen kuin lelujen ympärillä oleva kääre. Muovin päälle oli kirjoitettu luku 72 ja mukana oli vihko, jossa oli tiedot tytön allergioista, kuukautisten alkamispäivistä ja mahdollisista muistettavista huomioista terveyden suhteen. Poliisi yritti saada tytöltä tietoa, kuka hänelle oli tehnyt tämän. Mitään tietoja ei kuitenkaan koskaan saatu ulos, koska tytön puhekyky oli tuhottu ja hän ei koskaan oppinut tai suostunut kommunikoimaan apuvälineiden avulla. Vasta nyt vuonna 2008, lähes 6 vuotta löydöksen jälkeen, tällä hetkellä 26-vuotias nainen on lopultakin suostunut kommunikoimaan kokemuksistaan. Nainen kertoi olevansa Kikumi Tottoro. Kyseinen henkilö katosi vuonna 1999 rautatieasemalta ja häntä ei koskaan löydetty. Vanhemmat luulivat tytön kuolleen, kun hänen katoamisensa ei koskaan selvinnyt. Kikumin mukaan hän eksyi vanhemmistaan ruuhkan aikaan ja joku vanhempi mieshenkilö tuli hänen luokseen ja sanoi vievänsä junahenkilökunnan luo, joka kuuluttaisi vanhempia. Mies kuitenkin vei Kikumin autoonsa, sitoi tämän silmät ja ruiskutti jotain ainetta, jolloin Kikumilta meni taju. Seuraava muistikuva hänellä on kirkkaasti valaistusta viileästä valkoiseksi maalatusta huoneesta, jossa hänet on lukittu häkkiin kahden muun tytön kanssa. Kikumin kauhuksi keskellä huonetta on leikkauspöytä ja pöydän ääressä on mies lääkärintakissaan operoimassa sähkösahaa, jolla hän on leikkaamassa nuorelta tytöltä toista jalkaa irti. Tytön toinen jalka on amputoitu jo selvästi aiemmin, kun taas käsien amputointi on tapahtunut vähemmän aikaa sitten siteistä päätellen. Kaikkein hirveintä Kikumille oli nähdä huoneen seinät, jotka olivat vieri vieressä jalustoja, joihin oli nostettu tyttöjä. Tyttöjen kaikki raajat oli amputoitu ja heidät oli meikattu hienoksi. Vaikka tytöt eivät liikkuneetkaan, he hengittivät ja räpyttelivät silmiään, eli olivat selvästi elossa. Kikumi kertoi menettäneensä tajunsa pian sen jälkeen kun hän lopulta huumaamisen jälkeen sai näkökykynsä kunnolla takaisin ja tajusi mitä huoneessa tapahtuu. Seuraava muistikuva Kikumilla on sängystä, johon hänet on sidottu. Hän kauhukseen tajuaa, ettei hänen suustaan lähde ääntä vaikka hän huutaa ja kun myös tajuaa nopeasti karmaisevan syyn, miksi hän ei tunne toisen käden sormiaan. Hänen vasen kätensä on amputoitu juuresta lähtien ja leikkaushaava on ommeltu siististi umpeen. Kikumi kertoo, että huoneessa oli muitakin sänkyjä, joissa oli muita samanlaisia "potilaita". Riippuen tytöstä raajoja oli amputoitu yhdestä kolmeen ja jokainen oli mykistetty niin, ettei kukaan voinut huutaa. Osa tytöistä riehui villistä sängyissään yrittäen repiä itseä kahleistaan, osa vain makasi apaattisena paikallaan tuijottaen tyhjyyteen tai itkien. Kikumi sanoi menettäneensä ajantajunsa nopeasti, koska hänet huumattiin päivittäin. Hänelle tuotiin kolmesti päivässä juhlava ateria ja hänen kahleensa ylävartalosta poistettiin jotta hän pystyi syömään jäljellä olevallaan kädellä. Alussa Kikumi heitti ruoat lattialle nähdessään ne, mutta nälän tehtyä tehtävänsä hän ahmi aina kaiken mitä tarjottiin. Pystymättä kommunikoimaan kenenkään kanssa ja näkemättä koskaan ketään muuta kuin muita tyttöjä, hän alkoi menettää nopeasti järkeään. Hän ei tiennyt oliko yö vai päivä ja hän ei tiennyt, miksi tämä kaikki tapahtuu, kuka tämän tekee ja milloin tämä loppuu. Päätellen muiden tyttöjen poistumisesta huoneesta ja palaamisesta yksi raaja vähempänä kuin lähtiessä hän tajusi, että joku sairas henkilö amputoi tytöiltä kaikki raajat pois yksi kerrallaan. Periaatteessa kammottavinta Kikumin mielestä asiassa oli se, että amputointi tapahtui aina taidokkaasti, haavat sidottiin hyvin ja kukaan tyttö ei näyttänyt sairaalta tai kuolevalta. Leikkauksien takana oleva henkilö selvästi pyrki pitämään tytöt niin hyvässä kunnossa kuin mahdollista, elossa ja terveenä ja vaikka Kikumi ei pystynytkään arvioimaan tarkasti aikaa, hän kuvitteli raajan amputoinnin tapahtuneen noin viikon parin välein. Kun hänen viimeinen raajansa, vasen jalka, amputoitiin ja hän toipui leikkauksesta, hänet siirrettiin "näyttelyhuoneeseen". Hänet oli edelleen köytetty sänkyyn kun hänet siirrettiin huoneen puolelle. Kikumi näki taas kerran tilanteen hirveyden. Huone oli pyöreähkö ja selvästi viileä, seinä oli vieri vieressä jalustoja ja jokaisella jalustalla numeroituna tyttö. Keskellä huonetta oli leikkauspöytä ja välineet ja pöydän lähellä häkki, joka oli tällä hetkellä tyhjä. Kikumi näki myös ensimmäistä kertaa kasvokkain hänen vangitsijansa. Kyseessä oli vanhahko mieshenkilö, jonka lyhyt parta oli hieman harmaantunut. Mies näytti lempeältä, aivan perinteiseltä isoisältä, eikä mikään hänen kasvonpiirteissään antanut ilmi hänen hulluuttaan. Mies avasi Kikumin kahleet, jolloin Kikumi yritti heti purra miestä. Mies kuitenkin oli varautunut tähän, painoi Kikumin sängylle takaisin, käänsi hänet mahalleen ja kiinnitti hänen selkäänsä suoran metallilevyn, jonka hän kiinnitti jollain mekanismilla Kikumin häntäluuhun ja takaraivoon. Kikumi ei ollut huomannut, että hänelle oli leikkauksessa myös istutettu hakaset alaselkään ja päähän, jonka avulla häneen saatiin liitettyä metallilevy, joka teki mahdottomaksi liikkua sivuttaissuunnassa. Mies toi eräästä pienemmästä huoneesta kärryillä uuden jalustan, jossa roikkui kyltissä luku 72. Jalusta asetettiin tytön numero 71 viereen, jonka Kikumi näki itkevän. Jalusta oli noin 1.5 metriä korkea tyypillinen näyttelyissä käytetty isompi jalusta, jonka erikoispiirre oli keskellä jalustaa olevat kaksi uloketta, joista toinen oli paksumpi ja toinen ohuempi. Lisäksi jalustan takapuolella oli kiinnitysmekanismi rautalevyä varten. Kun mies rasvasi jollain aineella jalustassa pystyssä olevat ulokkeet, Kikumi tajusi niiden tarkoituksen. Mies nosti yllättäen vaivattomasti alastoman Kikumin ilmaan ja asetti hänet jalustalle. Kikumi tunsi, miten ulokkeet työntyivät hänen vaginaansa ja anaaliinsa. Hän yritti liikkua, mutta miehen vahvat kädet, sisälle tunkeutuvat ulokkeet ja selässä oleva rautalevy tekivät sen mahdottomaksi. Hän vain itki niin lohduttomasti kuin osaisi, muttei se aiheuttanut mitään muutosta lempeäkasvoisen miehen toimissa. Kun ulokkeet olivat lopulta uponneet Kikumin sisään, mies kiinni rautalevyn jalustaan, siirsi jalustan siististi seinän vierellä samaan linjaan muiden kanssa ja poistui huoneesta sammutettuaan valot. Kikumi kertoi ensimmäisen yönsä, jos se yö edes oli, tuntuneen loputtomalta. Ympäriltä kuului vain silmänripsien sulkemisesta kuuluvaa ääntä, joka oli karmaisevampaa kuin mitkään tuskanhuudot. Päivien valvomisen jälkeen hän nukahti pimeyteen ja herättyään hän tunsi, että hänet oli yön aikana meikattu. Huoneessa oli valot päällä, mutta mies ei ollut paikalla. Hän ennätti lopultakin katsoa kunnolla muita huoneessa olevia tyttöjä, niitä mihin hän näki kääntymättä ja huomasi heidän kaikkien olevan nättejä, siististi meikattuja ja nuoria. Alkupään numeron tytöt olivat vähän vanhempia, kun taas numeron kasvaessa tytöt nuorentuivat. Kikumi päätteli miehen keränneen tyttöjä jo pidemmän aikaa ja nappaavansa tytöt noin 16-vuotisina. Kaikki tytöt näyttivät hyvin samanlaiselta, oikein perinteiseltä japanilaiselta nuorelta tytöltä mustine hiuksineen ja nuorekkaine kasvoineen. Pian mies palasi huoneeseen mukanaan jotain liuosta, jota hän ruiskutti jokaisen tytön suuhun ykkösestä alkaen. Myös Kikumin suuhun ruiskutettiin suurehko määrä jotain ruokamaista ainetta, jota hän ei voinut muuta kuin niellä. Ruokkimisen jälkeen mies juotti kaikki tytöt ja sen jälkeen hän kävi tytöt läpi tutkien leikkaushaavat. Neljännellä kierroksella mies tyytyi vain ihailemaan "nukkejaan", joiden hiuksia hän saattoi vähän kohentaa, silittää tytön poskea tai suudella hellästi otsalle. Täydellisesti ajantajun ja mielenterveytensä menettäneeni Kikumi kertoi vain tuijottaneen tyhjyyteenloputtomalta tuntuvia aikoja. Hän ei pystynyt ajattelemaan mitään järkevää, vaan hänen päässään pyöri ensin suuri määrä järjettömältä tuntuvia sanoja ja lopulta ei mitään. Hän oli kuin päältä pois kytketty robotti, joka vain söi, hengitti ja ulosti (hän huomasi sisällänsä olevien ulokkeiden olevan itseasiassa onttoja, joihin ulosteet ja virtsa menivät). Muutaman "ikuisuuden" mentyä Kikumi kuuli lujaa ääntä ja näki häkissä olevan taas kolme nuorta tyttöä. Kikumilla oli nyt suora näköyhteys leikkauspöydälle ja hän näki, miten mies taitavasti nukutti ja operoi tytöt, mutta kuitenkin selvästi kuin esittäen jalustalla oleville tytöille Mies oli kuin vaatimaton rokkitähti työssään, joka kommentoi proseduurejaan, kertoi ihastuneella äänellä siitä mitä hän juuri teki ja esittelisi verisiä välineitään. Kikumi näki, miten häkissä olleilta tytöiltä leikattiin yksitellen vasemmat kädet pois, jonka jälkeen heidät siirrettiin toiseen huoneeseen, josta ikuisuuden jälkeen heidät tuotiin takaisin toisen jalan amputointia varten. Lopulta taas monen ikuisuuden jälkeen tytöt olivat täysin amputoituja ja heidät sijoitettiin Kikumin viereen. Kikumi ei muista seuraavista vuosista paljoakaan. Elämä oli yhtä sumua ja tyttömäärä jalustoilla kasvoi jo yli sadan. Kikumi muistaa vain kaksi erikoisempaa tapausta. Ensimmäinen oli kun tyttö numero 29, lähes Kikumia vastapäätä, oli kuollut eräänä yönä. Hän ei edes ensin tajunnut asiaa, kun kukaan tytöistä ei hirveän elävältä näyttänyt, mutta aamulla miehen tehdessä syöttökierrosta hän huomasi tytön nukkuneen pois. Mies murtui täysin tapahtuman jälkeen, huusi ja itki ja raivoissaan pahoinpiteli ja raiskasi erään häkissä olleista uusista tytöistä, jonka jälkeen hän leikkasi tytön pään irti sähkösahalla muiden katsellessa. Miehen käytös muuttui selvästi tämän tapahtuman jälkeen ja hän alkoi jostain syystä viemään tyttöjä välillä ulos talosta. Hän nosti tytön pois jalustalta, pakkasi matkalaukkuun ja poistui huoneesta. Seuraavana aamuna hän oli taas palannut tyttö mukanaan ja ruokahuolto toimi. Mies ei vienyt tyttöjä "ulos" mitenkään järjestyksessä tai säännöllisesti, vaan valitsi aina jonkun tytöistä ainakin Kikumin mukaan sattumanvaraisesti. Jonkun 20 tytön jälkeen oli hänen vuoronsa. Mies nosti Kikumin jalustalta, asetti muoviseen pakettiin, laittoi sen matkalaukkuun ja poistui huoneesta. Kikumi yritti kuunnella tarkoin mihin hänet viedään, mutta hän ei kuullut muuta kuin auton moottorin ääntä. Lopulta hän tunnisti selvästi rautatieaseman äänet ja kuulutukset ja kun hän kuuli palohälytyksen soivan ja virkailijoiden huutavan asiakkaita poistumaan, hän oli varma kuolevansa. Hän yritti huutaa, mutta se ei edelleenkään onnistunut, eikä hän myöskään voinut liikkua muovikuoren takia. Kun hän tajusi, ettei palanutkaan hengiltä ja että tulipalo on selvästi sammutettu ja hän on edelleen junassa eikä kuule miehen ääniä mistään, hänen toivonsa heräsi. Muutaman tunnin odottelun jälkeen joku nosti matkalaukun alas ja avasi sen. Kikumi sulki silmänsä tuskasta kirkkaan keinovalon tulvittua matkalaukkuun sisään, mutta pian hän avasi ne uudestaan kivusta huolimatta ja katseli junavirkailijoiden täysin järkyttyneitä katseita. Hän ei kuullut mitään, hän vain itki onnesta ja pyörtyi lopulta. Seuraavan kerran kun hän avasi silmänsä, hän oli sairaalassa ympärillä oikeita sairaanhoitajia. Kikumin piina oli ohi, vaikkakin henkisesti hän oli niin rikkoutunut, ettei hän halunnut kommunikoida kenenkään kanssa vuosiin. Vaikka Kikumi pystyikin kuvailemaan miehen ulkonäön hyvin ja vaikka juna-aseman turvakameroista mies tunnistettiin, häntä ja kaikkia yli sataa kadonnutta tyttöä ei ole vieläkään löydetty. Edelleen myös ympäri Japania ilmoitetaan lisää kadonneita 16-18 -vuotiaita tyttöjä, jotka jäävät kadonneiksi. Vaikka osa kadonneista katoaakin ihan muista syistä, viranomaiset tietävät hyvin, että osa tytöistä päätyy jonkun välikäden kautta keräilijän julman nukkeleikin osaksi.