IRC-Galleria

Taiteilijat on aina hyötyny tuskasta ja synkistä ajatuksista.

Nope.

Muu maailma on hyötyny niiden tuskasta, koska se on ollu syynä taideteoksien syntyyn, jotka on parhaillaan antanu koko maailmalle jotain.

Olisin varmaan aika taiteilijamaisessa kunnossa just nyt. Dopamiinia nostavat aineet on siitä hauskoja, että ihan sama mitä niillä haetaan, ni ne vaikuttaa aina tunnevasteeseen. Mikä vitun sana toi ees on?

Oon väsyny fyysisesti. Takana luoja ties kuinka pitkä aika pohjatonta tyhjyyttä. Elää maailmassa, jossa mikään ei anna enää mitään. Se paskalle vitsille nauraminen tuntuu oikeesti yhtä vähäpätöseltä ku hengittäminen. Paremmat vitsit ei jaksa edes kiinnostaa. Neki vaatii aina melkeen enemmän resursseja, ku mitä ne antaa.

Toki. Oon aina ollu tasalämpönen sato tulta tai jääpiikkejä. Oon rauhallinen tilanteissa, joissa muut menettää hermonsa. Mutta sit taas jos ite menetän hermoni, ni sit taivaat räjähtää.

Sama pätee ihan kaikkeen tunnemaailmaan mun pään sisässä. Mua on tuhannen vaikee yllättää millään. Jos nään kadulla moottorisahalla teurastetun pikkulapsen, ni saatan todeta, et nyt on näin tällä kertaa, eli jospa sitä soittais sinitakit paikalle. Mutta sit ku se pikkulapsi tallusteleeki kirkkaassa aamuauringossa kadulla isän ja äidin välissä niitä molempia kädestä pitäen, ni mun silmistä saattaa lähteä Niagaran vesiputoukset ja jalat karkaa alta.

Mutta noi myrkyt. Ne buustaa ääripäitä. Kaventaa toki sitä ei kenenkään maata. Helpompi siirtyä jolleki puolelle rajaa. Aika harvoin mä kuitenkaan hysteerisesti nauran. Oon usein sillä puolella rajaa, jossa on sateinen yö.

Just nyt. Tää fyysinen väsymys. Ikuinen menneisyyteen tuijottaminen. Ja ne kaikki tahot elämässä, jotka vaan vaatii, toivoo tai pyytää multa jotain. Kalenterissa ei mitään. Sääennuste lupaa sadepilviä.

Näytän varmaan ihan rauhalliselta. Mutta pään sisällä joku kirkuu niin lujaa, että mun korvat meinää räjähtää irti. Ja helvetti silti. Mä teen jotain koulutehtäviä ja suunnittelen jos lähtis illalla näkemään tuttuja ulos.

Mitä? Seesteinen elämäntapa auttaa sisäisiin ristiriitoihin. Mennään toki tekemään, kun jotain on hyvä tehdä. Ei se huuto lattiaa potkimalla lakkaa.

No loppuis ainaki vähäks aikaa. Vaan, jotta vois alkaa toki uudestaan. Ihmisillä vastaavissa tilanteissa on vaan yleensä se joku hetki, missä ne menee lopulta yli kaikkien rajojen. Ja sit seuraa aina jotain isoa. "Kiitos riitti. Hauleja aamupalalla lutkust inee."

Maailmalla dopamiinia buustaavia lääkeyhdisteitä ei yleensä suositella käytettävän jos ne aiheuttaa vahvoja negatiivisia tunne-elämyksiä. Suora kytkös kuolleisuuteen kai. En osaa sanoa tekeekö ihmiset itsemurhia enemmän täysin tuskankitkerässä tilassa vaiko vasta kun ei tunnu enää miltään jatkaa olemista. Onneks oon ite niinki onnellisessa, tai no voi sen toisinkipäin ajatella, tilassa, että oma itsemurhariski on nolla. Ei pysty. Ja koko elämän mä oon tottunu elämään surun ja murheen kanssa. Sitä on tässä maailmassa just tasan niin paljon, että ei oo heti keneltäkään loppumassa, joka haluaa sitä kokea.

Ja joskus, ihan, vittu, joskus, mä kyllä hymyilen. Hiljaa kauniisti sydämellä. Silloin, kun et ole näkemässä.

Mutta jos nää jotkut hetket, mitä mun silmien takana tapahtuu, vois jakaa. Joku toinen vois yrittää olla. Olla niin, että elää, vaikka joka paikkaa musertaa aivan suunnaton tuska.

Mutta turha valittaa. Se äiti, jonka pieniltä lapsilta joku ihmishirviö katkas kaulat äsken, voi kertoa paremmin kuinka sattuu. Vaikka silti. Voin mä todeta. Oon menettäny rakastamani asiat. Oon menettäny rakastettuni. Oon menettäny tulevaisuuteni.

Realistina silti voin todeta joka ilta: Huomenna saattaa olla parempi päivä.