IRC-Galleria

Nyt katson kuviani ja myös entisiä, on jotenkin sellanen
olo, että pitkät housut ei passaa minulle. Jotenkin vaan
vastustan sellaista. Se ei tunnu naiselliselta. Mutta täytyy
pyöräillessä pitää, tosin en ole pyöräilykautta aloittanut vielä.
Mutta rakastan pitkiä hameita.. en viihdy pitkissä housuissa,
en ole oikein viihtynyt moneen vuoteen, mutta talvella, ei oikein
passaa muu, ja ulkonakin hame on hieman huono juttu.
Mutta ehkäpä minä keksin jonkin ratkaisun. En niin kauheasti
taida tykätä pyöräilystä edes. Olen kävelijä luonteinen. Olen
minä ainakin ihan kaunis. Mutta kasvoni kertovat mitä kertovat.
Mun keho on Jumalan hengen temppeli, ja haluan olla arvollinen.

Kun kuvaan kasvoja, haen niihin tunnetta, ja persoonaa.
Haen myös sensueelisuutta. Haen iätöntä syvyyttä. En halua
kasvojen olevan rumat tai määriteltävissä iällisesti. Vaan
haen tunnetta. Haen aitoa ilmettä. Myös haluan kehonkin
olevan nuoren ja rennon oloinen. Haen aina ajattomuutta.
Puhtautta ja kauneutta. En tahdo ikuistaa katoavaa, vaan
katoamattoman, mitä keho ja kasvot symboloivat, ja hohtavat.
Haluan pysäyttää ajan, ja saada täydellisen ilmeen ja muodon.
En halua ikuistaa, rappiota, syntiä tai rumuutta, vaan kauneutta,
joka heijastuu sisältä. Kun kuvaan kasvoja, niin saattaa olla
että vain yksi on se täydellinen kuva. Yksi puhuttelee. Minä
olen joskus itkenyt katsoessani kuvaani, ja säälinyt sitä
kauneutta, joka on yksi sekuntti, ja huomisen tullessa, se on
kadonnut ja ei enää uudestaan koettavissa ja tavoiteltavissa.
Minä rakastan tavoitella täydellisyyttä, olenhan Luojan tytär.

Rakastan surullisia kasvoja, rakastan elävän vakavia kasvoja.
Selllaisia joissa on tunnetta. Toisinaan näen jonkun kuvan, ja
se pysäyttää. Joskus lukea tunteita niistä suoraan, kun niin
aitoja ovat. Ja joskus rakastaa niitä kasvoja, samaistuu niihin.
Joskus onnäin käynyt. Surulliset kasvot, niitä rakastaa se joka
kokee itsekin surua, eikä pakene sitä. Sillä suru on elämää.
Suru on musiikkia... malankoliaa.. bluessia, soulia.. se on.. se on..
Se on ihanaa... voi kun koko elämä voisi olla surua. Sillloin
todella saa elää, ja olla yhteydessä sisimpäänsä. Surra sitä
mikä katoaa, ja kaivata sitä mikä on tulevaa. Surussa, ihminen
elää, ei ole paikallaan. Suru on ajatonta, se on elämää. Se on
liikuttavaa.. Siihen voi jäädä olemaan, siihen saa antautua, se
on rakkautta. Ilman rakkautta ei voi surra... suru on ihanaa..

Minun kuvani tekee minusta surullisen. Mutta rakastan surua.
Se on niin syvällistä, silloin kokee että on elävä todella. Suru
on tunteellisuutta. Suruni rakentuu sellaisista yhdistelmistä, kuten
ikävä, kaipuu, hiljaisuus, rauha, rakkaus ja ajattomuus. Olen
läsnä maailmassa, mutta sisimpäni ei ole aineellinen kuten
maailma, ja siksi se ei saa maailmaan kontaktia, vaan sisin
kaipaa katoamattomuutta. Kun katson talvenkin aikana ottamia
omia kuviani, nekin tekevät minusta surullisen. Voin lukea niistä
sisintäni. Minun olemus katoaa, vanhenee ja heikkenee. Mutta
minussa on iankaikkinen katoamaton sisin. Ja tavallaan teen
surutyötä, että luovun maailmasta, ja sen lumeesta, joka hajoaa.

Olen joskus itkenyt kun olen nähnyt jotkut kasvot.. kun ne
on tulkinneet omia tunteitani.. joskus olen vajonnut jopa...
Joskus ne on .. ne vaan on.. niin elävät... suru on elävää...
Kerrompa millaisia silmiä rakastan. Sellaisia, jotka on kuin
tuli, joissa on syvyyttä, joissa on kirkkaus, ja lämpö. Oi...
suru on lämpöä. Se ei ole kylmä tila.. vaan elävä. On olemassa
menetetyn elämän surua, ja tulevaisuuden surua. Kummatkin
ovat ikävöimistä. Aina surussa on eilinen ja huominen. Ja läsnäoleva
hetki on nimeltään suru, se ei ole nyt - tila, vaan se on elämä.
Suru on ihanaa... se on ihanaa... se on pulppuavaa... se on..

Tavallaan koen, että suren katoavaisuutta. Suren vanhenemista.
Suren, sitä että suruni tekee minusta itselleni vieraan. Suren sitä, että
en ole sama kuin vuosi sitten. Vaan paljon on kuollut minusta, suren
ja muistelen sitä mistä olen kuollut. Suren sitä mitä olen menettänyt.
Suren sitä minun elämää, joka ennen pursusi ja iloitsi maallisista
asioista, mutta olen ne hyvästellyt. En kaipaa niitä, mutta suren.
Suren nuoruutta, joka katoaa. Suren sitä kauneutta, jota tavoittelen,
mutta joka pakenee käsistäni. Suren sitä, että tämä aika kuluu,
ja ei pysähdy. Suren että elämäni menee ohitseni. En ole oikein
mitään merkittävää. Suren yksinäisyyttä, näen kauneuden, jota ei
rakasteta, ja se ehtii nukahtaa ja kuolla. Suren sitä kuin kukkaa,
jota ei kukaan ehdi ottaa kämmenelle, kun se jo haihtuu ja surusta
tuhoutuu.

Mutta ah, suru on ihanaa.. se on niin ihanaa.. se on sitä.. se on
kaipausta Jumalan luo. Tulee sijalle uusi, ja vanha lähtee pois.
Oi se nuoruus, se onkin vanhaa, sillä eilinen on mennyttä. Mutta
ikuinen elämä on tulevaa, ja nuorruttaavaa. Halleluuja.. tämä meni
kaunokirjalliseksi ruonoilevaksi kirjoitukseksi. Tämä on rukousta,
runoutta, ja todistusta. Minä rakastan, minä tiedän sen ja tunnen sen.
Suru on aina aitoa. Se on ihanaa.. se on elämää. Joka kokee surua,
on kosketuksissa omaan sisimpänsä. Sille suru on siunaus, sillä se
hajottaa ja uudistaa. Sydämen suru on rukousta, se on liikuttavaa,
se on elävää tunnetta. Se on pohjatonta, se muuttaa ja kasvattaa.
Suru on ihanaa.. se on ihanaa.. se on elämää.. aitoa ja puhdasta.
Ihanaa olisi olla taiteilija, ja ottaa sellaiset kasvot käsiini, joissa on
on koko sisimmän variaatiot, ja kuinka avittaa se ilme esille, sulkien
silmien luomet, omin sormin, ja silittää hipaisten. Ja kasvot voisivat
olla elävän reagoivat ja juuri sen variaation esille tullessa pysäyttäisin
ajan ja ikuistaisin sen. Mutta tunteet eivät olet ulottuvuuksiltaan,
objektoitavissa, sillä ne ovat elävät. Niissä on aktiivinen henki ja sielu.

Mutta kuinka mitään ainetta voi ikuistaa, vaikka se olisi kuin minua,
peili johon oma sisin yhdistyy. Suru on elävää, se ikuistettu ilme,
se ei ehdi elää oman surun mukana. Sillä oma suru, vie kuin virta
ihmistä kohti tulevaa, ja se peili ei enää olekaan enää kykenevä
eläytymään mukana. Sillä pysähtynyt ikuistus, ei etene, kuten se
ihminen jota suru ja kaipaus vie eteenpäin. Toisaalta voisi olla ihanaa
tehdä savesta kasvot, joissa olisi rauha ja kaipaus. Mutta en voi koskaan
saada aikaa ja tunnetta omistettua. Sitä ei voi pysäyttää, elävää ei voi
vangita. Se on vapaa ja matkalla koko aika huomiseen, irroittaen jalkaansa
eilisestä. Mutta tuntiessa surua, joku saa niille muodon määritettyä. Joku
tulee peiliksi, jolloin voi katsoa sisintään sen tulkitsemana, sen peilin
sympatisoimana. Suru on ihanaa... se on ihanaa...se on lohduttavaa..
Oih.. Jumala.. Kunnia ja ylistys sinulle.. oi halleluja... Olen mielistynyt suruun.