IRC-Galleria

Minulla oli muutama vuosi takaperin panokaveri. Tai oikeastaan tajusin vasta jälkeenpäin, että hän oli nimenomaan juuri sitä.
Tapasimme töissä ja viaton flirttikierre alkoi. Lopulta törmäsimme baarissa ja päädyin hänen luokseen yöksi. Siitä tuli tapa. Aina kun tapasimme jossain, ja veressä oli ehkä muutama promille, päädyin hänen luokseen automaattisesti. Ajattelin kaiken aikaa että olemme kavereita jotka vain harrastavat satunnaista seksiä keskenään. Jälkeenpäin kylläkin ymmärsin, että emme olleet mitään mikä oikeuttaisi sanan ”kaveri” käyttöä: Jos tapasimme kadulla, vaihdoimme korkeintaan kohteliaan tervehdyksen, ei muuta. Aloin miettimään, että voiko olla mahdollista, ettei saman ihmisen kanssa voi olla sekä kaveri (puhumattakaan ystävyydestä), että harrastaa seksiä? Eikö meidän nykypäivän sinkkujen pitäisi jo pystyä molempiin yhtä aikaa?

Kuinka pitkään panokaveri-tilannetta voi muutenkaan pitää yllä? Eikö ihmismieli toimi kuitenkin niin, että ennen pitkään jompikumpi alkaa haluamaan/tuntemaan enemmän? Tai jossain vaiheessa toinen alkaa pelkäämään sitä, että juttu kehittyy liian vakavaksi. Panokaveri-suhde on kuitenkin vain väliaikainen ratkaisu ja pitkittyessään se alkaa väkisinkin tuntua toisesta ahdistavalta. Toisen tunteet syvenevät ja kaikki katastrofin ainekset ovatkin koossa siinä vaiheessa, kun se toinen löytää itselleen oikean kumppanin. Kannattaako panokaveria edes ottaa?

Tämä muinaishistoriallinen panokaverini tuli kerran jälkeenpäin baarissa pyytämään minulta anteeksi. Hän sanoi, ettei koskaan tarkoittanut loukata minua. Olin kuin halolla takaraivoon lyöty! Mistä hän oli saanut päähänsä, että olisi loukannut minua? En (itselleni epätyypilliseen tyyliini) missään vaiheessa halunnut sen jutun vievän yhtään sänkyä pidemmälle. Voisiko olla, että miehet automaattisesti olettavat naisen rakastuvan muutaman yhteisen yön jälkeen? Eikö miehinen ego kestä sitä, ettei nainenkaan välttämättä halua muuta kuin satunnaista seksiä?
Vietin kerran (vahingossa) yöni erään erittäin rakkaan ystäväni kanssa. Se oli katastrofi. Hän ei pariin viikkoon sen jälkeen tullut edes samaan huoneeseen kanssani. Jälkeenpäin kysyin, mistä oli oikein kyse. Hän sanoi, että pelkäsi minun ehkä käsittäneen, että hän haluaa enemmänkin kuin ystävyyttä. Välimme palasivat onneksi takaisin vanhoihin uomiinsa kun selitin hänelle, että kyseessä oli molemmin puolin pelkkä virhe, pelkkää seksiä, enkä ole millään tavalla kiinnostunut hänestä. Se miehinen ego! Mistä johtuu että yleensä miehet perustelevat panokaveri-suhteen päättämistä sillä, että nainen alkoi haluamaan liikaa? Onko kukaan heistä oikeasti kysynyt naiselta asiasta vai onko mies omassa kauniissa päässään päättänyt, että naisen on täysin mahdotonta olla rakastumatta niin upean seksin jälkeen? Vai olemmeko me naiset todellakin niin läheisyysriippuvaisia, että se selittää miesten käytöksen?

Olen lukenut jostain, että seksin aikana naisen aivot alkavat erittämään hormonia, joka saa meidät kiintymään seksikumppaniimme. Onko tämä hormoni syypää kaikkeen siihen itkuun ja hiusten repimiseen jolta miehet säästyvät? Ja onko tietoisuus tästä hormonista syyllinen miesten pullistelevaan itsetuntoon? Voisiko olla, että luonto onkin syypää siihen, etteivät panokaveri-suhteet yleensä toimi? Ja jos näin on, voimmeko kiertää tämän biologian kirjoittaman säännön?
Kun kaksi ihmistä viettää tarpeeksi aikaa keskenään (seksillä tai ilman), syntyy heidän välilleen väistämättäkin tunneside. Vaikka molemmat olisivatkin panokaveri-suhteessa pelkän seksin takia, niin lopulta tunteita alkaa kehittyä. Molemmille. Ehkä tässä onkin syy miesten pelkoon: Heille alkaa itselleen kehittyä tunteita ihmistä kohtaan, josta he haluavat pelkkää seksiä. Homma menee helposti liian vakavaksi ja kohta sitä jo huomaa seurustelevansa. Ja koska on tosiasia, että naisille tunteita kehittyy miehiä nopeammin, onko ihme, että miehet pelästyvät? Siinä vaiheessa kun mies alkaa miettimään seuraavaa tapaamiskertaa kaihoten, on syytä ottaa jalat alleen ja nopeasti. Jälleen kerran: molempien. Minkälainen tulevaisuus olisi suhteella, joka koko alkuajan perustui vain ja ainoastaan seksiin?

Kaikki tämä herättää väkisinkin kysymyksen, miksi ihmeessä kukaan sitten ottaa itselleen panokaveria? Jos kaikki kuitenkin päättyy hiusten repimiseen ja itkuun, onko siinä mitään mieltä? Hyvin toteutettuna panokaveri-järjestely voi kuitenkin olla jokaisen naisen sinkkupäivien lohtu. On helpottavaa saada suht säännöllistä seksiä ihmiseltä, jonka tuntee jo sentään jonkin verran. Pitää vain pitää mielessään, ettei kyse todellakaan ole mistään muusta kuin seksistä, eikä siitä koskaan mitään muuta tule. Pitää myös olla valmis kohtaamaan panokaveri kadulla toisen naisen kanssa, koska koko kyseisen järjestelyn syvin olemus piilee siinä, ettei kumpikaan ole tilivelvollinen toiselle mistään. Kun pitää tunteensa sivussa, panokaveri on lähes Diorin vertainen loistava hankinta. Mutta pitää myös muistaa, että panokaveri on sama asia kuin vakipano. Koko hommalla ei ole mitään tekemistä kaveruuden kanssa. Seksi ja ystävyys ovat asioita, jotka eivät sovi yhteen.
Koskaan.