Yli kolme vuotta kestäneestä jatkosodasta kaksi ja puoli vuotta vietettiin asemasotavaiheessa. Joulukuun 1941 ja kesäkuun 1944 välillä maamme itäpuolella sijainnut rintama ei juurikaan muuttunut, ja joukot keskittyivät parantamaan ja linnoittamaan asemiaan. Koko itärintamaa ajatellen tämä oli ainutlaatuista, sillä Laatokalta Kaukasukselle levittäytynyt Saksan ja Neuvostoliiton välinen päärintama ehti lainehtia tänä aikana suuria matkoja ensin itään ja sitten länteen. Vastaavasti tappiot olivat etelämpänä kymmeniä, ellei satoja kertoja suurempia kuin meikäläisrintamalla tällä välillä. Sisällissodassa tai talvisodassa ei ollut tällaista pitkää ”seesteistä” vaihetta, jona yhteiskunta olisi ehtinyt totuttautua sodan vallitseviin olosuhteisiin. Vaikka suomalaisten takaraivossa oli aina pelko pommituksista ja varsinkin rajanläheisillä harvaanasutuilla alueilla partisaani-iskuista, miehitys ja itsenäisyyden menetys vaikuttivat kaukaisilta uhilta. Olihan kansalla turvanaan Suomen oma miehitysvyöhyke, joka oli parhaimmillaan parisataa kilometriä leveä. Lisäksi armeijamme oli kasvatettu pohjoismaisittain ennennäkemättömän suureksi, yli puoleen miljoonaan mieheen.
Sota-aikana tuli käytännössä kaikille suomalaisille tutuksi elintarvikepula. Monessa yhteydessä ovat tuon ajan lapset muistelleet, että aina oli enemmän tai vähemmän nälkä. Ongelma oli luonnollisesti erityisen paha kaupungeissa, missä oli vähemmän mahdollisuuksia kasvattaa omaa ruokaansa tai kerätä sitä luonnosta. Mutta kyllä moni city-ihminenkin järjesti asuntoonsa oman sian, ja monesti tilaa löytyi myös tupakan viljelylle. Tee se itse -tyyli oli muutenkin vahvasti muodissa, joten moni väkersi omat perunajauhonsa, saippuansa, jopa kenkänsä. Eräänä taustasyynä oli lähes kaikkien maataloustuotteiden säännöstely, joka toteutettiin elintarvikekorttien avulla. Eri väestöryhmille oli omat korttinsa sen mukaan, kuinka paljon ravintoa henkilön katsottiin tarvitsevan. Pikkulapsille, konttorirotille ja raskaan sarjan duunareille oli kullekin omanlaisensa kortit. Periaatteena oli, että raskas työ vaatii raskaat huvit. Elokuvalippuja ei muuten säännöstelty, mutta valikoima taisi rajoittua pitkälti B-luokan sotaleffoihin ynnä muuhun valtionpropagandaan. Ensimmäinen kortille mennyt tuote oli sokeri ja hyvänä kakkosena tuli kahvi. Kaikkihan me olemme nähneet tuosta ajasta kertovia elokuvia, joissa ihastellaan jos tarjolla on ehtaa kahvia korvikkeen sijasta. Lamppuöljyn puutteen seurauksena moni perhe kyhjötti pimeässä erityisesti maaseudulla. Tietysti samaan aikaan rehotti musta pörssi, jossa kukin pyrki maksimaaliseen voitontuottoon omat tarpeet huomioiden. Yksi tapa oli kerätä paljon tuotteita varastoon ja myydä ne kovalla hinnalla puutteen saavuttaessa huippunsa.
Koska työikäiset miehet olivat pääosin Karjalan taistelukentillä, naiset joutuivat tarttumaan sellaisiin töihin, joissa heitä oli harvoin nähty. Naisia oli ollut jo pitkään tehdastöissä, mutta sodan aikana heidän toimintakenttänsä laajeni mm. metalliteollisuuteen. Johtotehtävät pysyivät kuitenkin edelleen miesten käsissä, sillä heillä oli vaadittu koulutus ja kokemus. Muutenkaan suomalainen yhteiskunta ei ollut tuolloin vielä aivan kypsä naisjohtajille. Laissa oli jatkosodan aikana määrätty työvelvollisuus, joka ulottui pienten lasten äitejä lukuun ottamatta kaikkiin työkykyisiin suomalaisiin. Naisten kunnostautumiseen työrintamalla vaikutti siis muitakin tekijöitä kuin pyyteetön isänmaallinen into, jota myös toki löytyi. Naiset olivat myös kunnioitettavan kekseliäitä ruoanlaitossa minimaalisista raaka-aineista. Esimerkiksi ”lihapullia” tehtiin käristetyistä lanttu- ja sienikuutioista ja lisäkesalaatti saattoi muistuttaa enemmänkin karjan rehuannosta. Myös jälkiruoissa oli omat niksinsä, kun sokerista oli pulaa ja hunajaa ei ollut useimmilla ollenkaan. onneksi jonkinmoista siirappia sai keittämällä kuorittuja sokerijuurikkaita, ja tarvittaessa ruokia voitiin makeuttaa myös porkkanoilla, lantuilla, nauriilla tai imeltyneillä perunoilla. Tässä vinkkiä teille, jotka haluatte järjestää halvalla lapsen seuraavat synttärit!
Talvisota tunnetaan yleisesti koko Suomen kansan yhdistäneenä koitoksena, yhteiskuntaluokasta ja poliittisesta kannasta huolimatta. Jatkosodan aikana valtio halusi totta kai pitää tämän laajan isänmaallisen hengen pystyssä. Yhtenä nykypäivänäkin tuntuvana seurauksena oli ammattiyhdistysliikkeen nousu tasavertaiseksi neuvottelijaksi työmarkkinakysymyksissä. Lisäksi hallitus antoi tukensa kaikenlaiselle yhdistystoiminnalle, joka tähtäsi humanitääriseen apuun ja luokkarajojen häivyttämiseen. Näin pyrittiin hälventämään epäluuloa ja vastustusta, jota äärioikeistolaisen Saksan rinnalla käyty hyökkäyssota maailman johtavan kommunistisen maan alueelle aiheutti suomalaisessa vasemmistossa. Kaikki nämä sovittelutoimet eivät voineet tehdä tyhjäksi sitä vaikutusta, jonka aina vain pidentyvä ja yhä todennäköisemmin maamme tappioon johtava sota aiheutti. Tämä näkyi esimerkiksi kirjallisuudessa. Kun välirauhan aikana markkinoille saatiin paljon patrioottisia ja taisteluhenkisiä kirjoja, jatkosodan loppupuolella teksteistä heijastuivat yhä ristiriitaisemmat tunteet. Ja kotimaisen kirjallisuuden henki tuntui 1941–44 erityisen vaikuttavana, koska ulkomaisia kirjoja ja taidetta ei oikeastaan ollut saatavilla.
Maamme sisäpoliittinen kuvio näytti aika erilaiselta sodan lopussa kuin sen alussa. Äärinationalistinen puolue nimeltä Isänmaallinen Kansanliike (IKL) näytteli merkittävää osa Rangellin hallituksessa vuosina 1941–43. Sodan lopulla he joutuivat syrjäytetyksi oppositioon ja samalla alkoivat saada niskaansa tiukkaa kritiikkiä, kun heidän ajamansa politiikka lupaili suomalaisille yhä mustempaa tulevaisuutta. Syyskuussa 1944 solmitun välirauhansopimuksen ehtojen nojalla perusteella IKL lakkautettiin lopullisesti. 1943 valittu niin sanottu toinen Risto Rytin hallitus valitsi pääministerikseen Edwin Linkomiehen ja otti tavoitteekseen Hitlerin leiristä ulosmurtautumisen ja rauhan Stalinin kanssa. Tuon hallituksen aikana Risto allekirjoitti Ryti-Ribbentrop-sopimuksen, jossa hän sitoutui omissa nimissään siihen, ettei Suomi tee erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Muotoilu oli tarkoin mietitty siten, ettei sopimus velvoittanut Suomen valtiota olosuhteiden muuttuessa.
Mahdollisesti vähimmälle huomiolle Suomessa jäänyt jatkosodan ilmiö oli kotimainen vastarintaliike. Tämä on toki siinä mielessä ymmärrettävää, ettei sen laajuutta voida edes verrata fasististen hallintojen kotimaisiin vastustajiin Saksassa ja Italiassa. Monelle ulkomaalaiselle on varmasti vaikea käsittää, miten vallanpitäjät kohtasivat niin vähän aktiivista vastustusta maassa, joka oli 25 vuotta aiemmin jakautunut verisesti kahtia vasemmiston ja oikeiston kannattajiin. Meidän ”vastarintataistelijamme” olivatkin lähinnä todellisia kommunisteja vahvistettuina pienellä joukolla sosiaalidemokraatteja. Homma alkoi erinäisten lehtisten avulla käydyllä informaatiosodalla ja laajeni pikkuhiljaa sabotaaseiksi esimerkiksi suomalaisia sotilaskohteita, rautateitä sekä energiainfrastruktuuria vastaan. Salamurhia tai muita aseellisia hyökkäyksiä ihmisiä vastaan täällä ei harrastettu. Vastarinnan polttavin piste oli Tampere, jossa toimi puolitoista vuotta nuorista koottu ryhmä. Jostain syystä minulle tulee ensimmäisenä mieleen nykyinen äärikansallinen Suomen vastarintaliike, vaikka sen ideologia onkin melko päinvastainen. Jatkosodan vastarintaliike auttoi myös Neuvostoliitosta lähetettyjä desantteja, mikä on häiritsevä ajatus, kun samaan aikaan partisaanit tekivät rajan lähellä raakoja iskuja suomalaisia siviilejä vastaan.
100 vuotta suomalaista tarinaa