IRC-Galleria

Tiedot

Luokittelu
Minä ja muut
Perustettu
2.3.2007
Tilastot
Käyntejä: 2355 (1.7.2008 alkaen)
Koko
87 jäsentä
Tyttöjä: 67 (78 %)
Poikia: 20 (22 %)
Keski-ikä
33,0 vuotta
Otos: 61 jäsentä
Tyttöjen keski-ikä: 32,3 vuotta
Poikien keski-ikä: 35,3 vuotta
Ylläpitäjä
^Tigru
Valvojat
Halipupu85, enkeliina, ^^rising_sun^^, bubblegun_, ^Tigru

Jäsenet (87)

-takkutukka-MelchamerGenderSupEr_oRnja-BornToLivepaskanmarjat^Nightmare^^^ansofimansikki11^^rising_sun^^Shadow-Girl[FIN]Fintroll_Minnuska_Fiorato|antsa|-Lish-
« Uudemmat - Vanhemmat »
Pitkästä aikaa mie osasin olla vihanen ja viel sillee etten kohdistanu sitä itteeni, vaan huusin sen kaiken ulos. Kävin siel omassa pienessä lasimaailmassani, hukuin hetkeksi ahdistukseen. Osasin purkaa sen tunteen heti enkä jääny pyörittämää sitä mieleeni, en antanu sille otetta. Kaiken lisäks kasasin itteni, siine kesti hetki mut onnistuin. Enkä tehny sitä sen takii että ois ollu pakko tai että herra rehtori ois tyytyväinen, ei mitään sellasta. Mie tein sen sen takii et tiesin pystyväni, mie tiesin et osaan.

^^rising_sun^^bläh...Luonut: ^^rising_sun^^Torstai 02.07.2009 02:02

Loppuviikko saikkua polven takia.. ei kiva. kiukuttaa koko ajan ja harmittaa ku kiukuttelen kultsille.. en mä tarkotuksella mut minen vaan voi sietää mitään kipua yhtään ja mieli muutenkin taas viime aikoina heitelly. Tuntuu ettei oikein mikään mee suunnitelmien mukaan.. toivottavasti ees loppuviikko menee ;)

Rakastan kultiiiiiii!! <3
Hakekaa minut pois, jooko, en jaksa enää olla täällä. En tiedä mutta nyt viikonjälkeen kaatuu seinät kyllä jo täysiä päälle. Voisin jo luovuttaa kaiken kanssa, olo on kamala. Mä haluan pian kotiin, omaan huoneeseen, omaan rauhaan. Miettiä ja olla rauhassa. Nyt vain ahdistaa ja kun tiuskin minkä ehdin niiin mukavaa ei ole kellään. Multa loppuu voimat vetää hymyllä kun sisällä velloo vaan, kun kaikki tuntuu pahalta ja ahdistaa. Haluaisin käpertyä jotakin vasten (niin enää ei kyllä ole ketään jota vasten nojata) ja itkeä, olla hetken kuin pieni lapsi siipi murtuneena. En jaksa, tuntuu kuin olisin aivan voimaton, kaiken suhteen. En jaksa nyt uskoa edes että jaksaisin päästä tästä sairaudestani ylitse, kuinka olinkaan varma jaksavani nyt kohdata kaiken. siipeni on kuitenkin nyt niin murtuneet, en jaksa.

Miksi hymyillä kun vain itkettää ja ahdistaa. Haluaisin vain nukkua. Ja kun olen nukahtamassa mietin vain miten ihana olisi luovuttaa ja lopettaa. En minä kuolemalla mitään voittaisi, mutta kyllä se elämä muilla jatkuisi. Kyllähän minä hetken eläisin vahvasti suruna ja muistoina sukulaisien ja tuttavien mielissä, mutta sitten aika jatkuisi. Ei kukaan minua muistaisi pitkään. Minä siinä häviäisin suuresti, monet kokemukset ja onnen hetket. Mutta mitä ne hetket ovat? en osaa sanoa, siksi se ei niin liikuta nyt. Tiedän että silloin olisiin heikko, ihmisistä heikoimpia kun lähtisin oman käden kautta, mutta ei kukaan ole terästä. Olen väsynyt, oikeasti väsynyt.

Miksi taistella kun sattuu? No kyllähän sitä on paljon syitä jatkaa, niitä itsekin toisille sanon ja välillä ne sitten itsekin hukkaan täysin. Ei tätä jaksaisi enää, nyt tämä viikko on ollut ihan hirveää, kohta onneksi kotiin, voi vaikka koettaa soittaa jollekin tutulle ja löytää taas sitä tahtoa jostain. Kun saa olla rauhassa, pohtia ja keskustella ihmisten kanssa. Kun käy taas Majakalla puhumassa, kun näkee psykiatrin, kun käy verikokeet tarkistamassa (helkutan suola-arvot). Niin ja kun pääsee mittanauhan ja vaa´an luokse. Tietää paljonko täällä sitten onkaan lihonut (sanokaa vain että olen jo laiha ja ei enää saisi laihtua, minä tiedän sen mutta jokin taistelee syömistä vastaan niin voimalla että ihan hirvittää. Minusta taitaa tulla se luuranko, häviän tän taistelun, en ollut niin vahva kuin luulin).

kyllä mä vielä eteenpäin kuljen, kuhan tässä jotenkin taas saa levätä. Rankkaa olla kaukana suomesta ja asua hotellihuoneessa veljen kanssa. ja kun ei vaan saa lomastakaan kaikkee irti, ei jaksa ajatukset olla enää mukana. Oli mulla mukava kanoottiretkikin kun yksin letkassa meloessa mietin miten alkaa anorektiset ajatukset vain vallata lisää ja lisää tilaa, miettiä miten voisi laihtua ja miten hyvältä tuntuisi kuihtua pois. Miettiä sukellellessa miten minulle ominaisin tapa tappaa itseni olisi hukuttautuminen. Tuskaisaahan se olisi, siitä ystävästä tulisi vihollinen. Eikä kuolema ikinä olisi niin kaunista kuin ajattelen, mutta sattuhan sitä. En minä tietäisi miltä se näyttää, millaisena minut löydetään enkä voisi tunteakaan sen kuin vain kerran. On hieman heikko olo nyt täällä, haluan jo takaisin Suomeen.

Suomessa voisin tehdäkin asioille jotain, ei tarvitsisi yksin kantaa tätä kaikkea sisällä. Täällä en minä vanhemmilleni voi puhua ja velikin vaa huutaa: "Älä oo noin äksy, söisit mielenterveyslääkkeitä". Vanhempani tai isovanhempani eivät tiedä, kerron heille vielä aikanaan. Mutta en halua heidän nyt näitä ajatuksiani kuulevan, se sekottaisi pakkaani edelleen ja toisi ahdistusta, vaikka ei valheessa eläminen helppoa ole. mutta kun tietäisi heidän huolensa ja näkisi sen niin se satuttaisi minua entisestään, veisi voimia toipumisen mahdollisuudelta kun koettaisi entistä paremmin näyttää ettei täs niin suuri hätä ole.
Tämä pieni tyttö palaa maailmalta koto Suomeen 19.12 ja jää sinne.

Kyllähän se on vähän ahdistavaa palata takaisin, mutta kun minä en saanut asioita rullaamaan perheeni kanssa. En vissiin ymmärtänyt sitä mitäon siivota joka päivä kaksi-kolme tuntia. En myöskään ole ilmeisesti päässyt sisälle tämän perheen arjesta ja heidän elämästään. En ole nähnyt näiden arkea ja sitä kuinka joka viikonloppu ilmeisesti siivoavat tarkasti kaiken. Minä ihmettelen, ihmettelen suuresti, en ole nähnyt sitä puolta että he ajattelisivat minua eivätkä jätä kaikkea minulle. Minä ihmettelen myös sitä nyt että kuinka täällä pitää sitten siivota näin paljon, jos minä siivoan ja he siivoavat. Mutta no siistiä pitää olla ja asiat ovat tarkkoja. He ovat olleet todella mukavia kuitenkin.

Puhuminen auttaa aina, minä vain sain suuni auki liian myöhään. Emme tajunneet ymmärtävämme toisiamme väärin. Sain kuulla että he ovat miettineet minun lähettämistäni takaisin, ja että he ovat ajatelleet olleensa minulle reiluja ja mukavia. Ovat he olleetkin minua kohtaan ajattelevaisia, huomaan sen nyt. Mutta koen kyllä myös, että ei vika voi olla yksin minussa. En ole ymmärtänyt heitä, eivätkä he minua. Kumpikin on koettanut olla toiselle mahdollisimman mukava ja sietää toista, samalla kuitenkin toista ehket vain ärsyttäen. Ihania ihmisiä nää on, olen saanut sen mitä olen tarvinnut, omaa aikaa.

Minä olen kuitenkin todella tyytyväinen tähän aikaani Saksassa. Olen nauttinut olostani, olen saanut uusia kavereita, olen pikkuisen oppinut kieltä, olen nähnyt hieman maailmaa. Perhekin oli oikein ihana ja hyvä, vaikka siivoojaksi itseni tunsinkin välillä. Mutta tärkeintä minulle on ollut omien asioiden pohtiminen ja ehkä joidenkin avaimien löytyäminen.

Minä palaan kotiin selvittämään niitä asioita joista on vaiettu. Asioita joita olen paennut, koettanut piilottaa maton alle. Sitä on palattava sinne ongelmien alkulähteille ja juurilleen.

Kun sairastaa masennusta, syömishäiriötä tai jotain muuta mielenterveyshäiriötä, taikka on läheisriippuvainen niin ei sitä hetkessä itse huomaa kokonaistilannettaan. Eikä apu auta jos ei itse ole siihen valmis sitoutumaan, jos ei itse tee sitä itselleen. Sitä kokee huonoa oloa, ihmettelee miksi on tällainen, koettaa kieltää ongelmat. Ei sillä tiellä pitkälle pääse.

Minä palaan Suomeen ja aion saada auki ne lukitut ovet sisältäni. Saada itselleni elämän, oppia kokemaan asiat normaalisti. Ei jaksa sitä kuinka välillä tuntuu että seinät kaatuvat päälle ja elämä on vain harhaa. Ehkä elämä on muutakin kuin vain katoava todellisuus?

Tästä tämä lähtee. Suomi here I come. Ei ole suunnitelmia. Pääsen kuitenkin kotiin, palaan vielä äidin ja isän luo. Tulen Suomeen sukulaisten ja muiden läheisten pariin, omieni luo.
« Uudemmat - Vanhemmat »