Ajattelin kirjoittaa nationalismista, kun se tuntuu ajankohtaiselta. Ensiksi lienee tarpeen selventää mitä tarkoitan kun puhun nationalismista. Viittaan siis uskoon kansakunnasta ja kansallisvaltiosta. Näen nämä sosiaalisesti jaettujen kokemusten ja yhteistenkertomusten kautta syntyneinä sosiaalisina rakennelmina. Siispä kansallisvaltio voi saada uusia muotoja ja kansakunta uusia piirteitä. On myös mahdotonta asettaa täsmällistä määritelmää sille missä kohtaa ihmisestä tulee esimerkiksi suomalainen, joten suomalaisuus on aina liukuva luokka. Tarkoittamani nationalismi ei myöskään aseta eri kansakuntia hierarkioihin. Lähtökohtaisena ajatuksena on, että oma maa on paras kansalaiselleen. Silti ei ole mitenkään poissuljettua, että esimerkiksi suomalaiseen yhteiskuntaan kasvanut voisi kokea toisen maan itselleen sopivammaksi.
Nationalismin luonteeseen kuuluu jako meihin ja muihin. Se on sekä sen vahvuus, että heikkous. Parhaimmillaan nationalismi voi luoda yhteenkuuluvuutta ihmistenvälille, jotka ovat muuten toisilleen täysin tuntemattomia. Pahimmillaan se luo kuvan ulkopuolisista vihollisista ja tunkeutujista. Nationalismi muuttuukin ongelmalliseksi silloin, kun siihen sekoittuu muukalaisviha ja aggressiivinen laajentumishalu. Pitkälle vietynä nationalismi voi tosiaan tuottaa ajatuksen oman kansan paremmuudesta verrattuna muihin, joka muuttuu vihamielisyydeksi vieraita kohtaan. Kuitenkin laajentumishalu voidaan nähdä jopa nationalismin vastaisena. Jos ajatellaan, että kunkin kansan on paras toimia omillaan, niin tällöin muiden kansojen alueiden valloittaminen voidaan nähdä nationalistisesta näkökulmasta rikoksena näitä kansoja kohtaan.
Nationalismin positiivinen ominaisuus on sen yhteenkuuluvuuden tunteen tuottaminen. Ihmisillä on tapana identifioida itsensä erilaisiin ryhmittymiin ja kansallinen identiteetti on yksi näistä mahdollisista ryhmistä. Nationalismi siis vahvistaa kansallista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kun nationalismi on purkautunut Suomessa viimeisten vuosikymmenten aikana globaalin ajattelun vahvistuessa, sillä on ollut myös seurauksia kansalaisen yhtenäisyyden kokemukselle. Se näkyy esimerkiksi niin, että rikas eliitti on siirtynyt kokemaan enemmän yhtenäisyyttä globaalin eliitin kanssa, kuin oman kansakuntansa. Näin siis kansallinen etu korvautuu globaalin eliitin edulla.
Vaikka globaaliudella on myös positiiviset piirteensä ja tietyt ongelmat vaativat globaalia paneutumista, niin näyttäytyy liiallinen suuntautuminen globaaliin myös ongelmallisena. Globaalius ei tuota pelkästään kansainvälistä yhtenäisyyttä ja hyvinvointia. Globaaliuden painottaminen kansallisuuden sijaan näkyy siinä, kuinka aikaamme leimaa absoluuttisen köyhyyden väheneminen, mutta samalla suhteellisen köyhyyden kasvu. Tätä kielteistä seurausta usein vähätellään positiivisten seurausten varjolla. Suhteellinen köyhyyshän nimenomaan määrittää ihmisen aseman yhteiskunnassa. Esimerkiksi suomalaiselle köyhälle on merkittävämpää se, miten muut suomalaiset elävät kuin se, miten toisella puolella maailmaa eletään. Vertailu tapahtuu oman verrokkiryhmän sisällä. Ihminen ei koe itseään rikkaaksi, vaikka absoluuttisessa mitassa niin olisikin moniin muihin verrattuna, elleivät nämä kuulu omaan verrokkiryhmään.
Nationalismi ei toki ole kokonaan purkautunut, vaikka se peittyykin globaalin ihailun alle. Nationalismi elää ihmisten kansallisuuden kokemuksissa, ylpeydessä ja kiintymyksessä kotimaahansa. Nationalismi elää edelleen jopa eliitin puheissa, mutta usein se on Suomessa kadottanut jo sisältönsä. Nationalismin kato ei toki koske kaikkia maita ja esimerkiksi Japani on edelleen hyvin nationalistinen valtio.