IRC-Galleria

Herään sähkön rätinään, en tiedä missä olen enkä ole varma haluankokaan. Pimeässä huoneessa on vain staattista soittava radio, sekä lumipyryä näyttävä tv jonka kuva surisee. Käännän päätäni ja kuuntelen huoneen hiljaisuutta. Sähkön surina on samalla niin hiljaista, mutta niin ympäröivää että huomaan uppoavani siihen. Kuunneltuani aikani pelko valtaa minut. Missä olen ja kuka olen? Miksi makaan vuoteessa jota en tunne, ja miksi kuuntelen niin etäistä, mutta jotenkin niin tuttua hiljaisuutta aivan kuin en koskaan olisi sähkön ääntä kuullutkaan?

Nousen vuoteesta, ja avaan oven jonka alta paistaa vilkkuva, sinertävä, valo. Käytävä johon saavun on myöskin hyvin pimeä, sitä valaisee vain vilkkuvat sinertävät halogeeni lamput, kirkasta ja pimeää. Käytävä näyttää ränsistyneeltä, sen raudasta tehdyt paneelit ovat osittain hajonneet ja tippuneet sen harmaalle kiviselle lattialle, ruoste on tehnyt tehtävänsä. Käytävää eteenpäin kulkiessani huomaan, mitä pidemmäksi kuljen sen kylmän sinisemmäksi valot muuttuvat. Kulman takaa naamani lentää sähkönkipinöitä rikkinäisestä sähköjohdosta, sen alla on lätäkkö jota väistän.

Käytävän päässä on ovi, jonka alta paistaa kirkas valo. Näky näyttää minusta jotenkin kuulumattomalta, aivankuin se ei olisi osa tätä paikkaa. Askeleeni vievät minua varovasti kohti tuntemattomaan johtavaa ovea, sen valo luo sekä toivoa että epätoivoa, se tuo muutoksen jo niin kodikseen asettautuneeseen kylmänsiniseen maailmaan. Tartun kahvaan ja epäröin vielä viimeisen hetken, kun ovi on avattu kaikki tulee muuttumaan. Kädelläni vedän sekä alas, että taakse. Minut ympäröi valo.

Herään keskellä tanssisalia, ympärilläni soi surullinen, mutta kaunis pianomelodia. Ympärilläni tanssii hienosti pukeutuneita pareja kaasumaskit naamallaan, heidän tanssinsa vie heitä ympäritseni. Heidän askelissaan on niin paljon voimaa, mutta myös haikeutta aivan kuin heiltä puuttuisi jotain. Vähitellen valo taas kaikkoaa ja herään vasta-avaamani oven edestä, katseeni taas siinä harmaan kivisessä lattiassa.

Huomaan oven alta paistaneen valon olleen vain harhakuvaa, silmän ja mielen valheita omistajalleen. Sähköiset hengitysäänet, samanlaiset joita kuulin tanssisalissa sivukorvalla, tulvivat mieleeni. Vähitellen herätessäni takas tähän oikeaan maailmaan, nostan katseeni huoneeseen jonka olin löytänyt. Valaistus on pysynyt samana, mutta ymmärrän vihdoinkin tanssisalin tanssijat.
Katseeni osuu ensimmäisenä mustanpuhuviin laitteistoihin, joiden nappuloista tulee monenvärisiä valoja. Niiden yläpuolella lasiputket, täynnä sameahkoa, hieman vihertävää nestettä. Nesteessä näen hieman rottamaisia ihmisvauvoja sikiöasennossa kaasumaskit naamallaan, kaasumaskin johto toimii myös napanuorana. Putket ovat aseteltu ympyränmuotoiseen huoneeseen niin, että kulkuväylät muodostavat tarkkuuskiväärin tähtäimen näköisen kuvion koeputkien ympärille. Huoneen keskellä on ympyrä, johon kävelen järkyttyneenä. Katson yhtä lasta lähempää, katselen sen naamanpiirteitä, kunnes sen suljetut silmät aukeavat. Kaadun maahan pelosta suunnillani, ja sen lapsen silmien kellertävä väri on viimeinen asia minkä näen.







Ulver - Silence teaches you how to sing ensimmäiset 9 minuuttia. Tai siis mitä näen kun kuuntelen kyseisen biisin.

Ulverin Perdition City on yks parhaista albumeista mitä olen koskaan kuullu.

Kiitos gsuiZ kun lainasit.

Eipä tässä muuta.