IRC-Galleria

Menimme oikein koko perheen voimin katselemaan uutta tulokasta.
Lääkärinä oli hyvin vanha paadero, jolla ei ollut hiuksia nimeksikään päässä.
Lisäksi muutamat sormen kynnet olivat mustuneet - liekö jäänyt johonkin väliin?
Plussaa tämä papparainen sai edelliseen ultralääkäriin nähden, kun puhui selkeästi.

Ultrassa kaikki oli ok. Ei syytä huoleen.
Vauvan kallon läpimitta vastasi viikkoja 18+1.
Lapsiveden määrä vastasi viikkoja 20.
Laskettua aikaa ei lähdetty muuttamaan eli jussivauva tulee.
Istukka on edessä ja sen tähden sumensi ultrakuvaa.
Sukupuolta ei nähty ja lääkäri sanoi sen olevan vielä tässä vaiheessa aikamoista arvailua.

Iso plussa meidän pikkumiehelle, joka osasi olla nätisti paikallaan ja hiljaa.
Hyvä isoveli tuosta Herneestä tulee :)

Rakenneultra FH-lääkäriasemalla 1.2.2008
Lääkärinä vanha tuttu paadero,
joka toiminu mun gynenä vuonna nakki.

Jännittää. Toivottavasti kaikki hyvin.

Sitä luulee, että osaa kouluttaa koiransa.
Sitä luulee, että nyt se osaa ja ymmärtää.
Paskat!

Lenkeillä käyminen on ollut yhtä HEL...TIÄ!!! viimeiset pari kuukautta.
Ennen koira kuunteli, kun kutsui nimeltä tai käski luokse.
Nykyisin ei kuuntele, ei ota katsekontaktia, eikä tule luokse.
Nykyisin tottelee vasta, kun ekan kerran palaa hermot...
Senkin jälkeen tottelee ehkä muutaman sadanmetrin verran ja
sama tollomaisuus jatkuu taas.
Enää en tiedä mitä tehdä. En pärjää enkä osaa ratkaista tilannetta.
Koira ei tee sitä uhmakkuuttaan vaan ihan tyhmyyttään.
Jotain on tapahtunut, kun siitä on tullut noin kooho ja kahjo.
Yrittämättä jättämisestä meitä ei voi rangaista,
sillä me todellakin olemme yrittäneet opettaa sitä.
Muut koiraihmiset luulevat ettemme ole kouluttaneet sitä lainkaan.
Kunpa ne tietäisivät millainen enkeli se oli ennen nykypäivään verrattuna.
Minun on pakko lyödä hanskat tiskiin ja myöntää, että enempää en osaa.
Olen neuvoton.

Tässä pieni lista mun raskausajan vammamaisuuksista:

- väsyttää, nukkuisin 24h jos voisin
- valitan ja jäkätän joka pienestä
- hellyyskompleksi, pakko saada suukkoja, haleja, rakkaudentunnustuksia
- jääkaappipakko, käyn kaapilla vaikka ei olisi nälkä/jano
- ulkonäkökompleksi, en kestä positiivisia enkä negatiivisia kommentteja ulkonäöstä nolostumatta
- finnikausi, pahin leuan alueella
- pissinpidätys heikentynyt, vältettävä aivastamista ja nauramista
- pesänrakennusvietti, ressaan miten vauva mahtuu tänne, kun tavaraa on niin paljon
- jne...

Että sellaista...

Vaikka pahimmat ja riskialttiimat viikot keskenmenolle ovat ohi,
silti menettämisen pelko kummittelee mielessä päivisin ja unissa öisin.
Pahimpia ovat unet. Näen unta kuinka vauva on kuollut minun mahassani.
Unet seuraavat päiviin siten, että tarkkailen koko ajan itseäni.
Kunpa vauva potkisi sisälläni, saisin konkreettisen todisteen elossa olemisesta.

Alkuraskaudesta näin taas unia, että kuvittelin olevani raskaana.
Kyseisissä unissa painajainen huipentui ultraan, jossa lääkäri totesi,
ettei kohdussani ole vauvaa.
12.viikon ultran jälkeen saatoin huokaista helpotuksesta,
kun näin pienen 6,1cm pääperämitaltaan olevan sikiön molskivan masussani.

Toivon, että nämä nykyiset painajaiset helpottuvat ja häipyvät,
kun pääsen 20.raskausviikolla rakenneultraan.
Tai vielä parempaa, tuntisin vauvan ensimmäiset potkut sisälläni :)

Nyt kun nuo kriittiset viikot ovat ohi ja juhlapyhätkin takanapäin
niin tunnustettakoon, että minunkin masussa kasvaa ihmisen alku :)

Viikkoja on nyt 15+1

Kävin ultrassa viikoilla 12+4 eikä niskapoimussa ollut turvotusta.
Nyt säästellään rahaa viikon 20 rakenneultraan.

LA on 23.6.2008

Mun elämä on yksi vitun farssi.
Meidän elämä on yksi vitun farssi.

Mulla ei ole edes mahdollisuutta koota itseäni perjantaisesta...
Mun pitäis nyt vain tukea toista (joka just sopivasti nyt romahtaa,
kun mun piti käsitellä viikonloppuna tapahtuneet asiat)
ja mun pitäis pitää tämä perhe kasassa.
Raataa yksin, jotta Henrillä olisi kaikki hyvin, koira pääsisi ulos,
pyykit tulisi pestyä, lattiat imuroitua, ruoka tulisi pöytään ja
olla vielä olkapää toiselle, mihin tukea ja turvautua.

En mä jaksa. En saa edes henkeä. Tuntuu kuin tukehdun.
Hyvä kun jaksan itseni kanssa.

Juuri, kun luulin, että onni saapui elämääni,
se juoksikin yhtä lujaa karkuun
jättäen minut itkemään onnetonta elämääni.
Nyt sydän vuotaa verta, usko on mennyt ja
luottamus hukkunut meren mustaan syleilyyn.
Mistä lähtisin korjaamaan paloja?
En tiedä.

Kaikista rakkaimmat satuttavat eniten.
Kaikista rakkain satuttaa ylitse muiden.

Silti pitäisi vielä edelleen rakastaa. Miten?
En kuule anteeksipyyntöä.
En näe katumusta.
Näen vain jästipäisen idiootin.
Sellaisia olen nähnyt ihan tarpeeksi
tässä elämässä - kohtalon ivaa?

Tiedän ihmisten tarkoittavan hyvää,
mutta silti heidän asenteensa ja tapansa
ilmaista asiat ovat hyvin loukkaavia.
En minäkään sano heidän elämäntavoistaan.
Koska ne asiat eivät kuulu minulle.
Samanlaisen kohtelun toivoisin suotavan itsellenikin.

Kiitos.