IRC-Galleria

ja ketuille ruokaa kans.

Näen vielä auringon paistavan ja olkapäilleni hahmottuneen punaisen alueen. Toivon vielä löytäväni tästä päivästi yhden ystävän lisää, yksi vielä muiden hyvään joukkoon.
Puhelinsoppaa, satunnainen törmäys kaverikatraaseen, puistoaurinkoa. Kotiin tekemään rakkaimmalle idiootille kanapastaa, ihanaista kanapastaa. Kaupunkiin katraaseen lisääntyneeseen, saan kasvot viiden syleillä, tuntea koskematta. Istumme joen varrella nauraen, vain ainoastaan nauraen, aurinko kuumentaa, paistaa, tekee mielestämme murean. Perämoottoriveneen ohittaessa meidät antaa joki tuoksahduksen itsestään, nyrpistämme, naurahdamme, muistamme siinäkin joskus uineemme. Jäätelö suli huulille, kielinkärki käväisi naapurinkin pallossa. Melkein viisi kalaa saimme, tosiasiassa ranskalaisia koreittain, vielä vain paistetta ja onnea. ME on yksikkö, ystävyksien tiivis, aukoton yksikkö, verkko, joka kannattelee päivän läpi. Kun verkko hajaantuu, jää vielä tosissaan kaipaamaan sitä päivän viimeistä ystävää.

ostin kaupasta leipää joka lämmintä oli vielä
nyt napa naukuu
ja ilman lupaa laulelen auringolle

Istun autiolla hiekkarannalla... TÖÖT tervetuloa takaisin työmaailmaan! Tehdas on lomilla ja meitä toimihenkilöitäkin on talossa vain kourallinen. Rakennukset ovat vaipumassa uneen, vaikka me muutamat työmuurahaiset koitamme väsyneellä naurullamme ja näennäisellä työnteolla saada seiniä kaikumaan. Kaikukin on ontto. Hiekkakenttä on tyhjä autoista ja töiden jälkeen ajan sen holtittomasti läpi pyörällä, varsinkin niistä kohdista, joilla normaalisti tielläni on auto. Puhelin on soinut... Kenties kolme kertaa ja kaikki sisäisiä puheluita. Asiakkaat makaavat mökkiensä rannoilla, kauppiaat ovat ottaneet lomaa ostamisesta ja napsivat jäätelöä altaistaan. Lopun alun loppu ja alku (haha) lähestyy lähestymistään ja kuin viime hetkellä tuli eilen postiluukusta kirje. Olenpa dramaattinen :D No mitä välii. Sain siis eilen kutsun Haaga-Helian Liiketalouden linjalle! Matkailuun hain siis ykköstoiveena, mutta pääsykoe oli epäonnistuneesti Viron reissun päällä ja tieto siitä, että Liiketaloudessa voi suuntautua kansainvälisyyteen ja markkinointiin muutenkin ohjasi tälle puolelle. Äidille on kuulemma ollut selvää jo hakupäivästä asti, että pääsen sisälle ja niin tavallaan mullakin... Sisälle kun pääsi kunhan hyväksytysti suoritti pääsykokeen. Itsetuntoa tietysti helli se, että n. sadasta sisäänpäässeestä olin 12. valittu! Ihan hyvä sijoitus mielestäni. Tietysti opiskelua motivoi myös se, että tähtään kohti tilannetta, jossa olen perheen ainoa korkeakoulutettu... Ah tätä ihanaa (väliaikaista) ylemmyydentunnetta! Siitä tulikin mieleeni, että soitettuani läpi äidin, isän ja siskon, unohdin täysin kertoa Leksalle! Ehkä hänen vähäinen kiinnostuksensa tekemisiini saattoi vaikuttaa asiaan. No oli faijakin aika hauska;
minä: "Pääsin sinne kouluun!"
iskä: "Aijaa, upeeta! Niin siis mihin kouluun sä haitkaan?"
Muutenkin noi ammattikorkeat taitaa koulutukselta olla aika paljon sitä, mitä niistä itse tekee. Siellä kaikki on jo oikeasti riippuvaista omasta työpanoksesta, lukiossa oli vielä hoivaamisen makua. Tähtään hyviin papereihin. Tietysti tuntuu kummalliselta lähteä opiskelemaan alaa, jonka kanssa on ollut jo yli 1 ½ vuotta tekemisissä, mutta ajattelen pohjapalkan nousua ja etenemismahdollisuuksia. En kai mä nyt sentään assistentiksi jää! Palkkaisin mielelläni ihan oman assarin.

Huomenna Norpella ei ole aamupäivästä sähköä jonkun remontin takia, joten vahdin vain puhelinta. Jos joku vielä muistaa, että merkinnän alussa mainitsin peräti kolme puhelua tälle päivälle, niin huomisesta voi tulla vieläkin vauhdikkaampi päivä! Tuijotan hiljaista puhelinta ja sen soidessa kiljaisen ja juoksen vessaan piiloon. Ehkä se on sopiva hetki tyhjentää oma työpöytä. Huomenna on toiseksi viimeinen työpäivä.

Tänään aiomme Tiinan kanssa pyöräillä Eestinmäkeen julmasti viemään Tiinan porukoiden teltta... Sillä vien sen mukanani konemetsään! Wuhuu! Viikonloppuna festaroimaan ja ennen kaikkea tanssimaan. Toivottavasti ei sada niin paljon kuin on luvattu. Konemetsässä kuuluu paistaa aurinko! Aion kuitenkin varustautua uudella keltaisella sadetakilla ja vedenpitävillä kengillä.

Painun takaisin kuvitelmiini hiekkarannasta ja auringosta. Entryjä saattaa ensi viikolla tulla enemmän kotona lorvimisen myötä.

niin.

Ostin eilen itselleni sadetakin... Ja se olikin rikki! Kerrankin hyödyllistä sain aikaiseksi ostaa ja tietysti käy näin. Tänään käyn monkumassa uutta keltaista sadetakkia...

Teemulle ostin saunan lämpömittarin :)

Kesäiseen soittoääneen joku vastaa haloo, heissan. On talo tyhjä, autio. Muurahaiset kaikonneet pesästään, omille teilleen, taas kerätäkseen pieniä havunneulasia, eteenpäin jaksaakseen. Kahvi vaihtuu teehen, kitkerän lämpimään, on aamupala jäänyt, uuniin liiaksi kytemään. Hiljaisuutta tutkiskellen lukee mies lehden, vain hiljaa todetakseen "Jos voisin teitä ymmärtää edes hetken". Tänään päätin syödä aamukahvilla sämpylän, sen välissä juusto, kerrankin, on munareissari jo maailmaa liiaksi nähnyt.
Kurkusta leivän välissä muistan aamuisen suukon toisen hikiselle poskelle, on oma mörri kuin kamiina ja lakkaamatta lämmittää.

Pyörän takarenkaassa ei ole ilmaa, toivon, että joku sen salaa täyttää, en suuttuisi ollenkaan.
Heti aamusta itseensä pettynyt, miten käy iltapäivän...

---

Pyörästä talitinttiin. Tämän viikon jälkeen kaksi viikkoa töitä. Se on vähän. Kovin kovin vähän.
Miksi muuten lasken aikaa kuin sotamies päiviään kammalla?

Paljon tekemistä, vähän aikaa. Ei kuitenkaan pelota, eikä ahdista, vielä.
Viimeistä pistettä ei muuten koskaan saa pyyhkiä pois.

Juhannus on tehnyt tehtävänsä ja työpaikan pihalla kävelee ihmisraunioita, harmaakasvoisia kaivonpohjantavoittelijoita. Taas tapoimme osan itsestämme. Taas luemme ruokalassa otsikot masentavat, on kuollut yksi ja toinenkin. Aika ennen juhannusta on valoa, iloa, tietoa tulevasta lomanpätkästä. Kun juhannus on ohi, taas kerran joutuu pettymään, tulos on taas negatiivinen. Ovat päiviä muiden joukossa, vaan kuitenkin päivä liikaa, yksi syy liikaa, toteuttamaan suomalaisten kansanperinnettä.

Mä sanon kertaalleen: juopuneisuuden ihanuus, se on kuin nuoruus. Ihanaa silloin kun se menee ohi. Mitään jatkuvaa ei osaa arvostaa. Alati pysyvä, substanssina oleva juopuneisuus on kirous, jonka kanssa elää yksin yhdessä ei kenenkään kanssa. Juopuneisuuden muuttuessa pysyväksi on ihanuus, uutuus ja mielihyvä kaikonneet, jäljelle jää kaulaan ripustautunut epätoivoinen ystävä. Tämä ystävä on mustasukkainen, katkera.

Samoin tallaan tuhkaisin jaloin pihan asvalttipintaa, sumeuden silmissä muidenkin nään, hitaan ilmeettömän tervehdyksen jaan. Jos joskus unohdun sille tielle, voi mut kadulta raivata, pois viedä. Tylsät silmät, hymytön hymy, jokaisella askelella entistä hymytyttöä tallaa. Lepoon kaivaten katson ihmisten jalkoihin, samaa onnea jokaiselle toivon ja hyviä vesivuosia, mehunmaistijaisia ja maitopäiviä. Viinapeijaiset tahdon muualle karkoittaa, on vaara jokaisen juhlan, voi iloliemi iloisenkin juhlan tahrata, peittää.

Toivon, odotan, aamua jona herään kurkussani kastepisara, joka kaiken anteeksi antaa ja unohtaa. Laitan siihen mielen demonit, oman itseni narrit, joita siiderin mukana sisälleni kaadan, kun terästetty miehuus ne minuun muokkaa. Kitkerä sana, pahana käy katse, on pellavaisesta tukasta vain pirunsarvi jäljellä. Tahto ei riitä enää tahdittomuuksiin, on kontrollin tarve tilanteessa kuin tilanteessa pakkomielteinen...

Olen huolimus... Olen syönyt äitihahmon, joka elää nyt sisälläni ristiriidassa hulivilin kanssa.

on muuten nälkä, mut ulkona meteli ja sit en tiedä tai muista miten syödä ruokaa tilaamatta sitä ravintolasta.

NÄLÄÄKÄ

ps. kutsu kävi.