IRC-Galleria

Tämä aihe ei jätä mua rauhaan. Pyörittelen jatkuvasti mielessäni kysymystä, miksi ihmiset tahtovat tosi-tv:n, ja mitä siitä pahimmassa tapauksessa seuraa. Miksi fiktiiviset elokuvat ja tv-sarjat eivät enää riitä meille? Siksi, koska uskomattomimmatkaan erikoistehosteet eivät enää pysty huijaamaan meitä. Tiedämme, ettei se ole ”totta”. Tiedämme, että valkokankaalla kekkuloiva prinssi on oikeassa elämässä teinityttöjä vokotteleva narkkari ja että hänen kaunis prinsessansa on todellisuudessa typerä, juorulehtien kannessa haaroväliään esittelevä alkoholisti. Illuusio on särkynyt, vaikka se ehkä hetkellisesti onnistui tempaisemaan meidät mukaansa. Tunnemme kieroutunutta vahingoniloa huomatessamme, ettei satu ollutkaan totta, vaan prinssi ja prinsessa ovat aivan samanlaisia kuin me muutkin – ellei jopa pahempia. Toisaalta se on myös hyvin lohdullista; jos tuolla säälittävällä narkkarilla on mahdollisuus menestyä, niin mikseipä minullakin.

Tähtikulttia ei enää ole olemassa ainakaan samassa mielessä kuin joitain vuosikymmeniä sitten. On vain julkista riistaa, jonka metsästäminen saa toisinaan jopa juutalaisvainoja muistuttavia piirteitä. Tosin sillä erotuksella, etteivät asialla ole tällä kertaa Hitlerin lanseeraamat SS-joukot, vaan paparazzi-armeija, jonka palkan maksamme me, skandaalinnälkäiset kuluttajat. Niljakasta.

Ja entä seuraukset sitten? Tosi-tv:n pelottavuus piilee siinä, että se todellakin on ”totta” meidän mielissämme. Siten väittäisin (pelkään) sen olevan paljon tehokkaampi mielipidevaikuttaja kuin fiktiiviset mediatuotteet, joiden on tieteellisesti todistettu vaikuttavan maailmankatsomukseemme. Jos kauhuleffa alkaa pelottaa, voi tyynnytellä mieltään ajattelemalla: ”ääh, tää on vaan elokuva”. Mutta jos autenttisten ihmisten sekoilu televisioruudulla alkaa pelottaa, ei auta muu kuin nieleskellä kyyneleitä. Meillä on tarve vertailla itseämme muihin ihmisiin. Meillä on tarve samaistua ja tehdä eroa. Meillä on tarve tietää, olemmeko ”normaaleja”. Ja tämä tapahtuu tirkistelemällä ja kyttäilemällä naapureitamme, seiskan vainoamia tai sinne itseään tyrkyttäviä ihmisparkoja ja tosi-tv:ssä kekkuloivia menetettyjä sieluja.

Aamulla erehdyin aukaisemaan iltasanomien nettisivut. ”Tulot ja verot 2006. Katso KAIKKI kuntasi suurituloisimmat!” Uuh! Hitto, naapurin Pentti tienaa noin ja noin paljon, ja entäs kunnanjohtaja… Huh huh! ja meikäläisen tulot on pyöreähkö nolla. Pitäisikö tästä potea syyllisyyttä? Tai olla edes vähäsen huolissaan? Illalla mua odottelee postilaatikossa Seiskan näytenumero, joka jo kannessa opettaa paljon elämästä: ”Markus Pöyhösen erotilitys/ Sofian salasuhde oli shokki/ OLEN PETETTY JA SURULLINEN!” Yksityisasioita on näköjään ihan ookoo levitellä julkisesti, etenkin jos janoaa kostoa. ”Suurin pudottaja –Sari söi suruunsa/ LAPSENI KUOLI SYÖPÄÄN” Tämä on siinä määrin oksettavaa, että jätän analysoinnin suosiolla sikseen. Seuraava! ”Seiska esittelee Kimin Espoon SALAKAPAKAN!” Kuka Kimi? Ai niin, tuore maailmanmestari Kimi Räikkönen, meidän uusi jumalamme… täh? onko sillä salakapakka? no ei oo ainakaan enää… siis salainen. Ja sokerina pohjalla ”Maajussi-Sepon SÖPÖ KOTI!” Voi että, ihanaa! Punainen tupa ja perunamaa, kyllä kelpaa Sepon sitten aikanaan kantaa valittunsa kynnyksen yli, ja alkaa perustaa perhettä. Minäkin haluan söpön kodin! Ja totta kai tahdon myös sokeasti tukea avioliittoinstituutiota, uskontoa, isänmaata, patriarkaattia, kimiä etc. etc. ... Vittu.