Arvomme kaikkien heinäkuussa sisäänkirjautuneiden kesken 2 lippua Weekend festivaleille! Luo tunnus tai kirjaudu sisään! :)

IRC-Galleria

YhteenvetoTiistai 20.11.2007 01:04

Tässä terapeuttisena yhteenvetona kirjoitan julki ”tiivistetysti” koko raskausajan, synnytyksen ja ensimmäisen yhteisen viikon kuulumisia :)

*****

Raskausaika oli kirjaimellisesti raskas.
Jännitin kovasti koko ajan, pelkäsin keskenmenon tulemista ja ..hmm.. olin aika paljon ”varpaillani” koko ajan.
En voi sanoa nauttineeni tuosta ajasta sillä tavoin, miten monien suista kuulee.
Mie kun enemmänkin pelkäsin ja jännitin loppuun asti, vaikka koitin joka hetki rauhottaa itseäni ajattelemaan positiivisia ja rentoutua tarttumaan hetkeen; juttelin Onnille paljon loppua kohti ja siten myös psyykkasin itseäni tulevaan.
Raskauden puolivälissä minuun iski kauhea laulamishimo! Autolla kun ajelin (huom yksin!) niin poppi soi ja mie hoilasin kurkkuni käheäksi joka reissulla, oli se sitte kauppaan tai kauemmaskin :D
Ruokahimoja oli alkutaipaleella paljon; suolakurkut ja omenat jäi päällimmäisinä mieleen. Makea maistui myös Erittäin hyvin.
Loppua kohti kehittyi outo pakkomielle uudestaan omenoihin (nimenomaan ranskan golden, muut ei kelvannu) ja satsumiin; nitä meni parhaimmillaan toista kiloa päivässä! Niiden syöntiä piti tietoisesti alkaa rajoittamaankin, koska aloin saamaan ihottumaa sinne tänne.
Ja eräs hauska ilmiö ilmaantui keskivälin tienoilla; paha allergiani hapatettuja maitotuotteita kohtaan katosi täysin; ahmin mm. rahkaa yhteen vaiheeseen vähintään purkin päivässä (vauva tarvitsi proteiinia kasvamiseen) ja loppuun asti join piimää, joka taas vei mennessään närästyksen paremmin kuin mikään muu lääke. Tuo allergia muuten palasi kuvioon hiukan ennen synnytystä. Ja nyt tilanne on sama kuin ennen raskautta: Ruokalusikallinen rahkaa tms ja mun naamani kasva tatteja täyteen :D
Muita vaivoja oli ummetus, johon ei tehonnut yhtään mikään ja kivulias pissailu; vessassa käynnit oli kyllä yhtä tuskaa kun rakko oli niin puristuksessa ettei sinne mahtunut lusikallista enempää kerralla. Ravasin kus-vessassa siis arviolta tunnin välien pahimmillaan. Öisinkin tunnin kahden välein.

Vatsa kasvoi raskauden puolivälin jälkeen ihan silmissä. Viimeiset viikot se tuntui paisuvan aivan uskomatonta tahtia, mutta edelleenkään ei näkynyt raskausarpia missään. Niitä ei sitten loppujen lopuksi tullut mihinkään, mistä olen todella yllättynyt. Saankohan kerrankin kiittää ”huonoa” ja rasvaista ihonlaatuani siitä?
Vatsan kanssa nukkuminen kävi kiduttavaksi. Kyljeltä toiselle kääntymiseen piti herätä joka kerta jotta sen pystyi suorittamaan mahdollisimman kivuttomasti. Kärsin myös levottomista jaloista ja krampeista viimeiset viikot. Herkkäuniselle se unettomuus kävi voimille ja pahasti. Hormonimyrskyjen ja unettomuuden takia loppuaika tahtoi olla itkuista elämää..mieliala seilasi aivan laidasta laitaan. Vaikka ne olotilat tiedosti aivan tarkalleen ja tiesi mistä johtuu, niille ei silti vain voinut mitään. Piti antaa luonnon kiskoa mukanaan ja ymmärtää olla tekemättä vastarintaa :D

Onni oli todella eloisa vaava siitä lähtien kun tunsin ensimmäiset potkut viikon 15 tienoilla. Ja samanlainen sätkyjätkä son vieläkin :D! Naurettiin, että kun ulos pääsee niin sillä täytyy olla siivet valmiina selässä ja siltä se vaikuttaisikin! Vaatteiden vaihtoa hän avittaa oikein mieluusti nyt huitomalla ja potkimalla.


******

Synnytys oli uskomaton tapahtuma kaikkineen.
Siitä on vasta reipas viikko aikaa, joten uunituoreena on mielessä ja edelleenkin on olo, että ”ei enää ikinä, kiitos”. Suoraan sanottuna on todella vaikeaa kuvitella, että unohdan sitä koskaan siten, miten liki jokainen sanoo käyvän.. että sen voi unohtaa TÄYSIN kokonaan ja haluaa lapsia tehdä lisääkin.. nimenomaan alakautta synnyttämällä.

Keskiviikkona 7-8.11 yöllä me lähdettiin Seinäjoelle 1.kerran kokeilemaan.
Mulla oli supistellut koko illan ja mitä myöhemmäs meni, sen varmemmin ne alkoi ilmaantumaan 7min välein. Soitin synnärille ja niin ne kehotti, pitkän matkan takia, lähteä tulemaan.
Lääkäri tarkisti heti perille päästyä tilanteen ja kohdunsuu olikin auki. Tosin vain noin 3cm.
Jäin seurantaan ja pääsimme perhehuoneeseen nukkumaan loppuyöksi.
Tommi lähti aamulla takaisin Virroille ja töihin, minä jäin tarkkailuun.
Päivän aikana ei tapahtunut edistystä ja illalla kun Tomppa tuli takaisin, saatiin käsky lähteä kylälle liikkeelle, josko vaikka se auttaisi käynnistymistä alkuun. Käytiin Prismassa ja Hesellä mussuttelemassa hampurilaiset, sitten palattiin synnärille lääkärin tarkistettavaksi.
Päivällä minut tutkinut lääkäri oli sitä mieltä, että ei kannata kotiin lähteä; kaikkien tietojen perusteella odotettavissa voi olla nopea synnytys, kunhan siitä kunnolla lähtee käyntiin. Ja sanoi että kyse on enää tunneista > muutamista päivistä.
Mutta sitten illalla minut katsonut lääkäri olikin sitä mieltä, että kotiin vain kypsyttelemään, ja että ihan normaali synnytys on tuloillaan. Harmitti kyllä..pakko myöntää. Ja pelotti.

Ajeltiin hiljaisissa oloissa kotiin ja seuraava päivä olikin mielenkiintoinen:
Mie olin aamusta pirteä kuin mikä. Se oli perjantai ja herättiin aikaisin, vaikka nukuin taas huonosti. Tomppa meni töihin niinko aina ja mie jäin kotiin hösseltään kunnes yhtäkkiä puolen päivän aikaan väsähdin ihan totaalisesti ja upposin nukkumaan peittojen alle…ja heräsin Vasta kun Tomppa tuli töistä myöhään iltapäivällä kotiin. Ja olin edelleen ihan rättiväsynyt. Olo oli aivan kummallinen, ko jyrän alle jääneellä ja mie taisin parkua Tompan kainalossa pitemmän pätkän illan aikana. Yöunillekin muistan nukahtaneeni ilman mitään ongelmaa.
Jälkeenpäin tajusin selityksen; Ensin mie nukuin itseni voimia täyteen ja illalla paruin kaikki paineet ulos: kroppa valmistautui synnytykseen.

Heräsin yöllä kolmen aikoihin kunnon supistukseen. Nousin heti ylös ja hetken siinä ähistyäni menin remppapuolelle jatkamaan, etten herättäisi Tomppaa…ja lähdettäisi taas turhaan ajamaan sataa kilsaa synnärille ;)
Ajantaju on vähän sitä sun tätä, mutta parisen tuntia meni siinä pitkin taloa raahustaessa, koitin sinnikkäästi nojailla pöytään köökissä ja täyttää ristikoita!
Viiden aikoihin, oiskohan ollut, kun oli alettava katsomaan jo kelloakin; supistuksia tuli aika tiheään ja ne Oli Kovia. Muistan ko ajattelin, että ”eip, älä älä…ne loppuu kuitenki ko menet..” Mie olin pitkään kahden vaiheilla meenkö herätteleen Tomppaa vai en..Enkä mennyt.
Kellosta ilmestyi tulos; väliä siinä 7min ja mie hoin itelleni ”kokoa itsesi puppe..” ja klenkkasin keittämään aamukahvia.
Kello oli 7 pinnassa ja mie päätin vain jatkaa sitkeöästi tavallista lauantaiaamua eteenpäin. En muista herätinkö mie sen vain heräskö itsekseen, Tommi siis. Mut sillon tuli olo, että uskaltaudun asioimaan vessatarpeita eteisen yöämpäriin; se kuulee jos mie tarvin apua.
Hoituihan se ja menin kaatamaan kahvit itelleni kun housuihin lorahti jotakin lämmintä ja paljon. Rääkäsin heti Tompalle siitä, pyyhkäisin paperilla ja esiin tuli kirkasta verta..ÄÄK. Paniikkiinhan siinä meni molemmat. Tai mie ainakin säikähdin aivan helvetisti.
Kerättiin kasaan synnärilaukkua, kaivettiin vaatetta päälle ja siinä seassa soitin ambulanssinkin. Ja sen tulo KESTI. Jeesus että se kesti kauan..kaikki ne 10 min!
Mie menin puupaan kyytiin, Tommi hyppäsi omaan ja lähti tulemaan perässä. Mentiin kuulemma pillit ja valot päällä koko matka.
Sain happea ja multa mitattiin jotakin..hemoglobiinia yms ja kuulin jostakin supistuksen seasta kun se mieshoitaja sanoi eteen kuskille että alhaalla on, mennään lujaa..tai jotakin sellaista. Mie kysyin että mitenkähän Tomppa, mahtaako se ehtiä perässä ja se hoitaja nauroi, että kuule tossa se tulee 5 metriä meän persiistä ja ihan taatusti pysyy perässä, niinkun tulevan isukin kuuluukin! Vauhtia oli kuulemma siinä 140km/h ja Opelissa huonot talvirenkaat…voi argh..

Supistukset tuli ambulanssiin hypätessä 5min välein ja loppumatkassa ne tiheni niin, että kun perille päästiin (reilut 100km) mie ähkin 1min välein jo aika hurjissa poltoissa. Kipu tuntui siltä kuin olis maailman vakavimmat kuukautiset alkamassa.
Sisällä lääkäri tutki ja totesi kohdunsuun olevan edelleen vain sen samat 3cm auki, ja sanoi, että mie jännitän itseäni joka supistuksella niin paljon, ettei kohdunsuu pääse avautumaan.
(onko totta vaiko ei…minusta vain kuulostaa hurjalta, että omilla voimilla voisin estää jotakin niin isoa prosessia tapahtumasta O_o )

Lääkäri halusi antaa Petidiniä (nimi oikein?), jotta rentoutuisin hiukan. Tappelin vastaan mutta luovutin parin supistuksen jälkeen..ne kävi aika hemmetin voimakkaiksi koko ajan enemmän ja enemmän ja kipurajan yläpalkki alkoi lähestymään.
Mie odotin sitä kipushokkia…kiputranssia. Perstanattu, että mie olisin halunnut kokea sen. Vaan ei.
Mulle vaihdettiin vaatteet ja mentiin saliin odottelemaan. Muistan istuneeni keinutuolissa ja pää surrasi missä sattuu sen lääkkeen takia. Enkä tykännyt yhtään; siinä meni se idea roskiin, että mie En Halua olla nuppi sekaisin siinä tilanteessa, vaan skarppina edes sen mitä kykenen.
Petidini vaikutti aikansa ja kätilö teki taas sisätutkimusta jossakin vaiheessa. Olin muistaakseni avautunut kyllä lisää, mutta kuulin puhetta oksitosiinin laittamisesta (olikin cytotec). Siinä samalla se päätti puhkaista kalvotkin ja voi vattu mikä sirkus siitä lähti käyntiin..
Siitä seurasi se pahin; mie en ois missään kieroimissakaan kuvitelmissani voinu liippasta edes läheltä sitä, mitä se kipu oli supistuksen huipun aikana. Herranjumalajumalauta mitä menoa..
Mie en saanu enää hengitettyä ollenkaan, ja koko rojekti lähti käsistä ihan täysin! Mie vain ulvoin ja ulvoin ja vääntelehdin, taoin käsiäni päähän (tai toisin päin?) ja muistan kätilön hermosteneen äänen jostakin, että lopettaa se huutaminen kun se vie voimia..ja mie kirosin vastaan että siitä mie sitä potkua nimenomaan saan, että anna mun huutaa…enkä mie omasta mielestäni huutanu, ulvoin…ulisin..jotakin sellasta outoa ääntä enkä mie voinu mitenkään estää sen ulos tulemista. Se vain tuli.
Sitten ne tuskahuiput meni siihen, että mie en saanu enää happea sisääni yhtään. Pallea jumiutui kokonaan ja mulla alko paniikki rytisemään läpi; miehän kuolen hemmetti. Ja siinä vaiheessa se karkasi aivan täysin koko homma.
Jossakin kohtaa ulisin etten kerta kaikkiaan kestä enempää ja kuulin, että anestesialääkäri pääsee paikalle aikaisintaan puolen tunnin kuluttua ja ettepä usko minkä tasoinen epätoivo valtasi koko huoneen sillä hetkellä. Olin ihan varma, etten kestä siihen asti millään.
Sitten onkin mustaa viivaa. En muista mitään siihen asti kun se puuduttaja-ihme-ihminen tuli paikalle. Muistan vain sen, kun minua vissiin nostettiin sängylle makaamaan (olin ollut seisaallaan siihen asti, nojasin sänkyyn) ja sanottiin, että on oltava liikkumatta. ”Jaa millähän hiivatilla?!”
Vääntelehdin täysin tahattomasti ja kroppa teki tasan mitä lystäsi, mie en voinut sille mitään.
Jostakin tuli ilokaasunaamari eteen ja kehotus imeä siitä, kunnolla. Parin rajun supistuksen jälkeen mie hönäsin jotenkuten, että sitä pitää imeä niin kovaa kuin kykenee ja niin tein. Ja pysyin sitten paikallani, ja saivat laitettua piikin selkään. Myöhemmin sain tietää, että se oli ”combi”-puudute; epiduraali ja spinaali yhdessä.

*Taivas laskeutuu saliin*

Oi autuus mikä olo sen jälkeen tuli. Melkein heti. Alavartalo puutui välittömästi, mutta se jatkui jonkun aikaa ja mie puuduin kainaloista alaspäin joksikin aikaa kokonaan. Kädet pelasi, ja saatiin käännettyä minut selälleen, puoli-istuvaan asentoon.
Ihanuus miltä tuntui kun saattoi taas hengittää!
Nyt käitlö sanoi, että pitää odotella jonkun aikaa (en muista mitä…että avaudun loppuun asti?) ja kun puudute oli vielä täysin päällä, sain harjoitella ponnistamista pariin otteeseen.
Odotimme jonkun aikaa, että puudute hiukan häivenee ja sitten se sanoi yhtäkkiä, että no nyt saat alkaa ponnistamaan tosissaan! Täh…että nyt?! Noin vaan?!
Tomppakin havahtui, että ”ai nytkö jo?!” ja tuli takaisin mun viereen pääpuolelle. Tunto oli palannut jonkun verran alakertaan ja tunsin tarvetta ponnistaa. Ja ponnistin, mutta aika varovasti. Sitten toisen kerran ja kätilö kehui, että vielä yksi ja ulkona on..ja kolmas kerta; tunsin, että jostakin repesin ja että pää pullahti ulos. Se sattui vain hiukan..joka, niin kieron typerältä kuin kuulostaakin, ois saanut sattua enemmänkin :D
Mie haukoin henkeä puhtaasta hämmennyksestä ja kun katoin Tomppaa niin sekin oli vedet silmissä. Siinä se nyt oli, ihan yhtäkkiä :D Pari sekuntia ja kuului kimeä rääkäisy!
Tomppa sai leikata napanuoran ja mie saatoin vain makoilla ja odottaa. Vissiin ne puhdisti pahimmista sotkuista peikonpoikaa ja sain sen rinnan päälle hetken perästä.

Se oli ihan omituista kyllä; aivan ko pää ois tyhjentyny -aivan kaikesta- ja tilalle tullu ihan uus minä ja uus maailma. Koko pakka meni uuteen uskoon sillä hetkellä. Se suorastaan tuntu huminana päässä.
Onni sai olla sylissä vielä jonkin aikaa. Se nostettiin myös tissille kokeeksi, en kyllä muista imikö yhtään. Sitten se vietiin punnittavaksi ja muihin toimiin ja minun piti vain odottaa siinä sängyllä, että puudute häviää. Tomppa otti siinä vaiheessa jo kuviakin taas.
Meni kai jotakin tunnin verran kun kysyivät, haluanko koittaa ylös vai olenko sängyllä. Mie nousin pystyyn ja sain mennä suihkuun…että tuntui hyvältä! Jalat meni hiukan omia menojaan vielä, mutta kävelin kuitenkin ihan itse. Siitä jatkettiin osastolle, Onni omassa kärryssään, ja perhehuoneeseen suoraan..ja siellä oltiinkin sitten seuraava yö ja päivä, ja Tomppa lähti kotiin sitten sunnuntai-iltana.

Me oltiin Onnin kanssa vierihoito-osastolla 14.11 keskiviikkoon asti ja opeteltiin kovasti imetystä ja muita juttuja. Kaikki muu meni ok, mutta imetys ei lähtenyt käyntiin. Tissit vain pakkautu täyteen, mutta ei auenneet millään. Samoin oli suoliston toiminnan kanssa. Mutta molemmat aukesi heti kun päästiin kotiin.
Jännittämisellä on ”voimaa”…varsinkin sillä alitajuisella jännittämisellä.


******


Ensimmäinen viikko kotona tulee täyteen huomenna ja hyvin menee.
Rytmi menee täysin vauvan mukaisesti ja siihen alkaa tottumaan hiljakseen ja yllättävän helpolla. Mun unenlaatu on muuttunut aivan päinvastaiseksi, mitä se on aina ollut; saan unen päästä hetkessä kiinni ja herään Onnin pienimpäänkin ääneen silmänräpäyksessä. Voisi sanoa, että siihen reagoi ennen kuin tajuaakaan reagoineensa :D

Imetys ei ota sujuakseen ja syitä on monia. Yksi syy on varmasti siitä stressaaminen..maidon tulo loppuu heti jos asia alkaa hermostuttamaan..
Lopullisen ”tuomion” asiaan sain imetystukipuhelimesta (seinäjoen synnärin kokeilu); ressaan turhaan. Nyt on tärkeintä saada Onnille vain painoa lisää ja se, miten se ruokaa nyt saa on täysin toisarvoinen asia. Oli se sitten korviketta tai omaa, tai niitä sekaisin, mutta jos imetys ei onnistu, niin syy on suurimmaksi osaksi se, että mun tissien muoto ei ole noin pienelle vauvalle otollinen, eli se ei jaksa imeä kunnolla ja sitä aletaankin opettelemaan uudestaan vasta muutamien viikkojen kuluttua. Siihen asti harjoitellaan välillä ja pidetään pumpulla omatuotantoa käynnissä sen mitä pysyy.

Onnin elämä on nyt vain syömistä ja nukkumista. Hereillä se on vain lyhyitä pätkiä kerrallaan syönnin jälkeen.
Huumoriakin riittää; se onnistuu pissimään liki joka kerta juuri kun mie saan siltä vaipan pois ja kerran osasi tähdätä ihan suoraan naamatauluunkin!
Vaatteita menee PALJON ja nyt viikon jälkeen ollaan jo ongelmissa, kun ei ole pyykkikone vielä seinässä paikoillaan. Onneksi pelkkä vesipesu riittää toistaiseksi. Nyrkkipyykkiä siis riittää :D


******


Jatkan ja täydennän juttua sitä mukaa mitä muistan lisää!

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.