jo viis vuotta... jotenkii näyttää ettei mikää korjaa sitä virhettä.. kahoin taas eilen illalla leffan johon niin kipeesti pystyin samaistumaan ja ärsytti kattoo sitä loppuun kun ties että se on elokuva jossa on aina se onnellinen loppu. ei oikeessa elämässä mene asiat silleen!
vaikutus oli taas ihana uni josta en ois ikinä halunnu herätä mutta paluu maan pinnalle tuli tänään jo kuudelta ja voi surku mikä olo :( turha yrittää enää nukkuu.
aluks olin vihanen itelleni ja tiesin et en voi tehä asialle mitään koskaan, vuoden sai itkee niin että naama oli joka aamu turvoksissa, sen jälkeen aloin vihata ja syyttää toista ihmistä siitä että en olis kuitenkaa riittäny sellasena kun olin koska noin kerta kävi, ärsytti joutuu tuhlaamaan ajatuksiaan johonkii jota vihas, nyt pelkään että jotain sattuu enkä kerkee kertomaan... mutta sitähän en voi edelleenkään tehdä, toinen jatko onnellista elämäänsä jo oikeastaan sillon samantien ja ite oon elämäni käännekohdassa, tai no mulla se käännekohta tuli varmastikin jo sillon viis vuotta sit ja otin todella tapahtuneesta opikseni, päätin jatkossa jo kättelyssä alkaa miettiä pienemmistäkin suhteistani että tulisko mitä ja näkisinkö vakavempaa suhdetta.
nyt tilanne on kuitenkin se että elämä viskeli sinne ei suunniteltuun suuntaan ja pienen ihmeen takia täytyy yrittää näin, minun täytyy pystyä edes kokeilla vaikka se tuntuis itsepetokselta..!
ainakin tiedän että nyt mulla siis on pari asiaa joihin sen rakkauteni ja ikäväni suuntaan eikä ne tuu lähtemään viereltä, olen onnellinen niistä, tuntuu että joku tuolla ylhäällä anto nää asiat mulle osittain just menneen menetyksen takia, kun näki että oli viety paljon enkä enää pitkään kestäis, ratkaisuni tein uskomalla että sillä on tarkotus.
nuo unet ja tällaset aamut tekee minusta katkeran... kun nään miten sellaset ihmiset joiden oon nähny tekevän paljon väärää saa sen tilaisuutensa ja osaa käyttää sen, tuntuu tosi pahalta :( muille en oo koskaan, edes viis vuotta sit tehny pahaa, sekii miten sillon oli toimittava satutti kaikista eniten itteeni ja satuttaa edelleen mutta on niin turhaa alkaa valittamaan että olis epäreilua. joskus "ne ihmiset" on tullu vaan viemään jotain mihin jo miltei oon alkanu uskomaan, ehkä pelkäsin jo valmiiks että menetän vaan kun olin nähny etten kai sit oo ansainnu onnee kokonaisena.
jos olisi mahdollisuus niin haluaisin kuulla ja kertoa nyt viisaampana mitä kävi, kertoisin ikävän.
tiedän että minunkaan ei pidä sekaantua toisten elämään joten en sitä tee, mutta pelkään silti jotain sattuvan ja kaikki se, kaikki ne tunteet jää jonnekin koskaan kuulumattomiin. voimaton olo.
