IRC-Galleria

Itken aina tässä kohtaa kirjaa.. Nyt kun omiakin lapsia tullut elämään entistäkin vuolaammin..

Kirjassa aviottoman lapsen synnyttänyt ja siksi syrjitty tyttö kertoo päähenkilölle tuskastaan ja tarinansa kuolin vuoteellaan, (laitoin tähän vain lapsen syntymän jälkeisen osan).

>>Niin, siinä on melkein kaikki. Tulin kotiin. En ollut itseasiassa kovin onneton. Otaksun, että minun olisi pitänyt olla, mutta en ollut. Isä ei ollut minulle tyly. Ja pienokainen oli niin suloinen. Olin vieläpä onnellinen, rakastin häntä niin suuresti, tuota kultaista pikku olentoa. Hän oli niin suloinen, Valancy, hänellä oli niin herttaiset siniset silmät, ja pikku kiehkuroiksi kiertyvät vaaleankeltaiset hiukset, jotka olivat kuin silkkiuntuvaa, ja pikkuiset palleroiset kädet. Minulla oli tapana purra hänen silkinpehmeitä pikku kasvojaan joka paikasta, hiljaa, niin ettei se tehnyt kipeää, ymmärräthän-- >>
>>Ymmärrän>>, Valancy sanoi vavahtaen. >>Ymmärrän -- nainen ymmärtää aina-- ja uneksi-- >>
>>Ja hän oli kokonaan minun. Kenelläkään muulla ei ollut mitään oikeutta häneen. Kun hän kuoli, Valancy, luulin että minunkin täytyy kuolla. En käsittänyt, kuinka kukaan voisi kestää sellaista tuskaa ja kuitenkin jäädä elämään. Nähdä hänen rakkaat pikku silmänsä ja tietää, ettei hän enää avaisi niitä, kaivata häntä yöllä, hänen lämmintä pikku ruumistaan painautuneena minua vasten, ja ajatella, että hän nukkui yksin ja kylmänä, pienoiset kasvot kovan jäätyneen maan alla. Ensimmäinen vuosi oli niin kauhea, sen jälkeen oli hieman helpompaa, kun ei aina ajatellut 'tätä päivää viime vuonna'. Mutta olin niin iloinen, kun huomasin, että olin kuolemaisillani.>>

Oon niin pahoillani kaikkien puolesta jotka ovat menettäneet lapsen. Osanottoni vaikkei se paljolti kai lohduta.