IRC-Galleria

Se ei ymmärrä ihmisiä,
ei ymmärrä niiden tekoja.
Ei tajua, miksi ne tekevät asioita,
jotka satuttavat myös muita kuin
vain niitä itseään.

Se, jota sattuu,
on aina jonkun lapsi:
Jonkun tytär,
jonkun poika.

Se jota sattuu, joutuu kärsimään..
Ja sitä sattuu!

Miksi ihmiset tekevät mitä tekevät?
Se ei ymmärrä niitä,
ei näe merkitystä niiden teoilla.
Kun ne oman lihan sijaan leikkaavat toista,
oman ohimon kohtaa ase vasta muiden jälkeen.

Se ei ymmärrä ihmisiä,
ei ymmärrä niiden tekoja.
Ei tajua, miksi ne tekevät asioita,
jotka satuttavat myös muita kuin
vain niitä itseään...

Se ei vain ymmärrä...

Katson kirkkaita pisteitä,
tähtitaivasta ylläni,
kuulen tuulen kuiskaavan,
mutten ole varma, tuuleeko.

Minun on kylmä, niin kylmä
vaikka kuuluisi olla lämmin,
sillä veri virtaa edelleen.
Mutta missä? Tunnen sen...

Käteni on märkä, kohotan sen.
Se on musta ja kiiltävä, liukas.
Veressä...
Minun veressäni...

Haluatko ylös?
Hahmo on tullut minun ja tähtien väliin
En näe kuin mustan siluetin
ja hiukset, jotka liehuvat sädekehänä
mutta mustina nekin.

Autatko? kysyn ja annan käteni.
Tietty, vien sinut kotiin...
Hänellä ei ole ääntä, ja kätensä on kylmä.
Tartun käteen ja nousen.

Tunnen jonkin irtoavan,
luiskahtavan päältäni.
Katson pihakadulla makaavaa itseäni
ja verta lasinsiruissa
... ja verta lasinsiruissa...

Olen mörkö;
ryömin jääkaappisi alta,
kapuan pöydälle ja katson,
miten syöt lounastasi.

Myrkkyä, nauraa kiherrän ja katson
kuinka kasvojesi väri vaihtuu
ja silmiisi nousee outo kiilto,

MENE POIS! MENE POIS!
huudat minulle ja hyppäät pystyyn.
En liiku, katselen hiljaa.

Silmästäni vierii kyynel;
pyydystän sen ennen kuin huomaat.
MENE POIS! MENE POIS!

Nyökkään hiljaa,
myrkky tehoaa:
Se syövyttää mielesi,
tuhoaa aistisi
ja kun pian katsot minua,
näet vain olennon, jota et enää tunne...

Hiivin jääkaapin alle, takaisin
olin mörkö, nyt surullinen.
Kaipaan kuolemaani, sitä kaukaista
Tiedän: toivumme molemmat siitä
Sinä ensin, minä toivon...

Kuulen huutosi, myrkky satuttaa:
Et tiedä mitä tehdä
Mutta nyt olet vapaa


minusta...

Sisältäni tulee tyhjyys, kuin kylmä yö
Olen itse tyhjä tunneli, jonne tuuli tuo koleuden
Metallia ja rautaa
- jotain, mikä ei lämpene enää.

Verta!

Olen kiinni ketunraudassa - vankina siis
Haluaisit minut irti - auttaakin kai? -
Näen kuitenkin vain kätesi, sen,
joka teki raudan...
Haluan purra sinua, sillä pelkään:
Käsi joka teki raudan voi vain satuttaa,
vaikka ottaisikin raudan pois.
Mitä sen jälkeen tulisi, en tiedä
rauta satuttaa, satuttaa, satuttaa...

Onko Styxe käsi?
Sitä ei voi tietää; miksi olisi?
Ei hän mitään ole tehnyt, eihän?
Ei rakentanut rautaa, tehnyt veristä kahletta...

"Ei hätää, ei me sua syödä", sanoo Sagríma
- ja avaa lukon - päästää irti...
Hippityttö, joka osaa, jota ikävöi...

Nyt olen rauhallinen, hetken,
kunnes alan taas pelätä

Mutta ei nyt...
Ei vielä...

Pelasta minut tästä paikasta
jota helvetiksi voisin välillä kutsua
kun pelkkä ilman hengittäminen
saa veren kiehumaan
sydämen hyytymään
ja vihan palamaan.

En halua vihata tätä ruumista
näitä suonia, olemusta
Mutta jos ei uskalla edes hengittää
samaa ilmaa jossa taudinaiheuttajat pesivät
on täällä mahdoton elää
vastaamatta sotaan sodalla.

Joskus toivoin kuolemaa - tämän kaiken loppua
mutta nyt olen oppinut
olemaan hengittämättä, liikkumatta
Jos ainoa asia, jonka tietää suhteellisen vakaaksi
on sillointällöin muistettu hyvänolon pilkahdus
sekin väkipakolla esiin kaivettu
jääkö muuta mahdollisuutta kuin paeta - kadota jonnekin?