IRC-Galleria

Enkö mä vasta ollut pieni, leikin kaverin kanssa meidän kotien lähellä olevassa metsässä. Me oltiin muuten pirun hyviä majojen rakentajia, kaveri oli taitava, se osasi tosi hyvin ne hommat ja opetti muakin tekemään tukevan seinät ja katon. Jopa talvisin me oltiin siellä majalla, tehtiin lumitöitä ja hoidettiin sitä paikkaa ihan tosissaan. Tai sitten me pelattiin rosvoa ja pollaa, syksyn pimeällä kun oikeasti pelotti aikalailla mutta se jännitys oli suorastaan hurmaavaa. Kaveri oli vieressä, yhdessä mentiin piiloon tai sitten jahdattiin rosvoja. Välillä poikettiin meille syömään joko isän paistamaa makkaraa tai jotain muuta ja taas jatkettiin. Aika kului ja meistä tuli teinejä. Istuttiin tietokoneella, chatti oli siihen aikaan kova sana ja huijattiin poikia valehtelemalla vaikka mitä, naurettiin päälle ja tunnettiin mieletöntä vapautta. Kuunneltiin musiikkia, kaveri tutustutti erilaisiin musiikkeihin ja se muokkasi mun musiikkimakuani ja ajattelumaailmaani näin jälkeenpäin ajatellen todella paljon. Sitten loppui koulu ja symbioosi kodin ja koulun, se elämänvaihe loppui. Mutta silti me kaverin kanssa pidettiin yhtä, elettiinkin välillä yhdessä, pidettiin toisistamme huolta aikana jolloin molemmilla oli vaikeaa. Ja todistettiin me toistemme onneakin, nähtiin vierestä kuinka toinen oli onnellisempi kuin koskaan.
Ja nyt aika on kulunut jo aivan liikaa. Miten kaikki voi muuttua ja olla samalla muuttumatta?
Miten voisin olla se sama ihminen enää, haluaisinko tai olenko? Jos kaikki palat menisikin kohdalleen. Jos olisikin ihan kuin ennen, me rakennettaisiin maja ja vaalittaisiin sitä keskellä sitä pientä metsää. Ja mentäisiin meille syömään ja kuunneltaisiin musiikkia.
Mä vanhenen. Se on väistämätöntä.
Me vanhennutaan, me muututaan. Kaveri ja minä.