IRC-Galleria

Enkö mä vasta ollut pieni, leikin kaverin kanssa meidän kotien lähellä olevassa metsässä. Me oltiin muuten pirun hyviä majojen rakentajia, kaveri oli taitava, se osasi tosi hyvin ne hommat ja opetti muakin tekemään tukevan seinät ja katon. Jopa talvisin me oltiin siellä majalla, tehtiin lumitöitä ja hoidettiin sitä paikkaa ihan tosissaan. Tai sitten me pelattiin rosvoa ja pollaa, syksyn pimeällä kun oikeasti pelotti aikalailla mutta se jännitys oli suorastaan hurmaavaa. Kaveri oli vieressä, yhdessä mentiin piiloon tai sitten jahdattiin rosvoja. Välillä poikettiin meille syömään joko isän paistamaa makkaraa tai jotain muuta ja taas jatkettiin. Aika kului ja meistä tuli teinejä. Istuttiin tietokoneella, chatti oli siihen aikaan kova sana ja huijattiin poikia valehtelemalla vaikka mitä, naurettiin päälle ja tunnettiin mieletöntä vapautta. Kuunneltiin musiikkia, kaveri tutustutti erilaisiin musiikkeihin ja se muokkasi mun musiikkimakuani ja ajattelumaailmaani näin jälkeenpäin ajatellen todella paljon. Sitten loppui koulu ja symbioosi kodin ja koulun, se elämänvaihe loppui. Mutta silti me kaverin kanssa pidettiin yhtä, elettiinkin välillä yhdessä, pidettiin toisistamme huolta aikana jolloin molemmilla oli vaikeaa. Ja todistettiin me toistemme onneakin, nähtiin vierestä kuinka toinen oli onnellisempi kuin koskaan.
Ja nyt aika on kulunut jo aivan liikaa. Miten kaikki voi muuttua ja olla samalla muuttumatta?
Miten voisin olla se sama ihminen enää, haluaisinko tai olenko? Jos kaikki palat menisikin kohdalleen. Jos olisikin ihan kuin ennen, me rakennettaisiin maja ja vaalittaisiin sitä keskellä sitä pientä metsää. Ja mentäisiin meille syömään ja kuunneltaisiin musiikkia.
Mä vanhenen. Se on väistämätöntä.
Me vanhennutaan, me muututaan. Kaveri ja minä.

Katteettomat lupaukset on yksi paskimmista jutuista. Miks pitää luvata jotain mitä ei aio pitää?
Ymmärrän et joskus voi tulla yllättäviä juttuja eteen ja joutuu perumaan jonku lupaamansa jutun sen takia mut yleisesti ottaen lupauksien jättämättä tekeminen on perseestä.

Niinpä. Ja vastauksena tai oikeastaan takaisin huutona erääseen kirjoitukseen jossa sanottiin että mitä te teitte mulle, vastaus; niin, miettiikö kukaan teistä mitä te teitte mulle ja mun elämälle. Tuskin.

Mä en saa unta.. herään samaa pirulliseen aikaan joka yö, kaikki velloo yhtenä mustana möykkynä ja lopuksi jää vain ärtymys joka muuttuu vihaksi ajatuksissani. En saa unta, en pysty nukkumaan ja mua alkaa niin rasittamaan tää jatkuva paska olotila etten kohta enää käy ollenkaan nukkumaan. Kyllä mä tiedän mikä mua valvottaa, enkä aio sitä tässä kertoa. Sehän paljastais ihan liikaa musta.. Mä olen ihminen jolle muiistot on enemmän kipeitä kuin kauniita asioita. En voi sille mitään, että suurin osa asioista jotka on menneet pois elämästä herättävät mussa suunnatonta surua ja haikeutta. Monet sanoo miten jälkeenpäin on ihan kiva ja kaunis muistella jotain vanhoja juttuja, mutta musta tuntuu että ainoa mitä mulle on joistain asioista, hyvistä siis, jäänyt jäljelle on haikeus. Alan vihata tuota tunnetta, sitä miten helvetin heikoksi se ihmisen tekee, miten masentavaa ja musertavaa haikeus ja kaipuu jotain kohtaa on. On se sitten asia tai ihminen. Ehkä mä olen säälittävä, riipun vanhoissa ja kaipailen turhaan. Mutta sellainen mä olen. Ja liian usein musta tuntuu että oon liian herkkä tähän maailmaan. Pitäis mennä ja tulla, käyttää ihmisiä kertakäyttöisesti ja mennä eteen päin eikä surra ja haikailla. Jos joku menee päin persettä niin sit vaan jotain muuta tilalle. Ai että jotain muuta tilalle!! Mitä paskaa. Miten voi ottaa jonkun tilalle jotain muuta???!!! En mä ainakaan voi. Ehkä musta puuttuu joku nykyihmiselle kuuluva unohtava ja tunteeton osa jota ei mulle ole vielä jaettu. Toivottavasti sen saa ostaa vaikka netistä, sillä muuten tästä elämästä ei kyllä tule mitään. Mä en halua mitään muuta tilalle. Jospa jossain olis paikka jossa hengittää. Ja paikka jonne voisin tyhjentää kaikki nämä tuntemukset, kaikki vanhat ja liian kipeät muistot ja haaveet.

Mulla on tällä hetkellä niin paha mieli ja suuri suru etten voi oikeastaan kohta hengittää. Joskus kun oikein suren kaikki muuttuu fyysisiksi oireiksi ja nyt on käynyt niin. Kumpa tämä tästä.

Lupasin joskus kirjoittaa kun on hyva mieli. Nyt on. Ja aakkoset puuttuu koska taalla ei niita kayteta joten yrittakaa ymmartaa. Ulkomaille on kiva tulla, tekee hyvaa vaihtaa maisemaa ja nahda muita paikkoja. Tajuaa taas miten kiva oma koti on. Mutta kreikan maasta tykkaan erityisen paljon. Taalla ihmiset on ystavallisia, kaikki hymyilee tai sitten jos ovat pahalla tuulella nayttavat senkin reilusti. Harva kyrailee ketaan tai selan takana puhuu, ihmiset on vilpittomia tai ainakin silta nain ulkopuolisen silmin tuntuu ja nayttaa. Perheet on yhdessa ja lapset juoksee ympariinsa, valilla pohjoismaalaisen kuriin tottuneen ihmisen silmaan liiankin villisti, mutta sitten jotenkin senkin unohtaa kun huomaa miten hauskaa niilla on..
Elaminen alkaa oikeastaan vasta ilta yhdeksalta kun ilta on tumma ja kaikki nayttaa jannalta. Joten suosittelen, tulkaa tanne ja vapautukaa ja nauttikaa. Kivaa taalla on.
t:Anu

Ensi yönä meitsi ottaa ja lähtee reissuun. Kohde on Kreikka, sinänsä kyllä tuttu maa mutta aina yhtä mukava ja toivon mukaan myös hurjan aurinkoinen. Lentäminen pelottaa, pari vuotta on välissä viime ilmassa olosta ja nyt tuntuu mahan pohjassa hieman ikävä tunne, pelon häivähdys. Noh, toivotaan että kaikki menee hyvin ja päästään perille.
Aurinkoa olisi tarkoitus palvoa ja unohtaa vähäksi aikaa kaikki ollut ja mennyt, elää pieni hetki ilman murheita. Ikävää tulen potemaan, henkilö ketä ikävöin kyllä sen tietää.. <3
Eli sut olisin halunnut mukaan, sit olis kaikki täydellistä. Mutta vielä me lähdetään yhdessä, toivottavasti tänä kesänä.
Kesätyöt alkaa sitten reilun viikon päästä mutta sitä ei parane miettiä vielä.
Orimattilan suuntaan toivon reipasta mieltä ja lempeitä tuulia sekä teräviä ja etenkin muistavia aivoja!!
Nähdään kaikkia pian, tiedän että kotiin on taas ihanaa tulla!
t:Anu

Mua ei huvita. Ei mikään. Ei niin sitten mikään. Oon niin turhautunut itseeni ja kaikkeen siihen mitä teen että tuntuu sille kuin olisin ihan jumalattoman suuressa umpisolmussa. Niinkuin silloin lapsena kun harjoitteli kengän nauhojen sitomista ja siitä ei tullut mitään. Ei sitten niin yhtään mitään. Ja harmitti kun se homma oli oikeasti aika pieni, mutta jossain vaiheessa se vaan aina meni pieleen. Ja kärsivällinen isä tai äiti seisoi vieressä ja koetti näyttää ja opettaa, "koeta vaan vielä, harjoitus tekee mestarin". Kukapa minusta nyt tekisi mestarin? Minä itse? Missä lajissa?
Joskus vielä muutamia vuosia sitten sitä haaveili kaikenlaisesta, mitä sitten tekisi ja millaista elämä olisi. Totuuden kerran sanoi minulle ruotsalainen ystäväni, "Life is a bitch and you better use to it Anu". Nyt kun hänestäkään ei enää kuulu mitään aika monen vuoden yhteyden pidon jälkeen, uskon hänen sanojaan. Niinhän se just menee, tähän täytyy tottua ja ymmärtää se ettei asiat mene niinkuin haluaa. Sellaista se elämä on.................................................
Ehkä mun joskus pitäis kirjoittaa tänne kun hommat luistaa. Sen lupaan. Kirjoitan kyllä. Mutta eikös ihmisellä pidä olla joku henkäisypaikkakin, ehkä tämä on se meikäläisen paikka.

Mulla meni äsken ihan hermot. Siis vaan meni hermot. Räjähti päässä. PAM. Anteeksi mutta joskus tytön on pakko purkaa paineita.

Harjoittelu meneillään. Mielenkiintoista, jännää, opettavaa, haastavaa. Kyllä, kaikkea noita se on.
Päivät vaan on liian pitkiä, ahdistaa se automatkan pituus joka tuntuu vaan kasvavan joka ilta päivä kotiin tullessa. Ja sitten kun ei löydä niitä oikeita sanoja. Ei vaan osaa sanoa ainakaan omastaan mielestään mitään järkevää, tai lohduttaa ketään. Ja kun perhanasti kuitenkin haluaisi auttaa ja tehdä jonkun päivästä edes pikkuisen paremman.
Koko päivän kun tsemppaa ja on tarkkana, kaikki aistit avoinna, tuntosarvet pystyssä kotiin tullessa tuntuu ettei jaksa enää mitään ikinä. Ja tiuskii sille kaikista tärkeimmälle ihmiselle joka siellä kotona odottaa, kun vaan pitää saada kaikki se turhautuminen, suru ja itku ja epäreiluus ulos itsestään ennenkuin voi taas olla oma itsensä.
Haluaisin osata tän, olla pirun hyvä. Ehkä joskus, kunhan vaan jaksanm puurtaa..
Erästä opettajaamme lainaten; "Elämä on valintoja".