IRC-Galleria

Aktiivinen unohtaminen ja asioiden painaminen. Muuta?

Varovainen siinä, ettei sanoisi mitään sellaista, että tulisi kehuneeksi, tai jotenkin korottaakseen
olotilaansa jonkinlaiseksi, jota tavoitella.

Ei se sellaista ole. Ei se että on vain jatkuvasti vailla vastauksia, niinkuin että miksi.. miksi ihmeessä on olemassa, ja montako, montako tälläistä on, jotka eivät ole ja niitä jotka eivät enää ole.

Yhtälailla vailla vastausta olen tänään, kuin aiemminkin. Ja tänään, ihmetys on muttunut kyynikseksi tarkasteluksi ja tänään kyynikko on korotettu vaikka päivittäin vain kuluttaa, sitä mitä niillä ei ole, jotka eivät ole. Eikä niillä, jotka eivät enää ole.

Muuttoa ja sellasta. Juoksevia asioita.. Ne on hyvästä.

Että voisi vain lopettaa.. sen kieltämättä kiusallisen tosiseikan vatvomisen
että kaikesta trippailusta huolimatta oli kuitenkin vain ihminen jolle pääosaa
näyttelee primaaritarpeiden, turhien toiveiden ja jonkun näyteikkunassa olevan
vinkuminen. Ja jolle on lapsena annettu hopeasta valmistettu lusikka, noin kuin
jonkinlaisen vinkkinä kuluvasta ajasta ja kirjallinen vanhoja taruja ja uskomuksia,
ettei ajattelevaa niin vituttaisi, vaan voi vaikka uskotella itselleen että pääsee, jos hyvin
käy, jatkamaan elämäänsä tuonpuoleisessa. Ja jonka soljuvasti räpsyttävä retoriikka on
vain kulloisenkin kiiman aiheuttamaa turhaa louksutusta jolla ajansaatossa voi perustella
vaikka sen miksi unohti ajatella ja sen miksi turruttaa aivonsa uudelleen ja uudelleen vaikka
tietää sen olevan se ainut linkki sen ja sen maailman välillä mitä hengittää ja välillä uneksii.
ja välillä kusee sen päälle ja silti luulee että kuolemalla olisi tarjottavana tälle kutakuinkin
surkuhupaiselle itseään toistavalle räpellykselle päättymätön luuppi jota stten pyörittää ja pyörittää
kun se ensimmäinen ihmisikä ei riittänyt sen turhuuden paketoimiseen.

Entä miten pieniin osiin voi minä hajota. Mitkä osat ovat välttämättömiä olemisen
tunnistamiseen. Ei persoona kai, eikä tunteet ei, käsistä ja kasvoista puhumattakaan.
Samanlainen eikait voi olla sama, sillä jos niin - eläisin tuhannessa paikassa maailmassa.
Ennen minua oli miljoona samanlaista ja jälkeeni tulee... Niin, montako meitä voi olla? Olemisen oikeutus herättää kysymyksiä.

Tuntuu että olemisen tunnistamisen kokemus on ollut aina sama, riippumaton iästä ja aineesta.

Olemisen tunnistamisen tuntemus herättää kysymyksiä miettiessä mitä sen tunnistamiselle tapahtuu mielen muuttuessa taas materiaksi ja maaksi ja voiko materiasta tulla kierron kautta taas aikaa ja olemusta aistiva olento.

...

Vastauksia odotellessa on kait vain keskityttävä sisäiseen yhteyteen. Niin me olemme tehneet aina.

Se tuntui joltain kuin,, kuin.. Olisin herännyt hiljakseen, ajatus kerrallaan.. värit ja äänet.. en tiedä missä vaiheessa tarkalleen identiteettini kokoontui ensikerran. Paljon jälkeen sen kun silmäni avautuivat, ehkä vuosia. Tai ehkä ennemmin, en tiedä.

Ihmettelen yhä, niinkuin silloin ensikerran.. sitä miten tiedostan ja koen.. olen. Ja sinä päivänä, kun tajusin, että olen, tajusin myös että lakkaan olemasta. Sitä ajatusta ei tiedostava voi sietää.. se on ja aina tulee olemaan, ihmisen suurin pelko - jokaisen pelon pohja.

Tuntuu oudolta. Olen täälä, mutten silti ole. Ruumis, jota kannan on minun, tunnistan sen. Mutta en pidä sitä omananani.. Olisi istuttava, rauhoituttava.. Mutta.. kirjaan vain tämän

Parempi olla koskematta mihinkään. Hän joka ei tunne, ei tiedä miltä mikään tuntuu. Voin satuttaa itseäni huomaamattani.

Olisipa sanoja.. normaaleja tuntemuksia mihin verrata. Tiedätkö? Niinkuin unenomainen, tai raskas.. mutta ei.. ei mitään sellaista vaan puhdasta hulluutta ja ei, ei sellaista.

Maanantai.. Ja viikonloppu takanani. Kuin jostain novellista jota luin puolihuolimattomasti. Istu sitten siinä ja todistele itsellesi, että se jonka luit, on sinun todellisuutesi.. En epäile, mutta en myöskään sitä että voin pian herätä sängystäni niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Kulkevat vailla kritiikkiä ja saarnaavat ehdottomuutta. Todellisuus on niin iso ettei sitä pysty käsittelemään, ainostaan rajaamaan ja taas rajaamaan kunnes kädessä on niin pieni pala, että sitä voi käännellä ja katsella.

Aistit eivät koe vaan aivot, ja nekin vain vasten oppimaansa. Niin paljon jää näkemättä, niin paljon kokematta..

Puoliksi unta ja puoliksi vihaa. Tee ansa niin saat tietää. Niinpä niin..
Mutta parempi luulla ja sietää kuin kuulla ja tietää.

Niin niin, puoliksi sielua ja puoliksi lihaa.

Koita nyt sitten tästä koota jokin kokonaisuus, jota voisi ajatella
ilman että satuu.. Kun se mitä ymmärtää, ja se mitä tuntee ovat
asian kaksi vastakkaista puolta.

:)