IRC-Galleria

ero..

hmm.. tarvisin kämppiksen?

Muistatko kun juoksin pois, ja sinä huusit oven suussa? - Ne sanoi mieli kestää kesän, kestää talven, kestää ei. Ne sanoi, ei ne pelkää ei, ei ne luule ei - ne halua kuullakkaan. Minä en tiedä, sinä et tiedä. Vaan minä tiedän, tiedän tiedän!

Siis jos istun kylvyssä tunnin, istun kaksi, istun kolme, istun istun istun istun ja nauran hetkin, nauran toisin, pelkää en kun ovi paukkuu, paukkuu paukkuu!

Ne lääkkeet, ei ne tehdä ei, ei ne tee, mitä ne tekee, ei ne tee ja ne ajat, ei ne tee ne tee, ei ne tee, miksei tee. Ja sinä ja minä ja minä ja minä ja minä ja minä!

Ne ajat parempia, vai huonompia, joista ei ole merkintöjä. Kokemus on subjektiivinen. Niinpä mietin, mihin sitä vertaisin. Siihen mitä muistan? Mutta tiedän että se on suodattunut, niin mihinkä siis?

Aktiivinen unohtaminen ja asioiden painaminen. Muuta?

Varovainen siinä, ettei sanoisi mitään sellaista, että tulisi kehuneeksi, tai jotenkin korottaakseen
olotilaansa jonkinlaiseksi, jota tavoitella.

Ei se sellaista ole. Ei se että on vain jatkuvasti vailla vastauksia, niinkuin että miksi.. miksi ihmeessä on olemassa, ja montako, montako tälläistä on, jotka eivät ole ja niitä jotka eivät enää ole.

Yhtälailla vailla vastausta olen tänään, kuin aiemminkin. Ja tänään, ihmetys on muttunut kyynikseksi tarkasteluksi ja tänään kyynikko on korotettu vaikka päivittäin vain kuluttaa, sitä mitä niillä ei ole, jotka eivät ole. Eikä niillä, jotka eivät enää ole.

Muuttoa ja sellasta. Juoksevia asioita.. Ne on hyvästä.

Että voisi vain lopettaa.. sen kieltämättä kiusallisen tosiseikan vatvomisen
että kaikesta trippailusta huolimatta oli kuitenkin vain ihminen jolle pääosaa
näyttelee primaaritarpeiden, turhien toiveiden ja jonkun näyteikkunassa olevan
vinkuminen. Ja jolle on lapsena annettu hopeasta valmistettu lusikka, noin kuin
jonkinlaisen vinkkinä kuluvasta ajasta ja kirjallinen vanhoja taruja ja uskomuksia,
ettei ajattelevaa niin vituttaisi, vaan voi vaikka uskotella itselleen että pääsee, jos hyvin
käy, jatkamaan elämäänsä tuonpuoleisessa. Ja jonka soljuvasti räpsyttävä retoriikka on
vain kulloisenkin kiiman aiheuttamaa turhaa louksutusta jolla ajansaatossa voi perustella
vaikka sen miksi unohti ajatella ja sen miksi turruttaa aivonsa uudelleen ja uudelleen vaikka
tietää sen olevan se ainut linkki sen ja sen maailman välillä mitä hengittää ja välillä uneksii.
ja välillä kusee sen päälle ja silti luulee että kuolemalla olisi tarjottavana tälle kutakuinkin
surkuhupaiselle itseään toistavalle räpellykselle päättymätön luuppi jota stten pyörittää ja pyörittää
kun se ensimmäinen ihmisikä ei riittänyt sen turhuuden paketoimiseen.

Entä miten pieniin osiin voi minä hajota. Mitkä osat ovat välttämättömiä olemisen
tunnistamiseen. Ei persoona kai, eikä tunteet ei, käsistä ja kasvoista puhumattakaan.
Samanlainen eikait voi olla sama, sillä jos niin - eläisin tuhannessa paikassa maailmassa.
Ennen minua oli miljoona samanlaista ja jälkeeni tulee... Niin, montako meitä voi olla? Olemisen oikeutus herättää kysymyksiä.

Tuntuu että olemisen tunnistamisen kokemus on ollut aina sama, riippumaton iästä ja aineesta.

Olemisen tunnistamisen tuntemus herättää kysymyksiä miettiessä mitä sen tunnistamiselle tapahtuu mielen muuttuessa taas materiaksi ja maaksi ja voiko materiasta tulla kierron kautta taas aikaa ja olemusta aistiva olento.

...

Vastauksia odotellessa on kait vain keskityttävä sisäiseen yhteyteen. Niin me olemme tehneet aina.

Se tuntui joltain kuin,, kuin.. Olisin herännyt hiljakseen, ajatus kerrallaan.. värit ja äänet.. en tiedä missä vaiheessa tarkalleen identiteettini kokoontui ensikerran. Paljon jälkeen sen kun silmäni avautuivat, ehkä vuosia. Tai ehkä ennemmin, en tiedä.

Ihmettelen yhä, niinkuin silloin ensikerran.. sitä miten tiedostan ja koen.. olen. Ja sinä päivänä, kun tajusin, että olen, tajusin myös että lakkaan olemasta. Sitä ajatusta ei tiedostava voi sietää.. se on ja aina tulee olemaan, ihmisen suurin pelko - jokaisen pelon pohja.