IRC-Galleria

Olipa kerran eräässä kaukaisessa maassa kuningaskunta. Tuossa
kuningaskunnassa asui erittäin pieniä suuria ihmisiä. Nämä ihmiset
olivat nimensä mukaan pieniä kooltaan, mutta suuria sydämeltään. Kaikki
olivat avuliaita ja iloisia eikä kukaan elänyt hengisen tahi fyysisen
ravinnon puutteessa.

Kuningaskunta - jonka nimi oli muuten El Barracuda La Isla De La Muerte
Por Favor - sijaitsi saarella. Saari ei ollut kovin suuri, mutta eiväthän
pienet suuret ihmiset vieneet kovinkaan paljon tilaa.

Kalastajat elivät saaren rannoilla kalastellen ja maanviljelijät saaren
sisäosissa riisiä viljellen. Joka Lauantai oli markkinapäivä ja kansa
kokoontui kuningaskunnan pääkaupunkiin suurelle vuorelle keskellä saarta.
Samana päivänä myös pidettiin käräjät kuninkaan suuressa salissa, jossa
pienimmistä suurin kuningas Mehmet Alibali Bubi Wallenius jakoi oikeutta
ankaralla, mutta oikeamielisellä kädellä.

"Ostakaa banjoja! Kerran soitettuja banjoja!" huusi Juguteus Lamponeitor
samalla heiluttaen pientä suurta banaanin keltaista banjoa päänsä päällä.
Juguteuksen vakiopaikka markkinoilla oli kahden pääkadun yhtymäkohdassa
jota myös kutsuttiin "Jaws-of-a-pike" nimiseksi paikaksi sen muodon
vuoksi. ihmiset tulivat ja lähtivät kaupungista aivan hänen nenänsä
edestä. Näin ollen hän saattoi esitellä niitä vitun banjojaan kaikille kun
he saapuivat ja myydä kun he lähtivät kaupungista.

Iltapäivä oli jo pitkällä ja koko päivän porottanut aurinko kuivasi
Juguteuksen kurkkua. "Muy Bien! Taidanpa mennä "Riviera La Bogalongaan"
juomaan yhden pitkän huurteisen kunnon Cockney alea!" mietti Juguteus.

"Käkäkäkäkäkäkäkäkäkä!" kuului Juguteuksen basaarin edestä juuri kun hän
oli jättämäisillään sen lähteäkseen kaljalle. Hän tähyili eteenpäin ja
aikoi jatkaa matkaansa kunnes se kuului taas! "KÄKÄKÄKÄKÄKÄKÄKÄ!!!"
Juguteus hyppäsi hätä kädessä pelästyksissään ilmaan ja parautti aimo
turauksen kunnon tulista papusoosia pöksyihinsä. Siistiydyttyään käden
käänteessä hän kurottautui tiskinsä yli ja näki siellä pienen
ruskeasilmäisen pitkätukkaisen hemmon, ylisuuri sombrero päässään.

"Merde! Mitä vittua oikein luulet tekeväsi saatanan kääpiö?!" tokaisi
Juguteus joka oli melkein maankuulu pituudestaan joka suunnassa. Kääpiö -
joka oikeasti oli normaalin kokoinen pienen suuren kansan keskuudessa
äkkiä vakavoitui Juguteuksen tiukasta rokkihuudosta ja alkoi ehkä hieman
änkyttäen selittää käytöstään: "Kun ei näillä sun vitun banjoilla voi
edes tiluttaa kunnolla kuin itse suuri banjovirtuoosi Aleksineitor Leiho"
sanoi pieni-suuri-normaalin-kokoinen-mies-pienen-suuren-kansan-keskuudessa
ja yritti räpeltää jotain skaala-arpeggio-tapping-tilutusta.

"No eihän nyt tuollaisella mitään pystykkään soittamaan" tuumasi Juguteus
ja otti tiskin takaa kiiltävän mustan "Lentävä Vee" - banjonsa.
"Kokeileppa tällä!" sanoi Juguteus.
Pieni-suuri-normaalin-kokoinen-mies-pienen-suuren-kansan-keskuudessa otti
mystisesti hohkaavan banjon käteensä ja räväytti ilmoille niin raskaat,
niin melodiset soundit että koko markkinaväki pysähtyi kuin kellon iskusta
ja jäi katselemaan ihmettä.

"Voi vitti kun on mahtava saundi! Mä oon muuten Zassi Hootis De la
Pootis." tokaisi pitkätukkainen
pieni-suuri-normaalin-kokoinen-mies-pienen-suuren-kansan-keskuudessa.
"Mutta voit sanoo mua Hoottikseks."

"Juguteus Lamponeitor" virkkoi Juguteus ja ojensi kätensä kätelläkseen
uutta tuttavuutta. "Mutta voit kutsua minua Lampoksi."

"Oli muuten hyvän kuuloista settiä mitä vedit äsken. Haluisitko kenties
jamitella kanssani?" Kysyi Juguteus kurottaessaan samalla omaa laukkuaan
kohden poimiakseen sieltä oman erikoiskäsitellyn banjonsa. "Tämä on minun
banjoni, sitä on muokattu hieman erilaiseksi. Sen tarkoitus on säestää
muita banjoja. Olen ristinyt sen bassjoksi" virkkoi Juguteus ja päräytti
niin rouheat soundit bassjostaan että Hoottiksen lahkeet lepattivat -
mistä hän muuten nautti ja joka oli hänen oma pikku perversionsa.

"Mennään toki ihmeessä jamittelemaan! Tiedän loistavan paikan, seuraa
minua!" Hoottis hihkaisi ja taputti käsiään yhteen ilmassa. Ja niin tämä
hilpeä duo lähti kohti Hoottiksen mainitsemaa paikkaa iloisesti
rallatellen.

Matkallaan he pysähtyivät erään basaarin luo jossa kaupattiin sombreroja.
Basaarin omistaja Uli Merggele oli juuri aikeissa alkaa pistämään
basaariaan kiinni kun iloinen duo: Hoottis ja Lampo jo kaukaa
heiluttelivat käsiään. He nimittäin tarvitsivat uudet asusteet keikalle.

Kauan ei Juguteuksella kestänyt hattuaan valita, mutta Hoottis olikin jo
toinen tapaus siitä ehkäpä häntä joskus haukuttiinkin Eipr Peip`riksi. Hän
ei millään löytänyt mielestään sopivaa sombreroa itselleen ja aikansa
kuluksi Juguteus alkoi soittaa bassjoaan. Uli innostui samantien
naksuttelemaan sormiaan Juguteuksen musiikin tahdissa ja eipä aikaakaan
kun hän oli jo kaivanut Ihmeellisen Idän matkoiltaan hommaansa palikat,
joilla paikallinen väki söi ruokansa. Niillä hän takoi kovahattu -
osastonsa sombreroja kuin pohjoisen väen Thor jumala aikoinaan.

Kuten arvata saattaa duosta tulikin näin ollen trio ja kuten sanonta
kuuluu: "More the merrier" oli heidän iloisa soittonsa näin ollen vielä
iloisampaa ja heleää!

Ja tapahtui niinä päivinä että Kuningas Bubi Walleniukseltä kävi käsky,
että kaikki kansa oli verolle pantava. Ja niin myös Rize Mator Riivia
lähti kohti kotikyläänsä. Rize oli ammatiltaan maanviljelijä ja hänen
riisivilmelmänsä olivat maan kuulut.

Oli jo iltamyöhä ja Rize oli taivaltanut koko päivän urhean aasinsa Saben
kanssa. Niinpä hän päätti että oli aika laittaa leiripaikka kuntoon ja
jatkaa matkaa aamulla.

Ikävä kaivoi nuoren Rizen rintaa joten hän päätti lohduttautua omistamansa
vanhan harmonikan säestyksellä. Rize veteli karhealla äänellään Yön
Kulkuripoikaa ja pyyhki välillä kyyneliä poskiltaan.

Sattuipa kuitenkin niin että iloisa triomme osui paikalle juuri kun Rize
veteli ...Ja elämä on helppoo... - laulua ja suosikkinsa tunnistaen he
lähtivät mukaan kappaleeseen ja liittyivät Rizen seuraan iltanuotiolle
juomaan Ulin hommaamma ponua sekä rokkaamaan kunnon klassikoita...

Yö taittui jo aamun puolelle kun he viimein lopettivat iloisat kestinsä ja
painuivat yöpuulle odottamaan seuraavan päivän krapulaa, jonka he kyllä
aikoivat hukuttaa viereisessä joessa telmien ja lilluen.

Kaikkien huolet olivat poissa, uni maittoi ja suuta kuivasi, mutta mitä
seuraavana päivänä tapahtui? No se onkin sitten jo toinen juttu....

-A.K.-