IRC-Galleria

Onkohan siitä pari viikkoa, kun Nelonen näytti Shieldin viidennen tuotantokauden viimeisen jakson nimeltä Postpartum? Päätin nautiskella muutaman tallennetun jakson verran tästä mestariteoksesta, jonka ääressä omat ajatukset ja mielipiteet poukkoilevat laidasta laitaan. Hetki sitten olit sitä mieltä, että joku henkilöhahmoista on läpimätä poliisin ja jopa ihmisen irvikuva, kun taas hetken päästä olet jo antamassa "pienet" hairahdukset anteeksi yhden kunniallisen eleen tai vain ajatuksen takia. Olen havainnoinut, kuinka arvomaailmani yrittää kiemurrella epävakaaksi ja joustavaksi, pyristellä irti tiukoista ja mustavalkoisista asenteistani. Pelottavaa on se, kuinka yksi fiktiivinen televisiosarja, amerikkalainen sellainen, pystyy aiheuttamaan tällaista horjumista. On helppo turvallisessa elämässään mietiskellä, miten toimisi tietyssä tilanteessa ja mikä on prioriteettilistalla korkealla. Voinko vannoa pitäväni näistä ajatuksista kiinni, jos kohdalleni osuu osa elämän raskasta puolesta?

"It's all about family, right?"

Siellä katselin olohuoneessa yksin tämän ahdistavan ja kuitenkin niin upean sarjan tähänastisista kohtauksista mahdollisesti surullisinta, kuuntelin Shanen viimeiset sanat Lemille, ystävälleen, ennen tämän tappamista. Vallitseva olotilani taisi murtua jostain tunnekohdasta hetkellisesti. Johonkin se siis iski ja kovaa, odottamattoman kovaa. Odotettavaa oli, että hyvän sarjan tekijät osaavat napsaista pois heikoimman, turhimman, epärealistisimman tai mahdollisesti helpoimman henkilöhahmon, mutta en ole koskaan pitänyt etukäteen arvailusta. Hetki sitten minulle toivotettiin hyvää yötä ja tokaisin vitsikkäästi jääväni purkamaan traumojani kyseisestä jaksosta. Trauma on kenties turhan voimakas ilmaus, mutta siellä se murtuma edelleen on ja se vuotaa vauhdilla, jos jään pohtimaan. Taito eläytyä, sillä minut on siunattu.

--

Televisio ei ole edes hallinnut elämääni pitkään aikaan, mutta näin vain kokemuksia kertyy sieltäkin. Katselin nimittäin taannoin televisiosta ohjelmaan nimeltä Liveä Abbey Roadilta. Abbey Road on äänitysstudio Lontoossa, ehkä se kuuluisin, jossa ovat viettäneet aikaa muun muassa The Beatlesin jäsenet. Musiikista kiinnostuneelle henkilölle tällainen pieni informaationmurunen historiasta tuo ohjelmaan aivan oman tunnelmansa, sitä katselee aivan toisella asenteella ja musiikista etsii erilaisia vivahteita. Olen aikaisemminkin huomannut ohjelman nimen luettelossa, mutta en ole koskaan vaivautunut tutustumaan koko juttuun sen paremmin. Nyt vain jäin siihen, en vain malttanut mennä nukkumaan vielä. Sattumalta osuin hetkeen, jolloin studiossa aloitteli musisointituokioaan Damien Rice. Nimi ei kertoisi minulle mitään, jollen olisi aikoinaan saanut eräältä erinomaisen bändin kitaristilta yhtä kyseisen artistin kappaletta - jotta saisin käsityksen kyseisen artistin tuotannosta. Jäin siis kuuntelemaan, koska ei ollut parempaakaan tekemistä, ja uteliaana halusin kuulla enemmänkin, koska tämä aikaisemmin kuulemani kappale ei mielestäni huono ollut.

Siinä oli oikeasti jotain taianomaista. Tunsin itseni passiiviseksi, en jaksanut mitään ylimääräistä, istuin vain sängyllä ja imin kameran välittämää tunnelmaa studiosta. Oletteko koskaan kuulleet Damien Ricen aikaansaamaa musiikkia? Se keinuttaa ja tuudittaa, niin soittajaansa kuin kuulijaansa. En voinut poistua tuosta tunnelmasta ennen kuin se oli pakollista. Lämpö vain piti otteesaan.

Seuraavana päivänä hain eteeni cdon.com -sivuston ja tilasin albumin nimeltä O.

--

Olin nautiskellut hetken hienon tammani paluusta kotiin ja päätin päästää paljon töitä tehneen vuokraajan taas nauttimaan aikaansaannoksestaan. Yhtään ei harmita tällainen järjestely. Niin mukava tuo ei ole ratsastaa, etteikö sen katseleminen veisi voittoa, jos satulassa on tarpeeksi hyvä ratsastaja. Suomalaiset tuppaavat kuulemma olemaan vaatimattomia ja tuhisemaan halveksuvasti ihmisille, jotka kovaan ääneen toitottavat tyytyväisyytään. Menkööt muualle, jolleivät jaksa kuunnella. Olen todennut sen monta kertaa ja totean sen vielä monta kertaa uudestaan: sportyponini on hieno!

--

"Don't throw yourself like that in front of me.
I kissed your mouth, your back.
Is that all you need?
Don't drag my love around.
Volcanoes melt me down.

What I give to you is just what I'm going through."

Jumantsuikka, ensin näyttävät joka arkipäivä Kanadan huippumalliksi halajavia, sitten alkaa originaaliversio ja siihen päälle aloittavat heti näyttämään toista kautta naapurimaasta. Yhtä juhlaa tällainen, ainakin teoriassa. Tässä alkaa jo oikeasti mennä sekaisin noissa kilpasiskoissa. Noh, nautin ma silti - varsinkin, kun ei tarvi kärsiä Tyrästä kuin kerran viikossa ja saa lumoutua Warsamesta monta kertaa viikossa.

--

Kävin katsastamassa uuden lepakkomieselokuvan. Se oli erittäin viihdyttävä kaikin puolin. Joku mielestäni radiossa valitteli sen olleen turhan pitkä, luulleen pariinkin otteeseen jo loppuvan, mutta mun mielestä se jatkuminen ja jatkuminen oli vaan kivaa. Tyylikäs elokuva. Ei se Batman, tai pikemmin herra Wayne ollut kovinkaan imelä. Kai nyt sentään Clooney imelämpi oli? Elkääkä nyt ymmärtäkö väärin, kyllä hänetkin olisin kelpuuttanut taas tuohon rooliin oikein suuremmissa määrin. Isoin juttu taisi tässä elokuvassa kaikkien kuulopuheiden perusteella olla edesmennyt Heath Ledger, näin olen ymmärtänyt. Osoittihan tuo olevansa näyttelijä, hyvä sellainen. Ei kai sen mikään yllätys kuitenkaan pitänyt olla? Kai te olette jo Brokeback Mountainin nähneet? Huhheijaa, meinasi väittely kehkeytyä, kun naputettiin erimielisyyksistämme Rennossa asiakkaan, työntekijän ja omistajan rooleissa. Enhän mä alunperin mennyt kuin toteamaan, että ei se Ledger nyt niin paljon ihmeellisempi ollut kuin Nicholson. Kuulemma pitäisi mennä uudestaan katsomaan. Kyllä melkein voisinkin, jos joku muu kustantaisi.

--

"Äiti, sinun pitää syödä paljon suklaata, että sinusta tulee samanvärinen kuin minä, kauniin ruskea."

Vuokraaja oli karannut teille tietämättömille (well, ponin omistaja ei tiennyt, minne oli lähtenyt lomailemaan), joten valmentajan sisko päätti lähteä kokeilemaan, miten sujuvat metriset esteet saksalaiselta sportticonnemaralta. Hyvinhän se meni! Poni ei edes kyttäillyt muuta kuin kentän laidalla olevia puomeja.

90 cm: Ensimmäinen puhdas rata tällä korkeudella. Nyppi päätä pienestäkin pidätteestä ja on edelleen etupainoinen hypyissä, mutta muuten hyvä. Sijoitus 18/51.
100 cm: Ensimmäinen tätä laatua ja meni oikein hienosti, parempi kuin ensimmäinen rata, vaikka tulikin kaksi tiputusta. Sijoitus 33/41.

--

"Hän vain tahtoo nähdä ystävänsä, joka koskaan ei voi häntä käsittää."

Repsin, tipahdin ja piristyin kesken työpäivän:
"Kliinisen neurofysiologian opuksen kirjoittaja katselee ulos. Koiranilma. Täytyy varmaan kuitenkin käydä kusella."

--

"Dylsää on."

http://www.ada.com/

--

"Another reason to live."

Ihhih.

http://www.youtube.com/watch?v=DMCVwMsCuJI&feature=related

--

"I should be sleeping like a log."

2.8.2008 alue-estekisat @ Keiramon talli, Kaarina

Oli taas vaihteeksi oikein pölö tamma. Kielteli jo verkassa monta kertaa, hyppäsi ja kielsi. Radalla kyttäili niin esteitä kuin ympäristöä.

80 cm: Kompuroi yhdellä esteellä, kielsi rengasjohteisella esteellä ja kielsi sateenkaarijohteisella laineella. Sentään hyppäsi molemmat toisella yrittämällä. Hylätty, of course.
90 cm: Tiputti yhden. Meinasi lopettaa etenemisen kokonaan pelottavan koiran takia. Sijoitus 29/35.

--

Kansallinen poninäyttely @ Vermon ravirata, Espoo

Edeltävänä päivänä vedin ensimmäistä kertaa mitään autolla, perässä traileri ja trailerissa Jeti-poni. Tänään plussattiin mukaan Liisa-poni ja pidennettiin matkaa huomattavasti.

Lilian oli luokkansa neljäs eli viimeinen ja sai toisen palkinnon (ainoana connemarana sunnuntaina). Aramara Eliza pokasi vuoden voittaja -palkinnon connemaroissa. Hienoa! Juliette II sijoittui luokkansa keskivaiheille ja sai toisen palkinnon.


Connemarojen tuomarina toimi Isosta-Britannista tänne matkustanut Ms. Gill Wright:
"Lacks type. Rather light in bone, long cannons. Well set on head and neck and a good length of stride."

--

Nyt olen aivan uupunut. Liikaa ohjelmaa yhdelle viikonlopulle, kun piti DBTL:ssakin viilettää ja seurustella tuttujen kanssa. Nukkunut olen, mutta muutamia tunteja kerrallaan moneen otteeseen vuorokauden aikana. En sentään nukahtanut rattiin, sain jopa kummallista energiaa holtittomasta, melkein ajamista haittaavasta naurukohtauksesta.

--

"I can't imagine why I feel so weak."

Ei ollut poni paisunut näyttelyporsaaksi viikon Build Up -kuurilla. Miten niin epärealistinen toive?

90 cm: Kolmas kerta toden sanoo eli ensimmäinen hyväksytty suoritus tältä korkeudelta. Hyppäsi hyvin, vaikkakin tuli yksi pudotus ja välillä näytti aavistuksen kiemurtelevat esteen edessä. Tästä se lähtee, toivottavasti. Sijoitus 33/46.

Poni jää nyt vielä kuukaudeksi Paraisille, jotta saavat jatkaa treenaamista ja pääsevät helpommin kisoihin. Vuokraaja on myös lupautunut esittämään Lillanin Vermon kansallisessa poninäyttelyssä, joten mun ei tarvi mennä puuskuttamaan narun päähän.

--

"And in the emptiness, there's a solution - just look within yourself for absolution."

Festarikesän odotetuin tapahtuma taas koettu. Suoritimme sukukokoontumisen laajennetun perheen voimin Wanaja Festivaaleilla, Hämeenlinnan kupeessa upeissa maisemissa.

Perjantaina tarkastelimme harmittavaisen myöhästyneenä pääkaupunkilaisen erittäin kovan tyttökvartetin The Wrecking Queens sekä nuorempaan serkkuni mieltyneen tytsitrion Stalingrad Cowgirlsin, joka tipahti vahingossa (tai saamattomuuttani) pois aikataulusta taannoisen Tampere-reissun aikana. Yltiöabsolutistisen elämäni murentuessa ja autoni hotellin parkkipaikalle hylänneenä siirryin mukavalle ja omasta mielestäni erittäin viihdyttävälle humalalinjalle pikavisiitillä Vaakuna-huoneessamme missaten merkityksettömän Viikatteen, äärettömän quten Olavi Uusivirran ja iuiunäidentähtienalla-Unikumin, joka serkkuni mukaan esiintyi hyvin ja muistutti yhden miellyttävän bändin menninkäissolistia. Nyt vedetään perseet, sanoi yksi epäsinkku nuori nainen ja vain hymyili pitkään sekä pätki nauhaansa Ari Koivunen -bändin soitannasta lähtien. Onnistunutta, sanoisin. En voi kieltää onnistuneeni itsekin tässä tehtävässä melko hyvin, vaikka väitän hyödyntäneeni muistikapasiteettiani paremmin. Kolmas kerta toden sanoi, kun saavuin parkkeerasin ensimmäistä kertaa tietoisesti entisen Gimmel-laulajan esiintymislavan eteen tarkoituksena nauttia ainakin yhdestä oikein ihanasta biisistä. Olen edelleen sitä mieltä, ettei tämä sooloileva tyyppi ole sama kuin siinä Popstarsin kokoonpanossa. Hmph. Oi miksi, miksi en mennyt katsomaan Amorphista? Idiootti mikä idiootti. Onhan se livenä hyvä, ja yksi albumikin on eksynyt levyhyllyyn. Turusta kaiken tietävä brahenkatulainen odotti kuusysimiehiä luullakseni eniten ja olettaakseni myös nautti heistä, ainakin näin voisi päätellä meidän "tsekkaa noi housut" ja "nyt se tuli näkyviin sieltä rumpujen takaa" -toteamuksista. Yllytyksistäni ja rohkaisuistani huolimatta ei kuitenkaan suostunut uskomaan heidän muistavan häntä, jotta voisi viksuna ja vilmaattisena mennä tervehtimään nostalgian vuoksi. Mitäs sitten? Tahtoo tanssimaan. Mennään yökerhoon. Tässä vaiheessa joukosta irtautui yksi osa, toiselle todettiin tämän olevan hänen hommiaan ja loppupoppoo suuntasi grillijonoon. Se olikin sitten mielenkiintoinen ruoanhankintapaikka. Yritäpä vaan päättää, mitä haluat tilata, kun puolet annosnimistä varmaan parinmetrinkorkuisessa listassa on täysin puuttellisia informaatiivisuutensa suhteen.

"Oiskohan mahdollista saada tuplajuustohampurilaista?"
"Ei."
(Kysyjä jatkaa oman vuoron odottamista.)
(Kysyjän on tilausvuorossa.)
"Mä voin maksaa siitä ylimääräisestä juustosiivusta vaikka 50 senttiä."
"Kuule, ei täältä tollasella hinnalla juustoa irtoa."

Herätys, aamupala, kauppareissu hammasharjan hankkimiseksi, päiväunet ja taas on-nappula päälle. Kuka antoi tolle energiajuomaa? Sehän siirtyi kiellettyjen aineiden listalle viime kerran jälkeen. Dingdingding. Eipä mua haitannut, kierrosluvut tuntuivat oikein mukavilta. Anna, Anna, Anna, ihana Anna. Se on niin pieni - pieni, pieni, pieni. Ihana se oli, vaikkei ketkuttanutkaan lantiota niin hyvin kuin odotin sillä verenperinnöllä tekevän. Klamydia? Joo, ei kiinnosta. Sturm Und Drang? Pakkohan se oli tsekata. Voi äly sitä ääntä ja muutenkin soitantaa, varsinkin ne poikaset nähtyä. Hibridhybrid Childrinchildren ja punakäkkäräpää. Miksi niin harva tietää, kuinka hyvä kokoonpano on kyseessä? Ne livevedot. Poets Of The Fall ja tuskainen miettiminen, olenko nähnyt joskus aikaisemmin keikalla? En varmaankaan, koska nyt hurhadin. Ihan ookootahan se musiikki on ennenkin mun mielestä ollut eikä se esiintyminen ainutlaatuista ollut, mutta iski silti. Kuulostaa vaan niin hyvältä se lurittelu. Mokoma mokoma, ei siitä sen enempää. PMMP ei petä koskaan, mutta ei sitäkään jaksanut seurata täydellä teholla kokonaan. Peer Günt, oliko sellainenkin siellä? Turisas oli ulkomailla revitellyt neverheardbändi pommeineen. Ihan viihdyttävä, ainakin hetken. Viimeisen esiintyjän Stam1nan innoittamana päätin testata äänijänteideni (ja seuralaisteni hermojen) sietokykyä sekä sain jopa poliisin repeilemään, positiivisessa mielessä, tekemällä gallupia alle 28-vuotiaiden alkoholin nauttimisen järkevyydesta. Saldona jokunen henkilö epäili, että olin menettänyt ääneni festaritohinassa, ja epäilin olleeni riskialueella väsyneiden, huumorintajuttomien (no okei, ehkä vain erilaisen huumorintajun kehittäneiden) ja mahdollisesti ainakin mielensä sopukoissa väkivaltaan taipuvaisten henkilöiden kanssa kommunikoidessani. Kymmenen minuutin hiljaisuus yleisön pyynnöstä. Olkaa vain hyvät.

Mikä käheys? Pitäisi varmaan siirtyä äänekäyttöalalle. Kihkihkih, hieman hihitytti. Melkein kahden tunnin kulttuuriannos linnanelämää ja vähän muutakin. Siinä olisi hieno asunto. Tosin haluaisin vain pari huonetta koko rakennuksesta. Huisin miellyttävä ravintolavierailu ja osaava liikennekäyttäytymistä.

"Anteeksi tarjoilija, mun ruoassa on hius."
"Missä?"
"Tossa."
"Wooooow."
(Sai se oletettavasti uuden annoksen.)

Kun kaveri raahaa poikaystävänsä ottosukunsa eteen näytille, niin eikös vaan ruveta pohtimaan vapaana hurvittelevan osapuolen parisuhde-elämää. Onko se sun poikaystävä? Meille kerrottiin, että sulla on joku sellainen? Onko toi sun mies? Eikö mulle jo kerran diplomaattisesti sanottu, että on monta tapaa elää hyvä elämä.

Serkkupoika sai kameran ja rupesi kuvaajaksi. Perkele, sillä on silmää. Check this out: http://polttouuni.deviantart.com/. Se varmaan elättää mut sitten, kun on rikas ja kuuluisa kuvaaja.

--

Muutama viikko sitten toiseen olohuoneeseni eksyi pari menneen elämän hyvää ryyppykumppania, jotka olen nähnyt viimeksi yli kolme ja puoli vuotta sitten, ennen korkeakouluopintojeni alkamista. Juttu luisti ja oli oikeasti oikein mukava kuvainnollinen törmäys. Mitä, mistä ne nyt kaikki tupsahtelevat sinne? Vähän tökki, niin palasihan niiden muisti, ja taas höpötysvaihde päälle. Suhteellisen ihanaa, ihan kuin viimeisestä illanvietosta tai aamusta kenties olisi vain muutama aikayksikkö. Tajuaisivat nyt etsiä meikäläistä sieltä useamminkin.

--

Skins on aivan mahtava sarja! Viimeisin jakso aiheutti pientä alakuloisuutta rankalla aiheellaan. Menivät vielä tuomaan esiin sen hurmaavan kiharatukkaisen pojan persoonan pimeän puolen.

--

Pöytään ja vuoteeseen luettuna. Miten voikin saada ruoanlaiton ympärille kiedotun tarinan noin mielenkiintoiseksi? Melkein teki mieli ruveta harjoittelemaan kokkaamista.

Kirjahyllystä bongattu vielä yksi nickhornbyläinen. Alas on pitkä matka, mutta matka ei vaikuta kuitenkaan huonolta. Onkohan tuo kirjoittanut yhtään huonoa teosta?

--

"Today it's in the air again.
Today another incident that just went up.
No way, this time I will not take the blame.
It's pretty obvious who needs to shut up.

Did I act like a fool 'cos I didn't know what to do when you gave me just a little bit more than I bargained for,
a little too much in my hands when my hands are tied?

Give me a reason, come on and make my day 'cos I'm out of cheeks to turn the other way.
Ask yourself just how lucky do you feel?"

Koskakohan oikeasti aloitin tuon melkein 1300-sivuisen romaanin lukemisen? Varmaan noin vuosi sitten. Ei se pituus ollut, joka pitkitti tätä rupeamaa. Teoskaan ei ollut huono. Ne olivat varmaan ne politiikkakirjoitukset, jotka eivät jaksaneet niin kiinnostaa, vaikka varmasti sivistivät omalta osaltaan. Välillä rupesi ahdistamaan uskonnolliset mellakatkin niin, että oli pakko lukea jotain kevyempää. Nyt se on kuitenkin luettu - missäpä muualla kuin Rennossa. Mä en kyllä ikinä oppinut niitä kaikkia nimiä, niin hankalia kirjoitusmuotoja eikä lausumistavasta mitään hajua.

Yksi vuosi eletty Intiassa. Voih, nyt tekee mieli Intiaan.

--

"Missä vaiheessa sopiva poika muuttui sopivaksi nuoreksi mieheksi?"