tällaiseen johtopäätökseen tulin, kun onnistuin eilen hajottamaan tulostimen, tilttaamaan läppärin ja saamaan telkkarista kanavat sekasin. mun kansikuvat joittenka määränpää oli matkata kustantamon jollekkin kansivastaavalle, lähtivät kyllä mun konneelta, mutta eivät päätyneet perille. ensin eivät tahtoneet lähteä lainkaan, mutta muutaman tunnin tappelun jäläkeen lähtivä kuin lähtivätkin, iloisesti kieltään näyttäen, ja humpsahtivat jonnekkin tietokonneen bittiavaruuteen. kerpele. mitenkäs mie saan ne perille tyrkättyä?
eilisen, eli koko juhannuksen vietin sitten yayan kanssa kahelleen kotona. kuuraasin koko kämpän lattiasta kattoon, myöhästyin kauppojen aukioloajoista ja lipittelin limpskaa ja ja söin pannulle palanutta ruokaa koko illan. ja tappelin elektroniikan kanssa. yayakin näytti mieltään oksentamalla matolle neon oranssia mömmöä. siivosin ja kauhistelin tuota tapahtunutta, ja pienellä tutkinnalla selvitin sen olleen rotille tarkotettua vitamiinipurutikkua. fiksu koira, mistä lie semmoisen saanut kässiinsä? piakkoin mökelsi meinaan sohvalle toisen, tällä kertaa neon vihreän.
mun on pakko ettii sen purutikkupiilo, en käsitä mihin se on niitä jemmannu ja mistä saanut. ellei tosissaan ole oppinut kurottamaan keittiön kaappeihin kaivamaan rotanruokapussista niitä.
kyllä se vain niin on, jotta yaya on mun karvavauvani, ja meillä on keskenään suuri rakkaussuhde:) vaikka aina ei toisiamme miellytetäkkään. eikä edes joka kerta.
