Okei aloitetaan.
Olen 17 vuotias neitokainen Oulusta päin ja vaikka olenkin koko elämäni ollut vanhempien rakastama ja kiltti tyttö, sisimmäsäni olen miettinyt elämäni tarkoitusta.
Olin yhdeksän kokonaista vuotta ainoa lapsi, jonka takia olin yksinäinen (kavereina vain naapurin pojat, jotka kiusasivat).
Koulussa olin omituinen kulkija ja en saanut ystäviä, kunnes väen vängällä seurasin erästä luokkalaistani ja tämän kaveri, sain ystävän! Pian sain toisen ystävän.
Yhdessä kuljin heidän kanssaan, kuuliaisesti ja kiltisti.
Menetin heidät, en omasta syystäni, mutta jatkoin elämääni joksenkin surullisena.
Sain sitten itseäni neljä vuotta nuoremmat ystävät (tuolloin olin 13).
Ja yläasteella toisen ystävän, ystävinä ovat pysyneet ja heitä rakastan.
Tuona aikana olen kokenut kamalia asioita ja käynyt läpi monia suruja (enimmäkseni toisten).
Mutten ole viillellyt, itkenyt kylläkin. En ajatellut itsemurhaa, en mitään kamalaa. Elämän asenteeni on positiivinen, vaikka olenkin kokenut kamalia asioita itseni mielestä.
Mutta ei sen enempää minusta, nyt puhummekin TEISTÄ!
Te hyvät ihmiset olette ehkä hyviä koulussa, angstaavia emoja, kunnon hevareita, mitä vain taivaan välillä. Teilläkin on ollut omat kamaluutenne ja aikanne, jolloin olisitte haluneet kuolla.
Teillä ehkei ole ollut/ole rakastavia vanhempia, mutta kaikilla meillä tulisi olla joku joka välittää.
Ehkei hän ole meille läheinen, vaan aivan ventovieras. Monen mielestä on helpompi avautua ventovieraalle, psykologille tai kuraattorille. Kuitenkin tajuessamme etteivät he tajua meitä, turhaudumme ja päätämme jotain mikä on kamalinta elämässä, itsemurhaan tai viiltelyyn sortuminen. Mutta ihmiset hyvät on olemassa asioita, jotka ovat elämässäsi se valopilkku.
Ilopilkkumme voi olla ihminen, eläin tai jokin muu eloton esinekkin. Niiden avulla voimme selvitä elämässämme pidemmälle. Vaikka kuinka elä potkisi meitä, aina meillä on toivoa paremmasta. Joskus vain emme huomaa kuinka lähellä onnemme on? Nyt te mietitte mitä vittua minä puhun ja minä en ole kokenut mitään vastaavia asioita joten miten minä voin tietää miltä teistä tuntuu?
Sanon vain ehken ole kokenut vastaavia asioita kuin te mutta kertokaa mikä teistä on kamalaa ja mistä kärsitte, silloin minä tiedän mitä te tunnette sisällänne. Nyt te mietitte miten minä muka voin tunte samalaista surua ja ahdistusta kuin te? Vastaus on yksinkertainen, koska MINÄ VÄLITÄN TEISTÄ! Olisit vaikka kuinka alentunut lutka, olisin huolissani sinusta. Olisit kokenut jotain mitä kukaan ei ole voinut kokea, minä voin tuntea sen surun vain nähdessäni sinut. Koska olen pieni en voi auttaa paljoa, mutta voin kuunnella ja yrittää auttaa. Sitä me kaikki tarvimme tukea ja pientä apua, sitä valopilkkua elämäämme. Sen hankkiminen ei ole vaikeaa, etsikäämme vain jokin asia mikä on mielestämme se ihanin elämässämme, silloin voimme ajatella "Minä olen onnekas ihminen! Minulla on jotain iloa elämässäni!". Vaikka asiat menisivät kuinka perseelleen, voimme vain katsoa/ajatella tuota meidän valopilkkuamme ja todeta voivamme jo paremmin.
Sitten minulla olisi pieni asia mediasta, tuosta ihanasta asiasta, joka on meidän nuorten elämä.
Mitä lehdet käsittelevätkään? MURHIA! ITSEMURHIA! RAISKAUKSIA! Joka ikinen asia käsittelee jotain kamalaa, okei eihän siinä sen erikoisemmin, mutta kun yksi ei-huomioitu nuori tekee itsemurhan vieden mukanaan koulunsa oppilaita, kuten esim. Jokelan koulun tapahtuma. Asiaa suuristellaan liiiiiankin paljon, mitähän siitä seuraa? UUSI KOULUMURHA STRATEGIA! Nuoret ja muut ihmiset, joita on kiusatu ovat herkkiä ja haluavat saada keinolla millä hyvänsä huomiota ja saada tuntea sen että he ovat hyviä. Huomatessaan tällaisesta tulevan uutisasiat, suuri julkisuus murhaajaa kohtaan. Nuo epätoivoiset ja herkät nuoret ajatelevat saavansa sen huomion mitä tarvitsivat itsemurhalla ja matkivat kyseistä ihmistä viitaten nyt tähän Kauhajoen tapahtumaan. Muut ajattelevat heidän olleen hulluja tai mielisairaita, minä taas ajattelen heidän vain halunneen sen huomion mitä he eivät saaneet aikuisilta, joko vanhemmiltaan tai muilta aikuisilta. Tai sitten he eivät vain osanneet/ uskaltaneet hankkia apua, luullen tämän olevan oikea ratkaisu.
Hyvät ihmiset, aikuiset ja lapset, jos te ette välitä niin minä välitän. Jokainen ihminen, jokainen olento tarvitsee rakkautta, huolenpitoa ja huomiota. He eivät tarvitse niitä tavaroista joita tuotte, kuin pyytääkseenne anteeksi, että olitte poissa. He kaipaavat vain teidän huolenpitoanne ja rakkauttane. Mikään esine tai muu ihminen ei voi korvata vanhempien hyväksyntää ja rakkautta. Te vanhemmat, jotka ette huolehdi lapsestanne, tapatte heidät sisäisesti ja henkisesti. Näin opetatte nuorille väärän tavan suhtautua vanhemuuteen ja lähemmäisen rakkauteen. Tiedän ja tunnen kyseisiä ihmisiä, joilla on käynyt näin. En yleistä ihmisiä, mutta minä tiedän kyseisiä ihmisiä. Lapselle ja nuoret eivät ole tyhmiä, vaan erittäin fiksuja. Kunnioittakaa ja rakastakaa lapsianne, en sano etteikö saisi olla kuria, tarkoitan että täytyy olla muutakin kuin ainaista hakkailua tai huutamista. Jotta lapsesta ei tulisi mitään sairasta sarjamurhaajaa, varasta tai muuten väärään suuntaan kävelevää ihmistä, heidän täytyy saada rakkautta! Jos jokainen ihminen osaisi auttaa tai edes välittäisi nuoristaan ja muista ihmisitä, maailma olisi parempi paikka.
En voi pakottaa ketään enkä muuttaa ketään yksin, mutta jos tämä teksti kolahti sinuun ja tahdot jotenkin auttaa, kopioi tämä foorumiisi/päiväkirjaasi/blogiisi! Elämä on pyhä asia, tekemälla edes jotain, voimme ehkä jopa vähentää itsemurhia ja turhia koulumurhastradegioita!
Kaikella hyvyydellä ja rakkaudella: He_muru
Love ya!
