IRC-Galleria

Tänään totesin ystävälleni Gabrielille: "Kuulehan Gabriel, uskotko, että Jumala on olemassa?"

Gabriel, joka on kristitystä perheestä, vastasi: "No, kukapa tuosta nyt täysin varma voisi olla - mutta kyllä minä vakaasti siihen uskon. Tuntuisi jotenkin hölmöltä, ettei uskoisi yhtään mihinkään."

Kysyinkin Gabrielilta jatkokysymyksen: "No, Gabriel, uskotko siis ihmeisiin?"

"Mitä tarkoitat?", Gabriel kysyi.

"Uskotko sinä ihmeisiin", minä toistin. "Uskotko esimerkiksi siihen, että ihmiset silloin tällöin kokevat ihmeparantumisia Jumalan toimesta?"

Gabriel pohti hetken, pienen hetken. "Kyllä uskon. Olen kuullut monestakin tapauksesta, jossa parantumattomasti sairas ihminen onkin parantunut ja elänyt tervettä elämää vielä pitkän aikaa. Uskon, että heidän kohdallaan on sattunut ihme."

Katsoin Gabrielia viskilasini takaa. Hölmön näköinen runkkari, jos suoraan sanotaan. Imin piipustani pitkän henkosen, ja kysyin: "Jos lääketieteellisiä ihmeitä tapahtuu jo pelkästään sinun lähipiirissäsi, niin maailmanlaajuisestihan niitä täytyy tapahtua vähintäänkin päivittäin, eikö niin?"

Gabriel katsoi minua epäluuloisesti, ja vastasi värisevällä äänellään: "Niinpä kai. Näin minä uskoisin."

"Eli joka päivä ainakin muutama syöpäpotilas saa elämänsä takaisin vain Jumalan armosta, eikö vain?", minä tiedustelin. Gabriel oli hieman ihmeissään kysymyksestä ja näytti hieman homoseksuaalilta violetissa hupparissaan. Hän vastasi:

"Niin, eikä kyse ole pelkästään syöpäpotilaista. Kaikenlaiset sairaudet tulevat parannetuiksi keinoilla, jotka ovat ihmiselle käsittämättömiä. Tällaisista kohtaloista kuulee joka päivä. Jumalan armo koskee kaikkia sairaita."

"Miksi sitten", minä aloitin ja otin uuden henkosen piipusta, "en ole koskaan kuullut, että yksikään amputoitu ihminen olisi parantunut?"

Gabriel katsoi minua lähes shokissa. "Mitä..?", hän kysyi.

"Anteeksi, Gabriel, luulin kysymykseni olleen melko selkeä. Voin toki toistaa sen. Miksi, jos kerran syöpäpotilaat paranevat harva se päivä, yksikään amputoitu ihminen ei ole koko lääketieteen historian aikana saanut raajojaan takaisin Jumalan armosta? Mitäköhän vitun järkeä siinä on, Gabriel, jos saan kysyä?"

Gabriel tuijotti minua pitkään. Hänen lasittuneet silmänsä kertoivat karua kieltä hänen sisällään vellovasta tunteiden myrskystä. Kun hän lopulta sai kakistettua jotain selkeää huuliensa välistä, kuulin sanat:

"Saisinko yhden tupakan?"

Hymyilin ja katsoin poikaani. "Tupakan?", minä kysyin huvittuneena.

"Niin, isä", Gabriel vastasi, "nyt minä kaipaisin kovasti yhtä savuketta."

Nousin tuoliltani ja totesin mietteliäänä: "Vai kaipaa poika yhtä tupakkia." Kiersin Gabrielin taakse. "Vai haluaa poju muutaman henkosen."

"Niin", tämä minun siittiöstäni aiheutunut ihmishylkiö totesi, "jos se vain ei ole liikaa pyydetty."

Avasin solkeni ja vedin hitaasti nahkaisen vyön irti mustista Marlboro Classicin farkuista, jotka olin saanut omalta isältäni vuosikymmeniä sitten. "Vai haluat sinä poju turvautua sätkän tuprutteluun, kun järkiperäiset argumentit loppuvat?"

Gabriel käänsi nopeasti päänsä ja katsoi minua silmiin. "Ei, isä", hän sanoi, "minä vain ajattelin, että -"

Vyöni kuristui hänen kaulansa ympärille voimalla, joka pysäytti lauseen siihen paikkaan. Gabriel rimpuili, kakoi, yski. Puristin kovempaa.

"Vai että oikein ajattelit", puhisin. Jälkeläiseni epätoivoiseen irvistykseen vääntyneet kasvot alkoivat muuttua siniseksi. Kuulin kurkunpään rusahtavan kasaan, ja Gabrielin viimeisen voihkaisun:

"..Isä..."

Pikkuvanhan poikani leuan painuessa viimeisen kerran hänen mitätöntä rintakehäänsä vasten totesin hiljaa, kuin suoraan Jumalalle kuiskaten:

"Haista sinä poju pitkä vittu."

Tapoin lapsen. Mitä seuraavaksi? Äkkiseltään en keksinyt mitä tehdä, mutta sitten vastaus välähti tajuntaani kuin pienimuotoinen hyrrä.

"Reetta!", huusin nukkuvalle vaimolleni. En olisi iljennyt herättää häntä, mutta ajattelin, että tämä on kuitenkin loppujen lopuksi melko poikkeuksellinen tilanne.

"Mauri, mitä nyt", Reetta mumisi kömpiessään esiin makuuhuoneestamme. Hän oli uskomattoman kaunis, vaikka oli vasta herännyt. Jos minulta kysytään, meikki vain rumentaa naista. Hiukset luonnollisen valloillaan, silmät hieman sirrissä ja iho sanalla sanoen oksettavassa kunnossa - siinä nainen minun makuuni.

"Poikamme Gabriel on tullut tiensä päähän", ilmoitin vaimolleni asettaessani vyötä takaisin paikoilleen.

"Anteeksi?", Reetta ihmetteli hieman hämillään.

"Ei se mitään", totesin rauhallisena. "Mutta katsohan tätä!"

Tämän sanottuani otin rauhallisin, hitain liikkein hammasharjan olkalaukustani ja nostin sen ilmaan. "Tiedätkö sinä, rakas Reetta, mikä tämä on nimeltään?"

Reetta katsoi minua kuin vuohta ja totesi hitaasti: "Hammasharja."

Olin tyrmistynyt. Mistä vitusta Reetta voi tuon tietää?

että kaks parasta ystävää onkin nyt kaks pahinta vihollista joista toinen on pannut toisen vaimoa ja toinen taas koittanut tappaa toisen ja itsensä, molempien rakkain ihminen on juuri kuollut, molemmat syyttää siitä toisiaan eikä kumpikaan todellakaan halua, että toinen saa miljoonia euroja käteistä rahaa haltuunsa.

Kommaa ja laita sit omaan päikkyys ni tiiät millanen sun sosiaalinen status on! Eli mitä näist haluisit mulle tehdä:

1. Soittaa kanssani jotakin instrumenttia
2. Kätellä

KOMMAA JA MUISTA KOPIOIDA TAI MUUTEN MIKÄÄN SUN TOIVE EI TOTEUDU, ET KOSKAAN LÖYDÄ AITOA RAKKAUTTA JA KUOLET YKSIN !!!! TÄÄ ON TOTTA

Hengittäminen on vähän ku itsetyydytys, sitä voi tehdä samalla kun sahaa vaimonsa päätä irti.

Sen nimi on "Tarjoilija saa potkut".




Tarjoilija saa potkut

Untuvatakkiin pukeutunut mies käveli sisään ravintola Raffaelloon, veti esiin automaattipistoolinsa ja ampui Olavi Nymania päähän. Olavin seuralaiset kiljahtelivat heleästi, kun Olavin pään aiemmin täyttäneet nesteet ja elimet levisivät heidän päälleen.
“Pannahinen!”, tuumi tarjoilija alkupalat tiputtaessaan. Ampuja poistui sateeseen.

Jos jaksat lukea tämän ajatuksella, toivon että jaksaisit myös antaa lyhyen kommentin. Kirjoitin novellin oppimismielessä, ja kaikki palaute auttaa kehittymisprosessia. Merkintä on jatkoa edellisestä "Leikit on leikitty" - merkinnästä (1/18). Älä suotta lue tätä, jos se merkintä ei herättänyt sinussa minkäänlaista kiinnostusta.



2/18.


Hän katsoo pornoa, minä kuulen sen oven läpi. En pidä kiirettä avatessani lukkoa. Annan miesparalle aikaa pelastaa kasvonsa ja painaa pausea. Asunto tuoksuu puhtaalta. Vilkaisen itseäni peilistä kävellessäni olohuoneeseen. Näytän hyvältä.
”Hei, isä.”
Mursu kääntyy katsomaan minua, ja esittää unenpöppöröistä. Pöydällä hänen nojatuolinsa vieressä on pullo Walkeria.
”Donald, mikä yllätys!” Katselee ympärilleen. ”Minä taisin tässä vähän torkahtaa. Istu toki alas.”
Seison. Isä sulkee pullon tuhisten ja asettaa sen pöydän alle, näkymättömiin. Alkoholia ei ole olemassakaan tässä järjettömän kalliissa asunnossa. ”No, mitä pikkumiehelleni kuuluu?”
En vastaa. Katselen ihaillen sitä siisteyttä, jonka rahalla voi saada. Uskomatonta, miten paljon paskaa yksi pieni venäläinen nainen pystyy lakaisemaan reilun kymmenen euron tuntipalkalla. Sitruunan tuoksu ja lattioiden kiilto luovat yhdessä isäni pummimaisen olemuksen kanssa dramaattista kontrastia asuntoon. Isäni näyttää kenties surkeammalta kuin koskaan, kaiken tämän ostamansa elintason keskellä.
”Hei, herätys!”, hän huudahtaa ja napsuttaa sormiaan silmieni edessä. Vihaan sitä, kun hän tekee niin. ”Et kai sinä tullut tänne möllöttämään, mitä? Haluatko kahvia?”
”Ei kiitos.” Purukumista on mennyt maku. “Milloin Natalia lähti?”
“Pari tuntia sitten”, isäni vastaa. Tuijottaa hetken tyhjyyteen, ja sitten lisää: “kai.”
Aloitan tutkimusretkeni mursun keittiöstä. Lounas on näköjään tehty isälle valmiiksi. Se on jäänyt syömättä. En kysy isältä mitään hänen voinnistaan.
“Olen voinut ihan hyvin nyt viime viikkoina”, hän ilmoittaa. “Mitä nyt selkä vähän.”
“Selkä vähän mitä”, minä kysyn.
“Niin, selkä nyt on vähän.”
“On vähän mitä?”, minä kysyn uudelleen. Juon lasillisen ananasmehua, se on lämmintä. Isäni sytyttää filtterittömän Camelin.
“Selkä on ollut vähän kipeänä”, hän sanoo minun syödessäni hänen lounastaan. “Mutta muuten olen voinut ihan hyvin.”
“Sattuuko siihen pahastikin”, minä kysyn ilman mitään mielenkiintoa. Natalia tekee todella hyviä lihapullia.
“No, onhan se vähän ollut. Tai siis, ei sen kanssa riehumaan viitsi lähteä, tiedäthän.”
“Kannattaisi varmaankin mennä manikyyriin”, minä ehdotan ruokaa suussani. Isäni ei ymmärrä, mitä sanon. Keskustelu päättyy, laitan loput ruoasta roskikseen.
Pesen käteni huolellisesti, se on tärkeää.
“Onko sinulla käynyt täällä paljon vierailijoita”, minä kysyn. Kyllähän niitä on jonkin verran käynyt, isäni tulee vastaamaan, riippumatta siitä onko täällä käynyt ketään vai ei.
“Tokihan niitä on jonkin verran käynyt”, isäni vastaa. Tieto ei juuri hyödytä, mutta annan asian olla. Ei sillä loppujen lopuksi ole mitään väliä, tuskin tänne ketään enää tänään tulee. Ja siivooja tulee viimeistään ylihuomenna.
Makuuhuonekin on tyhjä, eikä yläkertaan jaksa kukaan kuitenkaan kiivetä. Olemme varmasti kahden.
“Katsoitko pelin eilen”, mursu kysyy. Olin unohtanut koko pelin suunnitellessani tätä päivää. Vittu.
“Eilenkö se oli? Taisin unohtaa.”
“Unohdit?” Isä naurahtaa. Ärsyttävää. “Miten sä voit unohtaa?”
Huokaan. “Ei se ole Suomessa mikään iso juttu. Ei vaan tullut mieleen.”
“No, sinun suomalaistumisesi on ainakin hyvällä mallilla”, mursu hekottaa. Kävelen hitaasti takaisin olohuoneeseen.
“Mitä siinä sitten kävi”, kysyn. Äänestäni paistaa vitutus, ja toivon ettei isäni huomannut sitä.
“Se oli todella hyvä matsi”, isä aloittaa. Hän ottaa saman asennon kuin aina silloin, kun alkaa kertoa jotain ylipitkää tarinaansa. Hymyilen, sillä tiedän tämän olevan viimeinen kerta. En kuuntele.
Tuijotan televisioruutua laskien jokaisesta tekstitysrivistä vokaalit ja konsonantit, ennen kuin se katoaa. Olen siinä helvetin hyvä.
“...ja Tom Brady oli kyllä todellinen pettymys. Se säkitettiin todella tärkeässä kohdassa, kun –“
“Isä, kuka voitti?”, minä keskeytän. Mitä sitä turhaan olemaan kohtelias.
Mursu on hetken aikaa ymmällään, ja änkyttää sitten:
“Giants.”
“Oho, luulin että kaikki julistivat ettei niillä ole mitään mahdollisuuksia”, sanon, kävelen isän luo ja otan tupakan hänen suustaan. “Ketkä mainostivat? Pepsi? Coors?”
Pitkä henkonen. Ihanaa.
“Ei Suomessa näy Amerikan mainoksia. Saanko tupakan takaisin?”
“Sytytä uusi.”
Mursu kaivaa askistaan uuden tupakan, sytyttää sen. “Nämä tappavat minut vielä joku päivä...”
“Eivät tapa”, minä sanon. Istun vihdoinkin alas. “Saanko kysyä sinulta jotain, isä?”
Isäni nostaa katseensa, katseemme kohtaavat, tunnen jotain. Yllättävää.
“Mitä vain”, hän sanoo hymyillen.
“Uskotko sinä Jumalaan?”
Hymy kuolee. Hiljaisuus.
“Haluatko syödä minun lounaani? Natalia teki sen, se jäi minulta syömättä. Lihapullia ja sellaista.”
Huokaisen ja poltan tupakan loppuun. Nojaan taaksepäin pehmeässä tuolissa.
“Tiedätkö, Donald”, isä aloittaa, “minä olen alkanut katumaan.”
“Tiesitkö, että yleensä mursut elävät vain 50-vuotiaiksi?”, minä kysyn.
“Olen alkanut katumaan. Montaa asiaa. Olen tehnyt paljon virheitä, Donald.” Hän tuijottaa ulos ikkunasta lasittunein silmin. “Paljon virheitä.”
Hymyilen.
Isä jatkaa.
“Sanotaan, että arvokkaimmat asiat elämässä ovat ystävät ja rakkaus. Ja nyt kun katson taaksepäin, huomaan, että minulta ovat puuttuneet molemmat.”
Todella kornia.
“En koskaan oikein ystävystynyt kenenkään kanssa, Donald. En pystynyt luottamaan muihin ihmisiin. Ehkä –“
“Ehkä se johtui siitä, että kuvittelit harhaisessa mielessäsi kaikkien olevan samalla tavalla sosiopaatteja kuin sinä, isä”, minä täydennän. Isä on hiljaa.
“Ja mitä sinun rakkauselämääsi tulee”, minä jatkan, “me molemmat tiedämme mitä siinä kävi.”
Isä kuiskaa: “sitä minä kadun kaikkein eniten”.
Hiljaisuus.
“Kuten sanoin, Donald, olen tehnyt vakavia virheitä. Haluan pyytää niitä anteeksi. Ja enemmän kuin mitään muuta, minä haluan muuttua.”
“Muuttua?”
“Minä haluan muuttua. Aion lopettaa tämän loputtoman ajan tuhlaamisen. Katua. Löytää lohtua, toivoa, järkeä. Järkeä varsinkin. Olen katsonut sinun kasvamistasi, Donald, ja elänyt itse elämääni uudelleen sinun kauttasi. Olet tuonut minulle niin paljon onnea.”
Pieni tauko, sitten uudestaan: “Niin paljon onnea.”
“Voisinpa sanoa samaa sinusta”, minä vastaan.
“Ei sinun tarvitse. En ansaitsisi sitä. Minä vain haluan, että tiedät, että vaikka en ole aina ollut paras mahdollinen isä, niin en ole koskaan tarkoittanut satuttaa sinua. Olet minulle maailman tärkein, enkä voisi koskaan tehdä sinulle tahallani pahaa. Rakastan sinua niin kamalan paljon.”
Kahdeksan vokaalia. Yksitoista konsonanttia. “Vahingossako sinä tapoit äidinkin?”, minä kysyn.
Isä ei vastaa. Suljen television. Nousen seisomaan.
“Jutellaanpas vähän, Mursu.”

1/18.



Sen lisäksi, että mä olen pitkä ja komea, mä olen myös saatanan älykäs. Mulla on hyvä musamaku ja mä pukeudun hyvin. Mä olen sosiaalinen ja hauska jätkä, omistan harvinaisia sarjakuvia ja urheilen paljon. Elämäni on kestämätöntä kidutusta.

Olen ainoa lapsi rikkaasta perheestä. Äitini oli todella kaunis. Parturi. Maanisen tarkka hygieniasta. Isäni tappoi hänet kun olin kaksitoista, ja sai sen näyttämään itsemurhalta.

Isäni oli aina ylpeä minusta, ja tuki minua kaikessa, mitä tein. Hän oli kuin vanha, viisas ja kiltti mursu, joka poltti filtterittömiä Cameleita. Joka päivä kun tulin kotiin koulusta, hän taputti päätäni. ”Mistä asioista olit tyytyväinen tässä koulupäivässä, Donald?”, hän kysyi. ”Mistä olet kiitollinen Jumalalle?” Ja joka päivä jouduin keksimään jotain positiivista infernaalisista ja loputtomista tunneista siinä saatanan laitoksessa jossa ei ollut muita ulkomaalaisia kuin minä. Isäni uskoi, että se saisi minut huomaamaan, miten ihanaa elämä oikeasti oli. Että se auttaisi meitä molempia unohtamaan hänen omat mielenterveydelliset ongelmansa. Isäni oli rikas. Isäni oli väärässä.

Valmistuin merkonomiksi, eikä siitä ole koskaan ollut minulle mitään hyötyä. Koulusta ei jäänyt päähäni mitään, ja merkonomeja on tässä maassa minun lisäkseni reilut kolmesataatuhatta. Ensimmäinen työpaikkani merkonomina oli järjestyksenvalvojana Alepassa. Isäni oli silti ylpeä minusta, hänen silmänsä kostuivat valmistujaisjuhlissani. Sain paljon rahaa lahjaksi. Isäni oli kuin kiltti mursu, yksinäinen ja läski karvapallero. Rahat ja Camelit ja viimeisinä vuosina Johnny Walker. Minä olin merkonomi.

Järjestyksenvalvojana Alepassa. Minä todella tarvitsen tämän työpaikan. Minä otan nyt lopputilin. Minä menen nyt murhaamaan ihmisen.

Parempi spermat kasvoilla kuin vauva masussa.

Tämä ei ole vitsi. Muistakaamme siis kunnioittaa, muistella ja ottaa selvää mustista, historiallisista ystävistämme, kuten Martin Luther King ja Jesse Jackson. Koska kaikki historialliset henkilöt eivät olleet valkoisia!

Tässä vielä pieni runonpätkä, jolla haluan kunnioittaa tätä tarpeellista teemakuukautta, sekä mustia veljiämme ympäri maapallon. Word up, brothers!


"AN IMPORTANT BLACK PERSON"

My name is Malcolm X and I came to have sex
So hit me on my cell with a nasty text
I’m like a vampire bitch when I’m biting your neck
Let my black dick get hard as the blood collects
You better wet that pussy cause I’m fucking you next
Fucking you next, fucking you next.

Aivan, aivan todella pienen hetken verran, ehkä muutaman sekuntin ajan oikeasti ajattelin laittaa Jim and Jonesin ensimmäisen osan tänne, kun joku sitä privaatit päällä (sitähän toi violetti teksti meinaa?) kyseli. Sitten kuitenkin käytin hieman tervettä harkintakykyä, ja päätin, että se olisi vähän liikaa. Niinpä tämä merkintä palvelee vain ilmoitusluontoista tarkoitusta: Jim and Jonesin ensimmäinen osa on nyt messenger-jaossa (meish@luukku.com), jee! Jos yhden temperamenttisen ja vakavasta ihmiselämän kunnioituksen puutteesta kärsivän ja yhden hieman hillitymmän, suosituksi julkisuuden henkilöksi haluavan kaveruksen touhut kiinnostavat, ota yhteyttä. Muistakaa, tämä kama oli liian rankkaa jopa galtsuun, omg.

En voi kuitenkaan vastustaa itseäni, joten liitän loppuun pienen näytteen. Terveiset Robert Rasimukselle.


”Honey, honey, it’s ok!”, Jack tells her. ”Just sit down and breathe, ok? I’ll call you an ambulance.” Jack is in total shock.
”Hey, nigger”, I tell him. ”Get that blood-flowing whore out of my house! She is not sitting on any of my fine-ass carpets!”
”Jim, Juliet could die! Help me out here, do you have a cell phone? She needs an ambulance.”
”Let me check”, I say, pulling out the knife out of Juliet’s stomach. The blade’s all red and shit. I slice Juliet’s throat. She stops screaming, then drops dead on the floor.
”I don’t think she needs an amulance any more”, I tell Jack, who doesn’t look relieved.
”Oh my God”, he whispers. ”Oh my God. Oh my God, oh my God.”
”I know man, she’s a bit red. Still fuckable, though!”