IRC-Galleria

Joku huutaa kirosanan, pamahtaa. Kaikki on valkoista, sitten kaikki on mykkää. Avaan silmät.
Savua. Kuski kirkuu. Yritän vetää ovea auki, mutta se ei aukea. Uudestaan. Ei vieläkään. Älä panikoi. Raahaudun etupenkkien välistä auki olevalle ovelle. Kaikki on hidastettua. Verta tippuu penkeille.
Ryömin ulos autosta, nousen seisomaan. Mikään ei tunnu miltään. Kuski kirkuu. Katson hanskoja, jotka sain tyttöystäväni vanhemmilta. Ne eivät olleet punaiset vielä minuutti sitten. Verta tippuu asfaltille. Poliisit tulevat. Tämä on unta.
Tätä ei tapahdu minulle. Tätä tapahtuu lehdissä. Vasta kortin saaneet nuoret tekevät yhden virheen ja kuolevat kaikki. Mutta ei niin oikeasti koskaan tapahdu, eihän. Tai siis, miten todennäköistä tämä muka on. Kuski kirkuu, Pelkääjä katsoo minua. Kasvojani.
"Näyttääkö pahalta?"
Pelkääjä nyökkää. Miksi vitussa sen piti nyökätä.
Poliisi tulee kysymään tietojani. Tila-auto ajaa viereeni, ikkuna rullataan auki. He katsovat verta kasvoillani ja maassa, paskaksi mennyttä autoa. Hurraavat humalaisesti. Olen liian turta reagoidakseni mitenkään. En usko tapahtunutta. He ajavat pois. Poliisi toistaa kysymyksen.
Pyörryttää. Katson autoa, sen osia raitiovaunukiskojen päällä. Alan vähitellen ymmärtää tilanteen, miten lähellä olin kuolemaa. Katson Kuskia ja Pelkääjää. Poliiseja. Jos Kuski olisi ajanut puolitoista metriä eteenpäin, minä ja Pelkääjä olisimme nyt täysin varmasti kuolleita. En ymmärrä itseäni, kun alan nauramaan. Hiihtoloma lähti pamauksella käyntiin.
Ambulanssi tulee vihdoinkin, olen enemmän elossa kuin koskaan. Kaikki tunteet kymmenkertaistuvat. Kaikki aistit toimivat kuin ensimmäistä kertaa. Öinen sörnäinen ei ole koskaan näyttänyt näin kauniilta. Puolitoista metriä, eikä tätä olisi enää.
Enkä ole vielä edes päättänyt, haluanko arkkuun vai uurnaan.

Sammakko meni parturiin. Parturi sanoi sammakolle: "ei sinulla sammakko ole tukkaa niin en minä voi leikata sinun tukkaasi sammakko". Sammakko sanoi vienosti parturille: "en minä tukanleikkuuta.. olen vain katsellut parturia jo jonkun aikaa, ja.. no, kovin on parturi söötti.. ajattelin vain että.. jos sitä kahville.. mutta eipä varmaan.."
Parturin mielestä sammakko oli todella suloinen esittäessään ujoa pyyntöään. "Oi sammakko, tottakai lähden kanssasi kahville! Minä voin jopa tarjota, samput kun eivät varmaankaan täällä päin ole käypää valuuttaa."
Sammakko virnisti iloisesti, ja niin parturi ja sammakko kävelivät käsi kädessä SammakkoSambaan, parhaaseen kahvilaan niillä main.
Parturi ja sammakko joivat kovin viattomasti kahvia yhdessä, kunnes yhtäkkiä parturi tunsi lämpöisiä aaltoja sisimmässään, ja yllätti itsensä flirttailemasta lempeästi tuon sammakon kanssa. Sammakko kertoi hänelle sammakoinneistaan ympäri euroopan, mutta parturi tuskin kuuli sammakon tarinoita. Niin viettelevät olivat sammakon silmät ja ääni, että oli vaikea keskittyä itse sisältöön.
Kun he olivat juoneet jo melkein 4 kuppia kahvosta kumpainenkin, parturi rohkaistui ehdottamaan, että sammakko tulisi hänen luokseen juomaan teetä, sillä hän keittää parasta lemmenteetä ja SammakkoSambasta saa vain kahvia.
Sammakko ei empinyt, vaan suostui iloiten. He suorastaan tanssahtelivat SammakkoSambasta parturin asunnolle, ja kun sammakko piti parturille ovea auki, hän sai pusun nenänpäähän. He menivät sisään punastellen, keittivät lemmenteetä ja istuivat punaiselle sohvalle litkimään sitä, katsoen toisiaan intensiivisesti silmiin.
Jonkun ajan kuluttua heidän kasvonsa alkoivat kuin itsestään lähentyä toisiaan, kunnes he tunsivat toistensa lämpimän hengityksen ja heidän huulensa melkein koskettivat toisiaan. "Oi sammakko", parturi kuiskasi, ja he yhtyivät kiihkeään suudelmaan. Molemmat olivat mielihyvän, onnen ja kiihkon sokaisemia ja lähes ekstaattisessa tilassa sammakko ja parturi riisuivat toisiltaan vaatteet, ja parturin punaisella sohvalla harrastivat maailman hellyyspitoisinta ja pehmeintä seksiä.
Lauettuaan sammakon sisään, parturi veti kyrpänsä ulos huokaisten "Voi Jeesus, sammakko. Sulla on kyllä vitun tiukka perse."
Sammakko hymyili maireasti.

Hyvää yötä.

Olen pahoillani sekä itseni puolesta, että kaikkien niiden muidenkin jotka ovat käyttäneet aikaa tämän sarjan katsomiseen. Prison Break on aivan hirveää paskaa.

Syvyyttä vailla olevat hahmot hyppivät ennalta-arvattavassa, itseään toistavassa juonessa päätymättä koskaan mihinkään. Sivuhahmot kulkevat omia polkujaan ilman minkäänlaista kytköstä itse pääjuoneen. Kohtausrakenne perustuu jakso- ja mainoskatkocliffhangereille. Suuria, huolella rakennettuja juonenkäänteitä ei ole, vain pinnallisia OOH MITEN USKOMATONTA - efektiään alleviivaavia äkkinäisiä tapahtumia, jotka poikkeuksetta liittyvät jonkun tärkeänä pidetyn sivuhahmon kuolemaan tai mukakuolemaan. Hyviä repliikkejä on koko tuotantokauden aikana ollut noin kaksi, hyvästä dialogista puhumattakaan. Näyttelijäntyö on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta keskivertoa, joissain räikeissä tapauksissa kamalaa skeidaa (mm. Lincoln Burrows). "Mitenköhän hän tästä selviää" - pohdinnat on voinut jättää ensimmäisen tuotantokauden jakson 16 jälkeen sikseen, ja alkaa vain suoraan odottamaan sitä autoa joka kohta törmää johonkin aiheuttaen räjähdyksen jonka ansiosta nykyinen ongelma unohtuu ja alkaa taas unettava välivaihe kohti seuraavaa puzzlea.
PB on lapsellinen ja pitkitetty 50 jakson takaa-ajokohtaus laatusarjan vaatteissa. Hävettää myöntää, että olen ollut sarjasta joskus kovin kiinnostunut ja innoissani. Jakso 14 tokaa tuotantokautta mursi sekä miekkakalan selän, että kolme rystystäni hakatessani niitä seinään STEADMANIN TAPPAESSA ITSENSÄ. Spoilasinko? Ei hätää, et olisi yllättynyt kuitenkaan. Katso jakso, jos et usko.
En voi sanoa muuta, kuin että olisipa joku kertonut minulle kaiken tämän ennen kuin aloin tuhlaamaan aikaani. Enää en aio waret.. anteeksi, siis matkustaa joka viikko Amerikkaan katsomaan uutta jaksoa. Suosittelen muillekin katsojille mietintämyssyyn pukeutumista: miksi te katsotte tätä? En syytä teitä, jos ette osaa vastata. En minäkään tiedä, miksi katsoin.

Paska sarja.

Sammakko meni saunaan. Siellä hän tapasi Hanna Haikaran.
"Olet kovin kaunis", Sammakko sanoi Haikaralle, ojentaen tälle poimimansa keltaisen kukan. Haikara katsoi Sammakkoa ja otti kukan hymyillen vastaan. Hän rakastui aivan silmittömästi.
Sammakko aivan innostui Hannan hymystä, ja asiat alkoivat edetä nopeasti. Ja niin, sinä kesäisenä iltana järven rannalla, Hanna Haikara menetti neitsyytensä. Sammakko katsoi vierestä ja runkkasi.

Hyvää yötä.

It's not like this is the first time this has happened. I've seen shit like this before. It's just that, well.. when it happens to yourself, it's different. I guess that's acceptable. I guess it's acceptable to be a little shocked after this. To find oneself in a state of severe disbelief.
But.. god damn! I've arranged festivals similar to this one for almost a decade now. Every morning I wake up, I think about these things. I go to work, do my job, come back home, kiss my wife (peace on her soul), eat dinner, take a nap, have sex with my daughter, watch Law & Order, have a glass of wine, chat, go to bed, have sex with my wife, fall asleep and dream. During all of this, I'm thinking about the things that I do, have done for eight and a half years. Every minute, subconsciously. But still I wasn't prepared to face what awaited in the bedroom yesterday. I should have been, but I wasn't.
Fuck.
So you want to hear this? This one is not for the kids. This is not the type of shit I would say out loud in a kindergarten. I'm a good man like that, you know. But I know you're dying to hear, and since I started, and since we're not in a kindergarten, then I might as well tell you the rest of it. Fuck it. I'll start from the beginning. This is the life and deeds of Donald Mace.

SANTTU JA SOFIA


He tapasivat taas eräänä lauantai-iltana, Santtu ja Sofia.
Santtu kantoi korteaan kekoon luonnonsuojelun suhteen ja siirteli tyhjiä pulloja märältä nurmikolta mustan jätesäkkinsä syövereihin. "Kaksi ja kolmekymmentä", hän puhisi, ja nosti siideritölkin maasta. "Kaksi ja neljäviis."
Liikkuessaan rahantulonsa lähteiden perässä hän päätyi puiston reunustalla seisovan suihkulähteen vierelle. Hän kumartui noukkimaan suihkulähteestä satunnaisia toivomuslantteja, mutta jähmettyi paikoilleen kun huomasi lähteessä jotain, mikä ei todellakaan kuulunut sinne. Pieni tyttö istui vedessä valkoinen mekko päällään ja läiski varpaillaan pisaroita ilmaan.
"Jestas", Santtu henkäisi. Pieni tyttö kääntyi nopeasti katsomaan häntä ja hymyili.
"Hei, ruma mies", tyttö sanoi iloisesti, poimi veden alta viidenkymmenen sentin kolikon ja ojensi sitä Santulle. "Haluatko viidenkymmenen sentin kolikon, ruma mies?"
Santtu tuijotti tyttöä, ja sanoi hitaasti: "Ei, ei kiitos. Pidä se vain."
Tyttö kohautti olkiaan ja heitti kolikon takaisin veteen.
"Missä sinun vanhempasi ovat", Santtu kysyi tytöltä, joka aloitti taas varpaillaläiskimisen. "Ja mitä teet suihkulähteessä?"
"Läiskytän varpaillani vettä", tyttö vastasi ja lopetti läiskyttämisen. "Ja nyt lopetin."
"Missä vanhempasi ovat", Santtu toisti. Tyttö nauroi.
"Näin enkelin hetki sitten", tyttö huokaisi. "Se näytti surulliselta."
Santtu laski jätesäkkinsä maahan ja kipusi suihkulähteen reunalle istumaan, tytön lähelle. Hän laski kätensä tämän olalle ja kysyi:
"Eikö sinulla ole kylmä? Olet aivan märkä."
"Ei se mitään", tyttö sanoi hajamielisesti, ja lisäsi hetken päästä: "kyllä se piristyy. Haluatko euron, ruma mies?"
Santtu katsoi tyttöä tutkivasti ja ihmeissään, otti sitten euron tytön ojennetusta kädestä ja laittoi sen taskuunsa. Kysyi vielä uudestaan:
"Missä vanhempasi ovat?"
"Voi, he ovat kaukana", tyttö vastasi. "Minä olen piilossa."
"Piilossa vanhemmiltasi? Miksi ihmeessä", Santtu tiedusteli.
"Koska he ovat tyhmiä, varsinkin äiti", tyttö puhisi.
"Etsivätkö he sinua, tyttö kulta?"
Tyttö mietti hetken, ja vastasi sitten: "En usko. He nukkuivat kun lähdin. He ovat tyhmiä, varsinkin äiti."
Santtu tuijotti tyttöä, eikä sanonut mitään.
"Näin enkelin hetki sitten", tyttö jatkoi. "Haluatko euron?"
"Kuule, tyttö", Santtu aloitti, "mitäs sanoisit jos mentäisiin pienelle matkalle?"
Tyttö katsoi Santtua epäluuloisesti. "Ei. Ei. En tahdo kotiin!"
"En minä vie sinua kotiin, hassu tyttö", Santtu sanoi hymyillen.
"Mihin sitten", tyttö kysyi.
Santtu kumartui katsomaan tytön kasvoja lähempää, ja kuiskasi: "Mielikuvitusmaa Kiikkubombaan."
"Ääh, älä yritä! Ei sellaista ole olemassakaan", tyttö sanoi närkästyneenä ja loiskutti vettä Santun parransängen peittämälle naamalle.
"On, on", Santtu huudahti. "Voidaan mennä sinne yhdessä. Sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin nousta seisomaan, hymyillä, sulkea silmäsi ja uskoa että Kiikkubomba on olemassa!"
"Ei kuitenkaan ole", tyttö intti.
Santtu hymyili tytölle entistä lempeämmin, ja lupasi: "Jos me emme ole Kiikkubombassa minuutin päästä siitä, kun olet sulkenut silmäsi, ostan sinulle maailman isoimman pussin karkkia."
"Ei sinulla ole rahaa", tyttö sanoi katsottuaan arvioivasti Santun vaatteita.
"Minulla on pulloja. Koita nyt, älä ole tylsä!"
Tyttö huokaisi ja nousi seisomaan. "Ei tämä kuitenkaan toimi", hän sanoi, viritti tekohymyn kasvoilleen ja sulki silmänsä ajatellen Kiikkubombaa, millainen se ikinä olikaan.
Santtu nousi tytön takana myös seisomaan, mutta hän ei sulkenut silmiään. Sen sijaan hän otti jätesäkkinsä ja kaatoi kaikki pullot sen sisältä nurmikolle suihkulähteen viereen. Sitten hän iski mustan säkin tytön päähän ja tukahdutti tytön huudahduksen viemällä toisen kätensä tämän suun eteen.
"Shh, pieni tyttö. Kaikki on hyvin", hän kuiskasi tytön korvaan. Hän kaappasi vapaalla kädellään tytön vahvaan syleilyynsä ja lähti juoksemaan raahaten tätä mukanaan. Tyttö yritti kirkua, mutta Santun käden läpi purkautui vain hiljaista muminaa ja raskasta hengitystä.
"Älä rimpuile, tyttö kulta. Sinulla ei ole mitään hätää", Santtu puhisi juostessaan taloaan kohti. "Ei mitään hätää. Minä rakastan sinua."
He päätyivät Santun kotiin, ja oven suljettuaan Santtu viimein päästi irti tytöstä. Tyttö putosi maahan makaamaan. Tyttö itki ja sopersi. Tyttö kuiski apua. Santtu avasi kellariinsa vievän oven, poimi tytön maasta ja kantoi kellariin.
"Täällä on rottia", Santtu selitti tiputettuaan tytön lattialle. "Mutta älä pelkää. Ne eivät ole vaarallisia."
Santtu kääntyi, käveli pois kellarista ja paiskasi oven lukkoon. Täydellinen pimeys ympäröi tyttöä, joka tunsi mädäntyvän lihan pistävän hajun sieraimissaan ja kuuli rottien tepastelun. Tyttö itki hysteerisesti.
Oven takana Santtu soitti Sofialle. Sofia vastasi vihaisesti, ja Santtu pyysi tätä tulemaan niin pian kuin mahdollista. Sofia sanoi tulevansa. Varttia myöhemmin Sofia, noin kuusissakymmenissä ollut tummaan pukuun pukeutunut nainen seisoi Santun oven takana.
"Olet kaunis", Santtu henkäisi avattuaan oven. Sofia ei hymyillyt.
"Onko ruoka jo valmista", hän kysyi.
Santtu vilkaisi olkansa yli, katsoi sitten taas Sofiaansa ja sanoi: "Se huutaa vielä kellarissa."
Sofia hymyili.

Olen yrittänyt ratkaista erästä arvoitusta 24 vuotta, seitsemän kuukautta ja viisi päivää. Siis yli puolet elämästäni. Joka ilta - paitsi sunnuntaisin - kello 20.00 otan itselleni aikaa ja mietin arvoitusta 15 minuuttia. En koskaan keksi vastausta.
Tiedän, että vastaus kuitenkin on olemassa. Melkein kahden ja puolen vuosikymmenen aikana sen löytämisestä on tullut yksi elämäni tärkeimmistä asioista. Sen etsiminen on ollut uskomattoman antoisa seikkailu, se on saanut minut ajattelemaan koko maailmaa kaikista mahdollisista näkökulmista. Kun olen vanhentunut, olen huomannut ajattelevani samaa ongelmaa aivan eri tavalla kuin nuorukaisena. Olen viisastunut, arvoitus on laajentanut kulttuurillista näkökenttääni. Olen käynyt mieleni jokaisessa nurkassa. Olen suuttunut, turhautunut, nauranut, itkenyt, luovuttanut, kerännyt itseni taas ja pohtinut ja pohtinut ja pohtinut ja pohtinut ja pohtinut. Olen keksinyt uusia asioita, luonut uusia persoonallisuuksia, harkinnut itsemurhaa ja keksinyt että viisi toistoa toimii paremmin kuin kolme retorisessa kielessä. Olen uneksinut arvoituksesta, anellut vastausta, rukoillut, keskeyttänyt yhdynnän kolmesti minuuttia vailla kahdeksan, hakannut päätäni seinään. Tiedän, että vastaus on olemassa, en vain ole löytänyt sitä vielä.
En tiedä mitä tapahtuu sitten kun keksin vastauksen. Tunnenko täyttymystä? Tyydytystä? Tyhjyyttä? Tarkoituksettomuutta? Nauranko sen yksinkertaisuudelle vai olenko ylpeä saavutuksestani?
Pelkään, että kuolen, ennen kuin keksin vastauksen arvoitukseen, jota olen yrittänyt ratkaista 24 vuotta, seitsemän kuukautta ja viisi päivää. Mutta vielä enemmän pelkään sitä, että joku paljastaa minulle ratkaisun, ennen kuin keksin sen itse. Ratkaisun, jonka löytäminen tulee muuttamaan elämäni täysin.
Tiedän, että ratkaisu on olemassa. Ratkaisu arvoitukseen, jota olen yrittänyt ratkaista 24 vuotta, seitsemän kuukautta ja viisi päivää. Ja vaikka en keksisi sitä koskaan, yrittäminen on tehnyt minusta viisaamman, kokeneemman ja avarakatseisemman ihmisen.
Haluatko sinä kuulla arvoituksen, jota olen yrittänyt ratkaista 24 vuotta, seitsemän kuukautta ja viisi päivää? Vai pelkäätkö liikaa sitä, että arvoitus, jota olen yrittänyt ratkaista 24 vuotta, seitsemän kuukautta ja viisi päivää jää vaivaamaan sinua loppuelämäksesi? Sillä kukaan ei voi paljastaa vastausta sinulle. Minä en tiedä sitä, ja Hubert on kuollut.
Haluatko kuulla sen?

Koska mä olen se idiootti, joka liittyy yhteisöön Yli 40v mesen käyttäjät, ja luulee, että se on hauskaa. Ja kirjoitan novellin, jonka otsikko kuuluu: "Vastaus hartaaseen ja vaatimattomaan rukoukseen, joka esitettiin eräänä synkkänä iltana pienen tytön toimesta", ja leipäteksti kokonaisuudessaan kuuluu "Ei.". Spoilaan tutuilleni, että Aeris kuolee ja hakkaan isoveljeäni patongilla.

Olen verrattavissa kuumailmapalloon ja kuun kraatereihin. Kiihotun tilastoista. Rahan menettämisestä koituva vapatuttava tunne on hienointa, mitä tiedän. En mieti autoni kulutusta. Vitut jäniksistä.

Kuuntelen Smakia, mutta en myönnä sitä. Vältän tilanteita, joissa on mahdollista nolostua. En pidä ihmisten seurasta, pidän enemmän eläimistä. Ne eivät arvostele minua. Niiden hellyydenosoitukset ovat peittelemättömän itsekkäitä, kun taas ihmisten ovat verhotun itsekkäitä. Omistan aseen.

Iltapäivät masentavat minut poikkeuksetta. Aloin ymmärtää sen jo nuorena. Nykyään on vaikeaa olla hyvällä tuulella edes aamuisin, kun tiedän masentuvani iltapäivällä. Masentumiseni leviää pikku hiljaa, hitaasti mutta varmasti, ja kaappaa aina vain suuremman osan päivästäni. Olen todella huono Wolfenstein-sarjan peleissä, varsinkin Tides of Warissa.

Kun muut sanovat "mozzarella", minä sanon "motsarella". En kirjoita "motsarella", vaan sanon "motsarella". Älä yritä väittää, että siinä ei olisi eroa. Vain idiootit sanovat "motsarella", se on typerää ja junttia. Toisaalta sanassa "mozzarella" ei myöskään ole mitään seksikästä. Pitäisi luultavasti välttää koko sanaa.

Minusta ei enää koskaan voi tulla mitään. Hyvät muusikot aloittivat soittamaan viimeistään 11-vuotiaina. Taitavat näyttelijät ovat näytelleet koko elämänsä. Minusta tulee joku vitun kirurgi. Häpeämättömän raivokasta.

Haluaisin ostaa Irc-galleria VIPit, ja minulla olisi varaa niihin, mutta en kehtaa. Olen niin kateellinen kaikille teineille jotka voivat änkeä kuvansa täyteen sälää ja ruinata sitä lisää duudsoneilta. Minä en voi. Saisin vain negatiivista kommenttia ja se vaikuttaisi mielialaani vahvasti. Olen verrattavissa kuumailmapalloon ja kuun kraatereihin.

Tajusin vasta kaksi kuukautta sitten, että minulla ei koskaan edes ollut isoveljeä. En ole isäni poika.