IRC-Galleria

Crest

Crest

an Aphrodite for our mortal souls

Blogi

- Vanhemmat »

Just a ChildLauantai 23.09.2006 17:29

Hän käveli pitkin tyhjää katua. Oli keskiyö, ihmisiä ei ollut lähimaillakaan. Hän on pian 18-vuotias, mutta silti hän pelkää edelleen elämää. Jokaisen pitkän tunnin ajan kävellessään öisin ulkona hän miettii, miettii elämäänsä ja sitä mitä hän elämältään haluaa. Voiko onni tulla ovelle, vai pitääkö hänen itse se saavuttaa. Silti, vaikka hän kuinka toivoisi, hän ei yksinkertaisesti uskalla ottaa riskiä ja yrittää etsiä oma onneansa. Ahdistuneessa mielessään tämä nuori nainen pohtii syytä elämälleen, miksi hänen täytyisi jaksaa yrittää. Hänellä ei ole ketään, ei mitään, minkä vuoksi pitäisi jaksaa.

Hänen anoansa löysi toisen, jätti hänet yksin, toisarvoiseksi pieneksi koristeeksi jota pidetään itsestäänselvyytenä. Nyt sitä tuskan tunnetta hänen rinnassaan ja sydämessään ei voi sanoin kuvata. Itku on turtunut niin syvälle ettei kyyneleet enää tule. Hän ei osaa enää itkeä, vaikka voi kuinka se helpottaisi. Hän toivoo, toivoo ja toivoo että hänet pelastettaisiin pian, sillä kohta ei enää pelastettavaa ole. Sydämensä hän on yrittänyt repiä rinnastansa, tappaa tunteensa, tappaa kaiken sen mitä hän tunsi, jotta hän pystyisi elämään taas. Mutta ei, se ei auta mitään.

Alkaa satamaan. Sade piiskaa hänen kasvojaan. Kylmä sade kasvoilla ei auta enää mitään sekään. Ennen se auttoi, ennen hän saattoi kulkea sateen lävitse ja tuntea kuinka se sade huuhtoi kaiken hänen sisällään pois. Nyt sekin helpotus on viety häneltä. Hänen on vaikea hengittää, tuska tuntuu joka kolkassa hänen hennossa ruumiissaan. Kädet etsivät tukea toisesta ihmisestä, mutta sitä tukea ei löydy. Hän kaatuu vesilammikkoon, kääntää itsensä selälleen ja katsoo taivaalle. Huokaisten hän nousee pystyyn ja jatkaa matkaansa.

Hän toivoi joskus että kahdesta rikkinäisestä ihmisestä olisi voinut tulla yksi kokonainen ja ehjä. Mutta ei enään. Ei enään koskaan. Hän saapui matkansa päähän. Nyt hän seisoo kalliolla, tuo nuori nainen jolla olisi vielä niin paljon elettävää. Hän hymyilee hennosti kohtalolle ja tuolle kivulle rinnassaan, helpommalta hänestä tuntuu päästää irti maailmasta. Sillä hän viimein tajusi, että vaikka hän on antanut elämälle ja maailmalle kaikkensa, hän ei ole saanut mitään takaisin. Mielessään yksi lause ainoalleen, "kestätkö sinä nyt katsoa minun kuolevan?" hän ottaa askeleen kohti toisenlaista äärettömyyttä.
Mitä eläintä muistutan mielestäsi eniten?

Kun olet vastannut, niin kopioi tämä sen jälkeen omaan päiväkirjaasi ja naura tai pety.

Just a piece of my life.Tiistai 25.04.2006 21:59

Kun mä mietin menneisyyttäni, tuskalliset muistot vilistää mun silmien edessä ikävänä elokuvana. Mä muistan lähinnä kaiken pahan. Miksi mä en sitten pysty muistamaan niitä onnellisia muistoja, vai onko niitä edes? Mä en usko jumalaan tai mihinkään auktoriteettiin, mutta silti mä mietin, kuka saatana on pistäny mut käymään läpi sen kaiken? Olinko se minä itse? Olenko mä siihen syypää? Monesti, liian monesti mä uskon että se johtui musta itsestäni. Surullista, eikös? Nyt sä luultavasti ajattelet "vittu mikä angstipelle", noh, kerro toki mielipiteesi luettuasi loppuun.

Mun elämän jokaista muistoa ei tule varmaankaan kukaan saamaan koskaan selville, kaikista niistä ajatuksista puhumattakaan. Mä olin liian sinisilmäinen, mä halusin uskoa ihmisistä hyvää, sillä ei kukaan voi olla läpensä paha. Nyt mä olen erimieltä, ihminen voi olla paha, hyvin paha. Nykysin mä oon siinä ääripäässä, etten luota keneenkään täysin. Jos satun luottamaan, mun takaraivossa vilkkuu punanen hälytys kokoajan. Mä oon palannut siihen mustaan pimiöön jossa mä elin joskus aiemminkin. Ja mua pelottaa. Mua pelottaa selviänkö mä tällä kertaa sieltä ylös. 7 ihmistä on saaneet mut tähän pisteeseen, 7 ihmistä on saanut mut kyseenalaistamaan mut itseni kokonaan. Ne on saaneet mut miettimään itseäni ihmisenä, millainen mä olen.

Tiedättekö mitä sana "kouluhelvetti" voi pitää sisällään? Mäpä kerron pienen silauksen sen merkityksestä: syrjintä, irvailu, paskanjauhaminen, ala-arvoinen mulkoilu, kuuleminen siitä, kuinka huono ja outo ihminen sä olet. Ja no, siihen mä olen alkanut itsekin uskomaan. Joskus mä mietin olisko sitä kaikkea tapahtunut loppuun saakka, jos kukaan niistä aikuisista, keille mä lopulta itkin sen asian, olis tehnyt sille jotain, saanut sen loppumaan, mutta ei, kukaan ei ottanu sitä tosissaan. Mä mietin illat kotona mikä mussa on vikana, minkä takia ne sen mulle teki? ja tekee edelleen, muistot ei koskaan nimittäin kuole. Olisiko ne tehneet sen osoittaakseen, että ne saa tapettua mun itsetunnon? vai sen takia, että ne halusi osoittaa paremmuutensa? Syytä mä en edelleenkään tiedä, ei siihen kuulema syytä tarvittu. Kaiken sen seurauksena mä aloin miettimään ansaitsinko mä sitä kohtelua? Taisin ansaita. Elämässä mua ei muutenkaan ole kuin käytetty hyväksi, toisille lelu, toisille syntipukki jonka niskaan kaataa kaikki paska, toisille taas pelkkä säkki jota hakata.

Kaiken tän seurauksena ne ihmiset sai mun itsetunnon nollaan. Ne on saaneet mut pelokkaaksi, araksi ja ehkä kaikista pahinta, ne on saaneet aikaan sen, että mä en luota edes itseeni. Sen, että mä pelkään ihmisiä ja elämää. Mä kai pelkään olla yksin. Niikun mä olenkin. Se on tietoinen valinta jonka mä itse tein. Mä loin suojakseni muurit, joidenka läpi eiole kukaan tähän mennessä päässyt, mun panssari, jonka takana mä tunnen olevani turvassa. Mä rakastan myös pimeää, sillä siellä mä tunnen olevani myös turvassa, mä tunnen, että pimeä ei voi mua satuttaa. Yksin mä valitsin olla myös samasta syystä, siis, ettei mun tarvitse kestää sitä paskaa enään. Mä pukeudun mustaan, jottei mun rumat kasvoni näkyisi. Mä tahdon peittää itseni, muutaman kankaanpalan alla mä tunnen olevani piilossa-siis turvassa.

Mun itsetunnon menettäminen on myös tappanut ihmissuhteita, koska jos ihmiset ei ota minuun yhteyttä mä ajattelen, ettei ne välitä, mä mietin, että niitä ei kiinnosta. Siksi mä en itsekkään tahdo ottaa yhteyttä muihin ihmisiin. Mä myös tiedän, minkä takia mä ajattelen näin. Se on yksinkertaista, ne vanhat haamut hapuilee eloon, se vanha paska kaatuu uudestaan mun niskaan, se minkä läpi mä yritän jatkuvasti taistella.

Kuitenkin, mä kaipaan enemmän kun mitään muuta, uskalataa luottaa ihmisiin. Mä kaipaan toista ihmistä mun lähelle, sen kädet hellästi mun ymprille ja se sanois mun olevan tärkeä. Sen täytyis näyttää mulle tie ulos pimeästä, koska jos mä en sieltä pois pääse-vaikka sitä rakastankin- mä luhistun sinne. Ehkä jokupäivä mä näen valon taas pimeässä. Siihen asti mä koitan kerätä itsetuntoni rippeitä tästä elämästä mikä mulla nyt on.

Mä en kaipaa ihmisten sääliä, koska sääli ei auta ketään. Ainoa asia mitä mä toivoisin, on ymmärrystä. Sillä joskus oikeesti tuntuu pahalta. Mä myös toivon ettei kukaan tätä samaa joutuisi kokemaan-vaikka mun elämä on vielä helppoa verrattuna tiettyihin tapauksiin. Koulukiusaajat ja ne "hyväksikäyttäjät" sais miettiä hetken, että mitä ne tekee. Ne tuhoaa ihmisen henkisesti. Koulukiusaamisen ja hyväksikäytön takia ylä-aste ikäiset on tehneet itsemurhiakin. Nauratteko te kun niin käy? Saako toisen ihmisen loppuelämän pilaamisesta jonkinlaista sairasta tyydytystä? sillä nämä uhrit-lukaanmukien minä itse-ei välttämättä koskaan pysty unohtamaan niitä tapahtumia, ne kummittelee aina ihmisessä ja kun vähiten odottaa, ne saattaa pienten tekojen tai sanojen seurauksena tulla takaisin mieleen.

Laittakaa kamalaa.Torstai 02.02.2006 13:29

Jos luet tätä, jos silmäsi liikkuvat juuri tällä hetkellä näiden sanojen yli, ole kiltti ja kirjoita kommentti, jossa on muisto sinusta ja minusta, vaikka emme edes puhuisi usein. Se voi olla ihan mitä tahansa haluat - hyvää tai huonoa. Kun olet tehnyt tämän, laita tämä omaan päiväkirjaasi ja ylläty (tai kauhistu) siitä, mitä ihmiset muistavatkaan sinusta.

- Vanhemmat »