IRC-Galleria

Jätäkö minut yksin? Olet tehnyt sen jo. Etsin sinua. etsin, etsin, etsin. En löydä. Mikset ole kanssani? Tarvitsen sinua. Ilman sinua en voi jatkaa, en ottaa seuraavaa askelta. Ilman sinua kaikki tuntuu turhalta, tarpeettomalta. Voi kumpa saisin sinut vierelleni.

Ilmestyt jostain. Onni täyttää sydämeni. Iloinen hymyni katoaa nähdessäni mustaaki mustemman ilmeesi. Silmät synkkää inhoa uhkuen katsot minuun. Sanot jotain. En saa selvää sanoista. Sanasi ovat vain irstas räkäisy päälleni. Katson perääsi. Itken.

Et tule esiin. Et tule lohduttamaan, et tukemaan. Et kannustamaan eteenpäin. Pysyt piilossa minulta ikuisesti. Tiedän sen. Tiedän etten nää sinua enää ikinä. Miksi kävi näin? En tiedä. En välitä. En enää.

Hyvästi.

Sattuu. Sattuu. Sattuu. Nuo seinät. Miksi seinät ovat lähempänä jokakerta kun avaan silmäni? Kaikki on epäselvää värimerta. Nukunko vai olenko valveilla? Piikki. Tarvitsen piikin. Aikaa kuluu. Välillä nukun, välillä olen hereillä. Aina herätessä olo on normaali. Mutta lähes heti ne palaavat hyökynä. Kipu, ajatukset, tietoisuus. En kestä enää tätä kierrettä. Tuolla on Laukkuni. Otinko laukkuni mukaan? Tutkin sisimmän taskun. Kyllä. Kaksi viimeistä annosta. Käsi tärisee. Otan molemmat annokset. Se on liikaa. Viimeinen helpotuksen huokaus, viimeinen hengen veto. Silmäni painuvat kiinni. Kasvoille jää hento hymynkare. Niin suloista, niin lopullista.

"Vittu tää on perseestä. Mitä mä teen täällä!" Mikä ihme mut sai taas astumaan ton kynnyksen yli. Kynnenleveyden päästä naamastani vihainen opettaja kyylää minua kuin vanha haaska. Haukkuu minua saamattomaksi vätykseksi. Kaikki katsovat. Kukaan ei naura, ei edes hymyile. He pelkäävät tuota haaskaa. Nostan halveksivan katseeni opettajaan. Tyynesti ja hiljaa, tuskin kuuluvasti, kuiskaan "Zau". Nousen, otan kamani ja kävelen ulos. Katsomatta taakseni.

Istun lempipaikallani jonkin matkaa kaupungista. Korkealla kalliolla meren rannassa. Katselen laivoja, joissa monet ihmiset matkaavat lomalle, irti ankeasta elämästä. Pohdiskelen mitä minä teen seuraavaksi. Siihen rumaan, homehtuvaan luolaan, jota lukioksi sanotaan, en astu enää koskaan. Se ei ole minua varten. Mutta mitä minä sitten teen? Olisi pitänyt mennä datanomiksi niinkuin kaikki laiskat kaverit. Nyt olen kävellyt jo harhaa. Eksynyt polulta. Mitä seuraavaksi? Oppisopimuskoulutus? Siwan kassa? Turhaaturhaaturhaa. Ei elämisen arvoista.

Monta tuntia istun paikallani ajattelemassa. Ahdistaa. Sattuu. En mä osaa päättää. Miten voi saavuttaa mitään, jos ei osaa ottaa edes ensimmäistä askelta? Uupumus. Kaksi tietä alas. Minun valintani. Toinen turvallinen reitti alas. Takaisin entiseen, uudelta pohjalta, uuteen alkuun. Tai voin ottaa yhden voimakkaan askeleen suoraan eteenpäin. Suoraan kohti niin kauniisti kimaltelevaa merta...

Olen niin väsynyt. Niin väsynyt. Miksi kaikki tuntuu turhalta ja tarpeettomalta? Jokainen askel, jokainen liikahdus. Jos vain jäisi tähän paikalleen. Mutta mitä sekään muuttaisi? Olen niin väsynyt kaikkeen, tahdon vain käydä nukkumaan. Syvään uneen. Uneen joka on kaunis, iloinen... ja ikuinen. Voisin vain nukkua pois.

Mutta kun illalla istun yksin sängylläni viimeinki valmiina nukkumaan, on uni kaukana. Se kalvava väsymys on edelleen, mutta nukahtaminen tuntuu mahdottomalta. Olen niin väsynyt. Mutta en voi nukkua. En yksin

Soundtrack: Lunar Vegetarian - Aurora's Symphonium. Tokio Hotel - Final Day. Apulanta - Reunalla.

Olen asunut koko ikäni samassa paikassa. Kaikki muistoni ovat täältä, kaikki elämäni merkitykselliset paikat ovat täällä. Tuossa on ensimmäinen kotini, tuolla kouluni. Tuon puun alla löin sitä tyttöä joka vei kaverini game boyn. Tällä tiellä riitelin ainoan kerran silloisen parhaan kaverini kanssa. Ainoan ja viimeisen kerran.

Kävelen ihmisen kanssa joka merkitsee minulle enemmän kuin kukaa muu koko lyhyen elämäni aikana. Katselen tarkkaan hänen hymyileviä kasvojaa, kuuntelen nauruaan. Halaan monta kertaa. Hän kertoo minulle päivästään puhtaalla riemulla. Pieniä asioita, turhanpäiväisiä, mutta silti ne ovat saaneet hänet iloiseksi. Kerron jotain jolla saan hänet nauramaan. Voisinpa nyt vain sulkea silmäni niin että nuo nauravat kasvot jäisivät mieleeni eikä mikään koskaan haalistaisi sitä kuvaa.

Olen yksin. Edessäni on vain harmaata, kylmää betoseinää ja ruostuneet tikkaat. Korkeat tikkaat, joiden loppupäätä tuskin näkyy. Asetan käteni ensimmäiselle puolalle, vedän syvään henkeä ja lähden kiipeämään.Ylhäällä tulee. kovaa. Se tuntuu lohdulliselta. Istahdan reunalle ja heiluttelen jalkojani tyhjän päällä. Kuinka kauniit näkymät täältä ylhäältä onkaan. Ympärillä suuri kaupunki ja kauempana metsiä ja vuoria. Jossain näkyy jopa kimalteleva meri. Korvissassi soi biisi jota en ole kuullut pitkään aikaan ja joka kuulostaa nyt paremmalta kuin koskaan. Musiikki peittää kaiken, liikenteen melun ja tuulen huminan. Näen kaiken kuin musiikkivideona.

Seison reunalla. Jalat juuri ja juuri betonin päällä. Korvissani soi edelleen musiikki. Kappale on vaihtunut. Hyvä biisi josta olen aina tykännyt. Rauhallinen, melodinen biisi, jota kuuntelen silloin kun haluan rentoutua. Olen täysin rento, en tunne edes pelon kylmiä väreitä kun ponnistan ja otan voimakkaan askeleen reunan yli tyhjyyteen.


...Aamulla kadunputsaaja siivoaa kadut. Maailmaan ei jää minusta mitään merkkiä. Elämä jatkuu aiwan kuin mitään merkillistä ei olisi tapahtunut. Eikä olekaan. Kaikki on ennallaan. Se maailma ei vain ollut minua varten.

Soundtrack: Ari Koivunen - Another Day in paradise. The Lion King - this land.

Jotkut ihmiset siivoaa koko elämänsä vessoja ja maksaa veroja. Nobodys. Noobs. Toiset, kiertävät maailmaa soittaen musiikkiaan, esitellen leffojaan. Heissä on sitä jotain. He ovat kuuluisia, jotain saavuttaneita ihmisiä.

Toisille kelpaa tuo noubadi elämä. Koskaan ei tapahdu mitään mullistavaa ja jokainen päivä poikkeaa edellisestä vaan säätilalla, jos silläkään. He ovat tyytyväisiä ehkä jopa onnellisia, eivätkä valita.Toisille taas on jo nuoresta asti selvää etteivät he tyydy kumartamaan muita. He haluavat olla oman elämänsä herroja, luoda itse oman polkunsa ja vieläpä onnistuvat siinä! Heillä on selvä määränpää ja tie mitä seurata. Heistä tulee sitä jotain.

On myös ihmisiä joille ei kelpaa se neutraali jokamiehen elämä. He haluavat olla jotain, saavuttaa jotain ja nähdä maailmaa. Mutta heillä ei vain ole resursseja siihen. Ehkä itseluottamusta ei ole tarpeeksi, ehkä määränpää on epäselvä tai on vain huono onni. Mitä tekevät nämä ihmiset jotka eivät suostu "normaaliin elämään", mutta eivät myöskään saavuta tavoitteitaan?

Olet normaali nuori. Sinulla on muutama hyvä ystävä ja muutamia kavereita joiden kanssa hengata. Opiskelut sujuvat siinä sivussa rimaa hipoen. Nuorempana haaveilit kuusta ja lentämisestä, vähitellen haaveet realistuivat ja alkoivat olla oikeasti yrittämisen arvoisia. Syntyi tavoitteita, haasteita. Tiedät että saavutat mitä vain kunhan yrität tarpeeksi.
Yhtenä päivänä heräät. Näet kaiken aikuisen silmin, asiat realistuvat. Olet elänyt huoletonta elämää ja kaikki ikävä rysähtää päällesi kerralla. Tajuat ettet tule koskaan uskaltautumaan benjihyppyyn, et näkemään brasilian sademetsiä etkä ansaitsemaan tarpeeksi rahaa muuttaaksesi Amerikkaan. Voi jos pääsisit edes ulos nykyisestä opiskelupaikastasi!!

Jotain voit saavuttaa. Pääset tyydyttävästi läpi opiskelupaikastasi, saat kohtuullisen työpaikan, puolison ja viikonloman Italiassa. Pieniä iloja, pieniä hetkiä. Ei kestä kauaa. Koskaan et ole tyytyväinen, aina haluat vain lisää ja lisää. Tiedät ettet voi koskaan saavuttaa kaikkea mitä haluaisit, etkä saavutakkaan. Mitä iloa siis on tavoitteista kun niitä ei voi koskaan saavuttaa?