IRC-Galleria

Nyt sit tuli päätös... Yhteishuoltajuus säilyy. Tapaamiset joka 2. vkl siten että kerran kuussa käyn lasten luona ja kerran kuussa lapset minun luona. Lasten matkakustannukista vastaan kokonaan itse... Loppujen lopuksi aika hyvä päätös ottaen huomiin että vastapuoli halusi kieltä kokonaan lasten näkemisen ja yhteydenpidon...

ei kannata lähteä etsimään rakkautta, sillä joku päivä heräät ja tajuat että se löysi sinut!

No niin, 7h:n oikeusistunto juuri takana (ja useampi kirjallinen syyttely mm. minua syytetiin henkisestä ja fyysisestä uhkailusta, elatusmaksujen laiminlyönnistä, moraalittomasta käytöksestä lasten kanssa ja jopa väitti minun olevan koditon samalla totea että, asuntoni on täynä myrkkykäärmeitä, en omista ruokailuastioita ja kaikkea muuta yhteensä 10kpl A4). Vastapuoli odotetusti oli riitaisalla päällä kun minä taas olin vastaan tuleva ja joustava. Taisi tepsiä, ainakin jos voi päätellä tuomarin suhtautumisesta meihiin. Vastapuolen lakimies yritti saada saliin toidstajan jolla on "vankka tietoa minun sairaudesta joka vaikuttaa siihen etten kykene huolehtimaan lapsista", useamman kerran niin asianajajani kun tuomari kyseli mikä se moinen sairaus on - vastausta emme saanet. Kuitenkin myöhemmin totesivat ettei minuun voi luottaa koska olen edelleenkin hyvin sairas mieleltäni - homo! ONNEKSI tuomari oli hyvin järkevä ihminen (mikä hämmästytti sil'ä hän oli reilusti yli keksi-ikänen herra) ja katkasi keskustelun siihen todeten ettemme ole 60-luvulla ja kukaan ei kysy lastenäidiltä mitä hän tekee sängyssä ja vaikuttaako se siihen miten hän kykene huolehtimaan lapsista. Myöhemmin vastapuolen edustaja useamman kerran toisteli ettei mies-mies suhde ole terve ja viittäsi psyykiseen sairauteen. Lopuksi tuomari uhkasi poista hänet salista ja hyväksyä sokeana KAIKKI minun vaatimukset jos he jatkavat samaa lapsellista linja!
Että näinkin välillä! Huomenna tulee lopullinen päätös. Oikeastaan hyvin helpottunut olo, toivottavasti päätös tule olemaan yhtä positiivinen kun hänen suhtautuminen minuun.

p.s. siis jos joku ei tajunu niin ex-vaimo yrittää viedä holto- ja tapaamisoikeudet...

Uusi aamu ja taas kaikki kuten koko kesänä, väsyttää henkisesti, ei vaan jaksaa olla. Jos olisin rohkeä - heitäytyisin ikkunasta ulos, mut pelkään etten kuolekkaan heti. Päässä pyörii vaan keskustelujen pätkät uudestaan ja uudestaan, ne vaihtavat merkitystä joka minuutti, välillä helpottavat ja välillä pahentavat oloa...

- mä välitän sinusta, olet parasta mitä minulle on tapahtunut, olet todella tärkeä mutta...
- mä unohdin että meidän piti nähdä - inhmillistä...
- kunnes olen kihloissa...
- ei se johdu susta, se johtuu musta...
- mä en oikeesti ole hankimassa ketään itselleni...
- en aijo seurustella..
- mun piti käydä trehveillä, mutta jätin sen väliin kun sä soitit...
- luitkos mun textiviestit?!?
- entäs jos me alettaisi uudestaan olla yhdessä?...ei, en minä voi - olen liian nuori vakavaan...
- me olemme vain ystävät..
- en olisi täällä jos et olis mulle tärkeä...
- haluan nukkua yksin...
- oli kiva herätä sun vierestä..
- mä viihdyn paremmin yksin..
- oli taas koko viikko matala lentoa kun niin monta ihmistä piti tavata..

... ja sata muuta pätkää tai kokonaista lausetta. Väsyttä, en tiedä mitä tekisin, en tajua miten eläisin, miten saisin sen kaiken vaan päästä pois, suhtautua terveesti... en voi... en voi katsoa ketään muuta silmiin ja nähdä sitä mitä näen kun katson noihin silmiin, en tunne mitään verrattuna siihen mitä tunnen kun nojaan olkapäätä ja tuoksu tunkeutuu mun nenään. Välillä vihan ja välillä rakastan. Mutta pelkän, pelkän etten saa, etten tule onnelliseks ja joudun katsomaan vierestä toisen elämää, toisen onnea. Pelkän ettei hän koskaan tulee ymmärtämään mikä mun sisällä myllertää, miten paljon minuun sattuu ja kuinka paljon haluan vain häntä.
Mitä mä teen?!

tasan 7v sitten:

Olen jo pienessä hiprakassa, takana vaikea mutta onnellinen viikko. Tänään koin jotain ihmeellistä, jotain sellaista mikä sai minut ymmärtämän miksi olen täällä! Mä olen onnellinen! Tänään pidin kädessä maailman kallimman aarren-tyttäreni! Hän syntyi klo 13.07, kolmen tuskallisen päivän jälkeen. Ihana oma rakas pikku tytteli! Elämä on ihanaa ja tulevaisuus toivottavasti hymyile. Näen oikein jo nyt kuinka hän marssii kouluun, tuo ensimmäisen poikäystävän kotiin ja juhlitaan häitä. Vähän pelottaa, hän on niin pieni ja hauras. Mutta NIIN kaunis! Miten olenkaan elänyt ilman häntä nämä vuodet?!

tänään:

Joo, rakas pikkutytteli on jo koulussa ja ymmärtää enemmän kun voi uskoakkaan. Miten fiksu lapsi minulla onkaan! En voi edes onnitella rakasta kun puhelimen kautta, vaikka niin kovasti tekee mieli rutista häntä. Hän ei edes arvaa kuinka paljon hänen olemassa olo merkitsee minulle! KUinka monelta se on pelastanut minut ja kuinka paljon iloa se on antanut minulle. Rakas pikku tytteli.

N. vuosi sitten Pikkulanttu esitteli silloisen poikaystävän, otettuan pinenet näkäräiset olimme siirtymässä linja-autolla muualle. Yhteinen ystävä soitti ja tietty piti juoruta sille, että matkassa uusi ja komea mies. "Se on ihan ku Mikko Leppilampi, mutta musta" -totesin minä niin kovan ääneen että koko bussi repeili.

Joskus aikoinaan menin Pingiksen kanssa DTM:ssa naisten vessaan. Eräs tyttö kattoi suuttunesti ja erittäin epäystävälliseen sävyyn sanoi, että olemme väärässä vessassa. Minä tokasin takaisin että tyttö taita olla väärässä baarissa. Koko vessa hiljeni hetkeksi

Kävimme edellä mainitun kanssa maantai iltaisin teellä kaupungilla. Joka kerta sovittiin ettei otetaan mitään alkoholipitoista ja mennään ajoissa kotiin. Joka ikinen krt päädyimme taksilla kämpille sen jälkeen kun pari-kolme scumppa pulloa oli tuhottu. Seuraavana päivänä tietenkin piti ottaa sairaslomaa, huoh...

Pih-pah, oijoi! ....ei jaksaaaaaaaaaaaaaaaaa.... Rutto on syövyttänyt sisintäni, olen saastunut tuhoeläin...

Eilen illalla menneisyyden haamut vieraili mun luona, hämmästyttävä, mutten pelänyt niitä enää, tietenkin ne herätti paljon-paljon tunteita, mut se ei enä sattunut. Ehkä jona päivänä en edes huomaa niitä kun ne päätävät tulla käymään. Ehkä joskus mulle voi joku sanoa etten arvostele, enkä pidä kaukana uusia tuttavuksia vaan otan avosylin vieraitakin ihmisiä. Ehkä jona päivänä...

rakstan ja hakkan päätäni seinään, mutta rakastan ja on ihana tunne kun saat tunteillesi vastauksen, edes vähäsen, edes hetken, mut se pistä jaksamaan! Olet mulle kaikki kaikessa ja tiedät sen...

Ovatko ennustajat onnellisia ihmisiä? Onko hyvä juttu tietää kaiken mitä tulee tapahtumaan? Vai onko se enemmän kirous? MÄ valitettavan usein tiedän vaan jotain juttuja mitkä olisi parempi olla tietämättä. Mutta ne kaikki on sellasia mitkä koskee enemmän muita, mut ei minua, ainakaan suoranaisesti. Miksen voi tietää mitä mulle tapahtuu, tulenko koskaan onnelliseksi? Vai olenko mä jo onnellinen, mutten vaan näe sitä? Viikonloppuna oli onnellinen. Olin kun huumatti tamagotsi joka jaksoi taas iloita elämää! Mutta eipä kauaan kestänyt. Miten ihmeess pääse tästä kaiksesta yli ja oppii taas näkee hyviä juttuja?