IRC-Galleria

Lauantaina aamupäivästä olin vielä kovasti suunnitellut päivän mittaan vain löhöäväni, ehkä pelailla hieman GameCubella ja ehkä katsella jonkin elokuvan. Pari tuntia myöhemmin olin lähdössä tiistaina Lontooseen. Kultsihan on perheensä kanssa ollut menossa jo muutaman kuukauden, mutta tämä selvisi vanhemmilleni vasta äskettäin(joku oli saattanut unohtaa mainita asiasta, mutta ei osoitella sormilla). Noh, tästä kuultuaan sitten vanhukset ilmoittivat että minähän olen lähdössä kanssa. Ilmainen matka Lontooseen? Köyhä opiskelija ei valita.

Siispä suhaisin sunnuntaina Tamperseelle noutamaan joitain tarpeettomia laukuntäytteitä, kuten passin ja vaatteita, junalla takaisin Ylistaroon maanantaiaamuna. Onneksi sunnuntaina leikin ovelampaa kuin ehkä olenkaan ja valmistauduin matkakuumeeseen. En muista koko lyhykäisen elämäni aikana ainuttakaan matkaanlähtöä, jolloin en olisi valvonut edeltävää yötä. Nyt jo tämän oppineena varauduin ja valvoin etukäteen sen yön sunnuntai-maanantai lukien kirjan Mie Oon Lordi. Kun menet nukkumaan 0730 ja kello aloittaa armottoman ruikutuksensa kymmeneltä, voi olla varma että ma-ti yönä ei paljoa tarvinnut kiekata ja uni tarttui tukkaan kun vähän sängylle oikaisi.

Mie Oon Lordi oli viihdyttävä kirja kaikin puolin. Kertoi jotain uutta bändäyksestäkin siinä yhden miehen unelman ohella. Putansuun tarinasta tuli itselläni vääjäämättä mieleen Peter Jackson. Visionääri, joka toteuttaa omaa näkemystään tippaakaan siitä tinkimättä ja raatamalla tuo oman visionsa maailman tietoisuuteen.

Olen ihaillut Jacksonin tuotantoa jo ala-asteella. Kulttiklassikoita splatter-elokuvien saralla työstänyt legendahan mies on, tunnetuimpia töitään oli Bad Taste ja Braindead. Bad Taste on erinomainen näyte siitä, mihin kaveriporukan 'hei, tapetaan ufoja' henkinen viikonloppukuvailu voi yltää, jos hommaan vain paneutuu. Kolmessa kohtauksessa standia kameralle käytetty ja lateksimaskit äidin pullauunissa käristetty tuotos, joka voitti mainetta ja kunniaa elokuvafestivaaleillakin(Cannesissa). Mustan huumorin kulttimaineinen splatterpätkä, missä verta ei säästelty. Kotipitäjällä oli eräällä yksityisellä videovuokraamolla ainoa kopio elokuvasta minkä tiesin. Ihme ettei nauha ollu puhkikulunut sillä lainailumäärällä mitä olemme muutamien tuttujen kanssa tehneet.

Bad Tasten innoittamana Jackson teki vielä mielipuolisemman splatterin, joka ei tosin (oman käsitykseni mukaan ainakaan) nauttinut aivan yhtä massiivista suosiota kuin Bad Taste, mutta oli silti omalla tavallaan vähintäänkin yhtä erikoinen taidonnäyte ohjaajanerolta. Braindead tunnetaan varmaankin parhaiten elokuvahistorian nerokkaimmaista kohtauksesta, missä sankari pelastaa neitoaan zombiarmeijan kynsistä leikkaamalla tiensä näiden läpi vyötäisilleen sitomansa ruohonleikkurin avulla. Pehmeät epäkuolleet silpoutuvat irtojäsenten ja veren sekamelskaksi kohtauksessa, missä ei tekoverta säästelty. Pelkästään loppukohtauksessa talon katolla käytettiin yhdessä ainoassa kohtauksessa yli 300 litraa tekoverta(mm. tämän kohtauksen ansiosta elokuvan sanotaan yhä olevan verisin koskaan tehty). Tälläiset kohtaukset eivät jättäneet pientä ala-astelaista kauhukomediafania kylmäksi. Vieläkin elokuva aiheuttaa samankaltaista hytkymistä kuin joskus aikoinaan.

Nykyisin Jackson on maailmankuulu. Kukapa ei tietäisi Sormusten Herran ohjaajaa? Itseäni ärsyttää vain, että vanhat klassikot, joilla Jackson jo maineensa on ansainnut, markkinoidaan nykyään 'Sormusten Herran Ohjaajalta!' -tarrojen avulla. Jacksonin olisi pitänyt älähtää itsekin tästä ja laittaa Lord of the Rings -trilogian kansilehtiin 'Bad Tasten ohjaajalta'. Jackson oli legenda jo ennen Rinkulain Pomoa, enkä koskaan kutsu häntä 'sormusten herran ohjaajaksi'.

Mitenkä tämä mustan huumorin ryydittämän veripaltun ohjaajan saa muistuttamaan Tomi Putansuuta? Molemmissa tapauksissa on kyse miehestä, jolla on ollut tinkimätön visio siitä mitä hän haluaa ja se on toteutettu kovalla työllä juuri sellaisena kun hän itse sen halusi. Putansuu piirteli jo neljä vuotiaana ensimmäisiä monstereitaan ja ujutteli niitä jokaiseen työhönsä läpi koulujen. Kauhuelokuvat olivat suuria suosikkeja ja omia tehtiin. Piti oikein hymähtää kun listaa luki. Hellraiser, Sam Raimin Evil Dead ja Painajainen Elm Streetillä. Kaikki klassikot, joita itse ala-asteella katselin! Itse vain jo yläasteella viimeistään sen lopullisesti tajusin, että jokaisen kauhuleffan juoni on aina se sama tylsä perustarina ja jokainen juonenkäänne on arvattavissa ennen tapahtumistaan. Innostus lopahti, enkä ole vieläkään innostunut tyypillisistä kauhuelokuvista. Mutta sen sijaan efektit ja tunnelmalliset lavasteet/kohtaukset ovat yhä aihe, josta jaksan innostua. Hellraiserissa Cenobiittien(demoneja) ulkoasut: nahkaa, lateksia, arpia ja lävistyksiä ovat vieläkin mahtavan näköisiä. Tätä kirjoittaessani sarjaa on tullut kahdeksan osaa pihalle ja olen ostanut niistä jokaisen ja katsonut muutamaan otteeseen. Neljännen osan jälkeen taso laski tasaisesti, kunnes Hellraiser 7: Deader räjäytti jälleen potin. Yksi parhaista sarjan osista, joten kasilta odotettiin jälleen suuria. Hellworld oli täysi floppi. Vuoden sisään on odotettavissa Barkerin itsensä ohjastamana remake ensimmäisestä Hellraiserista(Doug Bradleytä ei ole pyydetty, vielä ainakaan, esittämään Pinheadia), ilmeisesti sarjaa yritetään jälleen markkinoida uudelle sukupolvelle. Nykyisillä tietokoneilla tuotetut efektit Hellraiserissa? Kelpaa minulle. Vaan onpas tämä Lordinkin tekemä kauhuleffa, ainakin mikäli IMDB:hin on uskomista, tulossa ulos ens helmikuussa. Odotamme innolla, mikäli elokuva on likimainkaan yhtä hienon näköinen kuin promootiotarkoitukseen suunnattu elokuvaa käsittelevä musiikkivideo.

Ovathan kaikki muuten muistaneet syödä lupaamansa hatullisen paskaa, kun hardrockia soittavat lateksinaamat voittivat viisut?