IRC-Galleria

Mikä tekee tästä viikosta elämisen arvoisen? Pusut, rakkaan ystävän kotiinpaluu, tieto univelan pikaisesta kuittautumisesta, halaukset, itsetehty capuccino. Elämä hymyilee epävarmuudesta ja myrskyistään huolimatta, ehkä kaikki vielä selkiintyy.

Heräsin juuri haikeaan symbolismiin. Pöydällä oli kaksi lasia vieretysten, mutta kaadoin vain toiseen punaviiniä.

Ehkä kirjoitan samalla tänne jotain oikeata. Mun elämä on aika kiva, vaikka huone onkin kauheassa kunnossa. Mutta ei se haittaa, sillä kohta sitä ei tarvitse tsiigailla pariin viikkoon. Siitä kohta lisää. Tulin just treeneistä ja pitäis karata suihkuun. Jostain syystä kone ja ihanat ihmiset aina viivyttää sitä, ehkä nörttiydyn?
Tänään aion ottaa hieman olutta ja ehkäpä lasillisen brandyä - aivot tarvitsevat menovettä. Annos pari vain. Pitää kirjoittaa muutamia satoja sanoja hyvien töiden etiikasta ja kaikesta siihen liittyvästä. Aivot juoksevat kummallisemmin kevyessä nousussa. Löytyy uusia sanoja, sanontoja ja metaforia. Hyvien lyhyen aikavälin suunnitelmat edellä, astetta pidemmän alla.
Viikon päästä olen Cancunissa Meksikossa! Kaksi viikkoa Meksikon auringon alla, sukellellen Caribialla ja surffaten Tyynellä valtamerellä, ehkäpä myös Pariisin menomatkalla nähden. Kyllä se kevät Suomeenkin tulee, toivottavasti reissuni aikana.

Eli jokainen, joka lukee tätä blogiani (sattumalta tai tarkoituksella) on velvoitettu vastaamaan näihin kysymyksiin. Kaikkein parasta olisi, jos viitsisit kirjoittaa kommenttisi alkuun kysymyksen numeron ja voisin lukea vastauksesi KAIKKIIN kysymyksiin kommentteina blogistani (olisin kerrankin suosittu). Mukavaa ja helppoa, right? Sitten vastattuasi kopsaa tämä omaan blogiisi ja velvoita muutkin vastaamaan (tai ainakin se henkilö, jolle olet itsekin joutunut vastaamaan), niin kierre jatkuu. :D Comprende? Eikun toimiin sitten vain. :)

01. Kuka olet?
02. Olemmeko ystäviä vai millainen on suhteesi minuun?
03. Koska ja miten tapasimme?
04. Mikä on paras ja pahin luonteenpiirteeni?
05. Uskaltaisitko halata minua?
06. Anna minulle lempinimi, ja kerro miksi valitsit juuri sen?
07. Kuvaile minua yhdellä sanalla
08. Mikä oli ensivaikutelmasi minusta?
09. Oletko edelleen samaa mieltä?
10. Mikä muistuttaa sinua minusta?
11. Jos voisit antaa minulle mitä tahansa, mitä se olisi?
12. Miten hyvin tunnet minut?
13. Koska näimme viimeksi?
14. Halusitko joskus kertoa minulle jotain, mitä et ole pystynyt kertomaan?
15. Aioitko pistää tämän blogiisi ja katsoa, mitä minä kertoisin sinusta?

Mä oon niinku tämmöinen ":)" nykyään ja vähän aikaiseminkin 24/7.

Hei, Mari,
mennäänkö me puron varteen
ja polkuu pitkin, ja rantaa pitkin?
Okei.
Hei, Mari,
puhutaanko jostain muusta kuin meistä.
Ei ollut tarkoitus loukata, todellakaan.

Miksei kukaan muu sua koskaan pyydä kahville,
tai vaikka ulos elokuviin?
Miksi laitoit tänään punaista sun huulilles?
Sä et tiedä.

Hei, Mari,
mennäänkö me samaan paikkaan
kuin viime viikon lauantaina?
Okei.
Hei, Mari,
sielläkö sä istut yksin
ja katsot kaukaista rantaa,
sen hirsihuviloita?

Mä en tajuu
mikset lähe itse jonnekin,
etsiin ihmisii, etsiin rakkautta?
Hei, Mari,
puhutaanko jostain muusta kuin meistä.
Ei ollut tarkoitus loukata, todellakaan,

Miksei kukaan muu sua koskaan pyydä kahville,
tai vaikka ulos elokuviin?
Miksi laitoit tänään punaista sun huulilles?
Sä et tiedä.

--

En tiedä miksi, palaan jostain syystä uudestaa ja taas uudestaan tämän kappaleen pariin tänään.

Toisenlainen ”sunnuntaiolo” – ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin heräsin omia aikojani, ilman pirinää. Jäin makaamaan hetkeksi, ehkä hieman pidemmäksi semmoiseksi, vielä peiton alle. Oli tyytyväinen ja lämmin olo, vaikka viereinen tyyny olikin tyhjä. Toisaalta tavallaan harmitti, että nukuin niin hyvin ja katkotta, sillä se merkitsi myös sitä, ettei kukaan yrittänyt soittaa minulle yöllä.

Alku oli liian nopea. Tuntui siltä jo parinsadan metrin jälkeen jaloissa. Kiristin silti tahtia ja päätin seurata sinisiä shortseja, jättäen samalla Stoben taakseni.

Ensimmäinen kilometri takana: ”No mutta tämähän sujuu. Kilsa takana ja kaikki jees.”

Toinen kilometri takana: ”Voi perse täällä on kuuma. Nää tuulihousut oli sittenkin aivan liikaa.” Yritän juosta varjoissa, vaikka se peltoaukealla onkin vaikeata. Ensimmäiset pistämisen oireet. ”Pidetään hengitys tasaisena, sisään – ulos – sisään – ulos.” Muistan taas miksi flunssaisena ei pitäisi juosta.

Kolmas kilometri takana: ”Eihän tää nyt niin paha olekaan. Melkein puolet juostu, neljä hassua kilometriä enää.” Paska olo. Jalat turtana. Vesipisteen odotus. ”Miten nää ihmiset jaksaa kannustaa, maratonin vielä tavallaan ymmärtäisi.” Vesipiste ja kuinka juoda muovimukista läikyttämättä ja juosta samanaikaisesti? Join sitten hissunkissun, ainoa roskis oli parikymmentä metriä vesipisteestä, joten päätin pitää tyhjän mukin kädessäni ja odottaa seuraavaa roskista (jota ei koskaan tullut).

Neljäs kilometri takana: ”Vittu mä en jaksa!” Teki mieli vain jäädä kumaraan keräämään itseään. Jalat tuntuivat kuolleilta. ”Pakko jaksaa, pakko voittaa Stobe!”

Viides kilometri takana: Alamäet ovat pahimpia, ylämäet ihan jees. Olen juossut turhan pitkään ilman kirittäjää/kiintopistettä. Pieni blondi ohittaa. ”No, kai tässä voi tytöllekin hävitä… Ei hemmetti, tunnenko mä ton?” Mahdollisen exän seuraaminen antoi voimia ja jotenkin tuska unohtui. Myös kannustavat ihmiset antoivat voimia, jännää. Juokseminen muuttuu taas helpoksi.

Kuudes kilometri takana: ”Kai tässä voisi ruveta pikkuhiljaa kiristämään tahtia.” Tasaisella juoksu oli taas poikaa ja vauhti kasvoi. Stobea ei näkynyt ja ohittaessa totesin pienen blondinkin olleen täysin tuntematon. ”Ei saatana, pitääks tässä vielä kiertää tuolta. En kai mä liian aikasin aloittanut kiriä?” Maalialueella pauhaa jokin musiikki ja satun vilkaisemaan tulostaulun kelloa. 12:08. ”Voi perse, oonks mä juossut jo 48 minuuttia!? Eiku lähtö oli 11:40” Vielä pari minuuttia ja ehtisin puoleen tuntiin ja toiseen tavoitteeseeni. Puoli kierrosta aivot vapaalla ja niin lujaa kuin jalat kantoi. ”Onkohan tää ihan ok juosta näin kovaa, ei noi muutkaan spurttaa.” Maali, tuotepalkinnot, banaania, sporttijuomaa …jäätelöä.

Tiivistelmä: ”Juoksu tuntui pahalta, mutta lopuksi sai jäätelön.”

Heräsin tänään puol ysi. Tänään on siis sunnuntai. Päätin osallistua opiskelijoiden sm-maastojuoksuskaboihin. Miksi? Oikeastaan ihan vain sen takia, että haluan piruilla maratonin juosseelle kaverilleni ja olla kylmiltään sitä nopeampi. Tuskin 7km paljon pahempi on kuin 90 minuuttia pallon perässä.
Aamulla olo oli kuin pienenä poikana turnausviikonloppuna. Aikainen herätys. Tänään en kyllä katsonut lainkaan lastenohjelmia. Enkä syönyt puuroa aamiaiseksi, sanoi äiti mitä tahansa, se ei sovi urheilemiseen. Niinpä söin aamiaiseksi pastaa, ananasta ja pestoa. Ja leivän. Ei nappais mennä aamusuihkuun, kohta tulee kuitenkin hiki.

Vituttaa lähinnä kaikki. Yksi tyttö sai kyllä pienen hymyn käymään huulilla, ihan pienen vain. Ei jaksais tehdä ruokaa, muttei lähteä syömäänkään. Yksin on niin vittumaista. Kuinkakohan nopeasti tää päivä kuluisi, jos vain tuijottaisin tyhjyyteen?

Ehkä ois pitänyt vain lähteä eilen ottamaan voiton kunniaks skumppakännit. Ehkä nyt ois kohmelo ja koko päivä menis sillai huomaamatta ohi. Kai sekin olis parempi kuin tämä.