IRC-Galleria

Eli analyysi ensimmäisten tupakka-askien ostosta, yhden savukkeen poltosta ja jälkiseurauksista.

1.
Kävellessäni kioskille pystyin vielä pitämään itseni rauhallisena. Samoin vielä nimetessäni askit, mutta jo kaivaessani kolikoita stressihormonien määrä oli riittävä siihen että onnistuin pudottamaan viidenkymmenen sentin kolikon. Antaessani rahoja myyjälle käteni vapisikin jo riittävästi, että hänellä tuskin oli ongelmia ymmärtää miksi hankin kahdellakymmenellä eurolla tupakkaa.
Tämä adrenaliini-humala oli reissun paras osa ja riittää minulle extreme-urheiluksi.

2.
Pysähdymme myöhemmin tupakalle. Saan suostuteltua erään antamaan minulle savukkeen. Sen sytyttäminen aiheutti enemmän ongelmia kuin muu. Pientä yskintää maun takia, ei siis tällä kertaa niinkään itse savun. Kyllä siihen tottui ja savukkeen polttaminen loppuun oli mahdollista. Kaikkea epämääräistä tuli kokeiltua ja savu kirpaisi nenääkin. Punaisen Smartin mausta pääsi eroon hengenraikastimella.
Tämä oli sinällään hieman tylsä kokemus, sillä oikeastaan mitään vaikutusta ei ollut havaittavissa. Ei tosin ollut erityisen hirveäkään kokemus.

3.
Istuin odottamassa junaa noin 1,5 tuntia myöhemmin kun päänsärky alkoi. Aiemmin olin ehtinyt ajatella, että satunnaisen savukkeen polttaminen kuukauden tauoilla tai pidemmilläkin ei olisi hirveää.
Päänsärky oli pahin mitä minulla on ollut pariin kuukauteen. Tähän on tosin lisättävä, että päätäni ei ole pahemmin särkenyt tuona aikana.
Sitten seurasi jumittaminen. Harvoin ajatuksen juoksuni vain yksinkertaisti taukoaa, kun olen virkeä.
Nämä oireet muistuttavat hieman nestevajausta, mutta syytän silti tupakkaa.

Nyt alkaa vihdoin vierotuskuuri läheisyydestä.
Älkää ihmiset pakottako mua ratkeamaan!

(Kun kerran kofeiinista pääsin, niin miksi en tästäkin?)


Ps.
Olen vain liian läheisyydenkipeä...

(Huomio saa jäädä seuraavaan kertaan... Yhdet vieroitusoireet kerralla, kiitos.)

Its lyrics are mostly too simple, with barely any of the metaphors I so enjoy.
The music itself doesn't go along well with my fragmented mind... It is too rhytmic, too bright.

I need depth, bass and some melody. These are just aside from the fact that I so enjoy unravelling the puzzles of metophors.
Of course the lyrics of a song from Mokoma can put me into tears, but I need some deeper and more complex to soothe me.

And besides while the themes are mostly the same in the end, I prefer high-strung scenes of the same loss over the more vulgar ways of saying it.

Ok, Trash is nevertheless good music, I can listen to it and enjoy it. It is NOT what I hate: over-popular, repetitive and purposefully shallow music; who the heck gave it such a descriptive name for it... Same as for populists, the modern demangogues?