IRC-Galleria

Novelli: Lasten uhrausTiistai 20.12.2005 19:49

Kuu nousi taivaalle sumun saattelemana. Oksat tanssivat hiljaa tuulessa kuin kunniasta laskevalle auringolle ja taas nousevalle sisarelleen kuulle. Vähitellen tähdet ryömivät esiin piiloistaan taivaalle loistamaan. Luonto nukkui huokaillen. Vain yöeläimet rapistelivat tuulen tahdissa omissa puuhissaan. Pöllöt lensivät aavemaisen hiljaisina puiden yllä, kuin toivoen ettei aurinko enää nousisi. Kalliotkin sinersivät öisessä loistossa. Vaiti. Odottaen, että jotain tapahtuisi edes kerran tuhannessa vuodessa.
Metsässä liikkui tumma, tuntematon virta. Mustia hahmoja kulki hiljalleen puiden siimeksessä. Heillä ei ollut valoa ollenkaan mukana, vain tummia nyyttejä käsivarsillaan. He kulkivat vaiti kohti edessä siintäviä linnan raunioita. Nyytit hieman värähtelivät, kuin tuuli olisi niitä tuudittanut hiljalleen. Hahmot kulkivat määrätietoisen päättäväisinä linnaan. Heidän askeleensa kahisivat villiintyneellä niityllä, joka ennen oli ollut loiston aikoina valtavan upea kukkaketo. Nyt jäljellä oli vain sairaan näköistä keltalaikukasta ruohoa, joka tuntui voihkaisevan jokaisen askeleen alla. Osittain kulottunutta surkeaa niittyä, kuin kuu olisi vuodattanut kyyneleensä tälle säälittävälle, karulle ruohikolle. Edessä kohoavat linnan rauniot olivat myös kamalassa kunnossa. Home ja sammal tekivät seinät kammottavan laikukkaiksi, irvikuviksi siitä mitä ne joskus olivat olleet. Seinissä oli suuria reikiä, kuin jokin olisi kovertanut siihen railoja hampaillaan.
Hahmot menivät sisään ruostuneista ja kovin vääntyneistä porteista. He hieman värähtelivät sisällään kasvavasta pienestä paniikista ja epätoivosta tätä pakonomaista tapahtumaa kohtaan.
He muodostivat ringin kuivuneen suihkulähteen luo ja laskivat kukin nyyttinsä alas heidän eteensä.
Sen jälkeen kukin perääntyi huojahtavan askeleen takaisin päin ja jäivät odottamaan. He seisoivat hiljaa liikkumatta tuulessa. Peläten sisimmässään pahinta mikä voisi omalle kohdalleen sattua.
Kun kuu oli noussut keskelle taivasta, tuuli hiljentyi ja tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Mikään ei liikkunut. Yhtäkään ääntä ei päästetty. Ainoa mikä hetken kuluttua kuului, olivat ruosteisten saranoiden kirskunta, kun linnan pääovia avattiin. Ovista astui ulos viisi ihmishahmoa. Kalpeita, kuin jää, mustiin pukeutuneina pitkät hiukset ympärillään liehuen viitan lailla. He olivat tulleet. Suihkulähteen luona hahmot perääntyivät vielä pari askelta takaisin päin ennen, kuin pysähtyivät väristen paikoilleen. Hahmot laskeutuivat marmorisia, kuluneita portaita nyyttien luo. Yksitellen he tarkastivat nyyttien sisällön ja valitsivat kukin yhden. Sen minkä parhaaksi näkivät. Lopulta, kun kuu oli jo laskemassa ja auringon ensi säteet nousivat, hahmot kulkivat kukin yhden nyytin kanssa takaisin sisään. Ovet sukeutuivat raskaasti kolahtaen, saaden linnut pyrähtämään lentoon lähimmistä puista.
Pian hahmot lähtivät kulkemaan takaisin päin kohti metsää. Suurimmasta osasta pystyi aistimaan helpotuksen joka kumpusi heidän sisimmästään samalla säälien niitä jotka menettivät omat nyyttinsä. Nyyttien menettäjät kulkivat hiljaisina pää painuksissa valuttaen kyyneliään pölyiseen maahan ja hakien tukea muista hahmoista.
Aurinko nousi jo taivaalle heidän kadotessaan metsään. Kuu lauloi vienon sävelen auringolle ennen kuin katosi metsikön taakse. Tähdet uinuisivat taas seuraavaan iltaan. Kunnes pimeä taas hiipisi peittämään tämän surullisen maan.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.