IRC-Galleria

Oon ottanu hädin tuskin viinilasin huulille, kun tyttö katsoo mua ja toteaa, että näytän jo ihan känniseltä. Katson sitä niin totaalisesti väsyneenä silmiin pienen hetken, mutten saa sanottua edes mitään. Se kertoo ettei se jaksa olla ihmisten kanssa, jotka haluu vääriä asioita. En tiedä kuinka kujalla se on, mutta valun niin syvälle lattian rakoon ettei alemmas enää pääse muuten, ku ehkä kellarin kautta. Se vetää hetken ilmaa keuhkoihinsa sanoakseen taas jotain, ja siinä välissä nostan tuskissa pääni hetkeks ylös ja toteen: "No minkä ihmeen takia sä olet sitte tämmösessä seurassa?" Se pysähtyy hetkeks ja kattoo mua ku ei ymmärtäis. "Miten niin?", se kysyy. Ja kaikki veri mun ruumiissa heittää parisataa kierrosta sekunnissa ympäri mun aivoissa ja päädyn parkasemaan täyteen ääneen: "Koska mä haluun sua, vitun idiootti!"

Koko Rytmi hiljenee.

Ja me vaihdetaan baaria. Ja mitään ei koskaan tapahtunu.

Toivotonta...

Ihan sama mitä yritän, niin tilanne on aina sama. Vaikka yritin vaan ajatella asian niin, että nään jonkun ihmisen, koska se sattuu olemaan läpikulkumatkalla, ja on ihan tavallista tavata tuttujaan kasuaalisti, niin ei. Heti kun näin tytön seisovan toisen kerroksen parvella ostoskeskuksessa se sama virneen ja hymyn sekoitus kasvoillaan, niin mä koin taas jotain jälleennäkemisen iloa ja tuntu, että kasvot vääntäyty hymyyn, johon ne ei missään muualla tai muussa seurassa väänny.

Kun lähestyin liukuportaita, niin ajattelin vaan, että miks näin. Ihan turhaan. Portaiden yläpäässä koko vartalo tuntu jo ihan löysältä ja mua ois voinu vetää narussa, ku jotain orjaa, joka on menettäny kaiken toivon siihen, että ikinä vois päättää mistään omista asioistaan.

Oon katsellu tarpeeks masentuneita ihmisiä, että erotan pitkäaikaismasentuneet jo aika hyvin ihan muuten vaan surullisista ihmisistä. Jää kasvoille. Niinku moni muukin asia. Kasvot kertoo ruumiin terveydestä.

Toivottomuus näkyy. Ihminen ei sure vaan jotain asiaa, vaan sitä, että ei ole mitään toivoa asioiden muuttumisesta. Tai ei edes sure ylipäänsä. Vaan on vaan. Kun ei voi mitään muutakaan.

Ja vaikka kuinka haluais muuttaa jonkun masentuneen tilan paremmaks, niin siihen ei jossain tilanteissa mitkään maailman lääkkeet tai terapia auta. Kun itse maailman pitäis muuttua. Joskus jotkut asiat vaan on lopullisesti kadotettuja.

Ja vaikka kuinka pyritään auttamaan masentunutta unohtamaan ne pahat asiat, joihin terve ihminen pystyy paljon paremmin, niin ei silläkään muuteta niitä tosiasioita, että perimmäiset syyt siihen ihmisen tilaan on yleensä ulkopuolella. Joskus käy vaan hyvä säkä, ja niille asioille voi tehdä jotain. Yleensä kai vaan yritetään päästä asioista yli. Eli unohtaa. Ei sillon asiat muutu. Samat jutut jää sinne aivoihin ikuisiks ajoiks. Ne vaan sysätään pois aktiivisesta muistista.

Masentunu ihminen voi sinänsä olla tosi fiksu. Se näkee sen oman asiansa realistisesti, että asia on faktuaalisesti toivoton. Siihen ei auta se, että joku sanoo "syö nää pillerit ja käy kuuntelemassa hyviä elämänohjeita".

Mulla on paljon asioita, joita ei voi korjata enää. Ja lisäks iso liuta asioita, joita voi.

Ei vaan jaksa. Kun mikään ei oikeen motivoi. Meni ohi maalista ja kisat päätty jo.

Lopulta täällä on enää vaan muiden takia. Kun muut haluaa. Itse ei. On vaan sätkynukke.

Se tais vähän niinku kertoa sen mulle jo. Intuitio tajus. Pää ei.

Palvova rakkaus ei toimi. Siinä toinen on liikaa uskossa, että toinen on jotain liian hienoa, ja se kohde on vaan oma itsensä. Vaan yks ihminen muiden joukossa. Koko homma kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Tarvitaan kaks, jotka on tasapainossa.

Ei tartte silti olla tasan.

Mitä ihmettä mun piti just kirjottaa. Vielä noin 5 minsaa sitten mulla oli lista. Nyt en enää muista, mitä siinä oli.

Funny. Ei tunnu juuri huonolta. Kävin tosin baarissa näkemässä paria tuttua ja kävelin vaan pois. Ei vaan kiinnostanu jäädä sinne. Mut ei ollu huono fiiliskään.

Ulkona arvoin jo, että ketä tyttöä alan seuraavaks pokaamaan kunnolla. Meni melkeen koko bussimatka siihen. Meinasin jo pokaa sitä vieressä istuvaa tosi ujoa pikkutyttöä, joka katteli koko matkan ulos bussin ikkunasta, koska se ei uskaltanu kääntää katsetta vieressä istuvan ihmisen suuntaan. Mut seki meni siinä, ku se tyttö alko hihittää, ja tajusin, et se oli vaan ihan tillintallin. (En mäkään voi olla aina oikeessa.)

Sosiopaattihoitsu sano kerran, että hirveen moneen asiaan kuuluu kilpailu. Mut jotenki haluisin kaikille parasta. Jos ne vaan ansaitsee sen mitenkään. Ei tarvii olla kaunis ja hyvä, ihan vaan ihmisenä oleminen muiden joukossa auttaa. Joten sit jätän mieluummin kaikille ne kaikki muut mahdollisuudet. "Parempi sille."

Mikä mä sitte oon?

Noh niin. Monien ikävien sattumusten summa. Se puhdas kusipää, joka tulee valittamaan mulle, että oon saamaton, heikko ja pelle, voi painua sinne mistä tulikin. Monissa niissä asioissa, jotka oon tehny elämässäni, ni ei mulla oo hirveesti ollu valintaa. Oon vaan ollu naiivi. Luulin, että asiat vaan on niin.

Syytätkö lasta siitä, että se on lapsi?

Ja mua sattuu tälleen jälkikäteen, ku alan tajuumaan kaikki ne virheet, joita oon tehny. Ja sit oon vielä niin mulkku, että saarnaan muille, että ei tekis samanlaisia virheitä.

Kyllä muaki vituttais kaikki ne besserwisserit, jotka kertoo mulle kuinka pitää elää. Yleensä niillä toki on joku "suuri voima" siellä taustalla vaikuttamassa. Mulla ei vaan taida olla.

"Sä oot noin... jotenki... kristillinen." Tai jotain tohon suuntaan tais sanoa kerran yks tyttö, jonka tapasin yhen kännäyssession jälkeen. Se oli ollu vähän sekasin. Ja mä. Mut se enemmän. Ja kerroin sille jälkikäteen, et ei kannata olla.

Nauroin sillon.

Kädet ja sormet. Tässähän ne on. Napu napu. Antaa vaan tulla elämä. Ihan täysillä. Gimme all you got. Kestän jo aika paljon.

Ois jo aika antaa sen otteen mennä. Kaivopiha synttäripäivänä joskus sata vuotta sitten. Kauneimmat kasvot ikinä.

On
aika
mennä
eteenpäin.

Jos me nyt päätetään, että Suomen kulttuuri on juuri tasan tarkkaan tämä viitekehä tässä, niin me samalla tapetaan meidän kulttuurinen kehitys. Aito kulttuuri syntyy ajassa, ja on lähtöisin ihmisistä, jotka tekee kulttuuriksi luettavia asioita. Ja ihmisiä syntyy ja kuolee koko ajan. Jos päätettäisiin, että 1900-luvun alun Suomi on se ainoa aito Suomi, niin me ei olla enää mitään muuta kuin kulttuurinen hautausmaa.

Mutta onhan se tietysti aivan hurjan hirvittävää, sydäntäsärkevää ja kamalaa rienausta, että Mannerheimia näyttelee joku "VITUN VÄRIVAMMANEN"!

Ja jo siinä kolmen aikaan kaatokännissä ja eka daivaus maahan. Lopputuloksena etusormi lähestulkoon siinä kunnossa ettei sitä voi taivuttaa. Ja sieltä maasta noustuani juoksin kilometrien päähän ettimään kauppaa, jotta voisin todeta, että kaikki kaupat oli kiinni. Lisää kaljaa. Ei siinä mitään. Koska kaupasta ei saanu kaljaa, ni joku ihan randomi lahjotti mulle oluen ja toiselta randomilta sain huikan sen kossukolasta. Herkkupäivä.

Ja Kalliossa päädyin ryömimään yhen jätkän lattioilla, kun olin niin totaalisen sekasin. Sit jotenki selviydyin ja juoksin lähimpään baariin litkimään nelosolutta.

Ja joka toinen hetki oli mielessä yks ihminen.

Koulun kahvilavuoroon olin jo menossa, mutta hyppäsin kännipäissäni väärään junaan, ja päätin, että vitut, en menekään. Ravintolavastaavalle rehellinen viesti: "Olen hirveessä kännissä enkä oo tulossa vuoroon. Pitäkää hauskaa."

Miks menis jos motivaatio ja hyöty mulle itselleni on nolla?

Sokeroidaan hiukan ja henki kulkee taas.

Kasvojen uurteita vois peitellä vähän meikillä. Vanhenen. Pitää varmaan ostaa tynnyrillinen meikkivoiteita.

Jos joku pystyis katselemaan mun normaalia toimintaa viikon ajan ilman, että näkisin ite tätä ihmistä seuraamassa mua, eli olisin kuin olisin yksin, niin tunnistaisikohan tää ihminen mua ollenkaan jos olisin sille jo valmiiksi tuttu?

Tosin tekemättömyyttä on vähän tylsä katsella. Mun toimintakyky on joko laskenut tai sit se on tasaantunu siihen samaan, mikä se oli ennen muuttoa. Pitäis laittaa vaatteet järkevästi kaappeihin. En saa aikaan. Vasta 3 kuukautta pitäny. Pitäis ilmottaa rikkinäisestä hanasta huoltoyhtiölle. En oo saanu aikaan. Ja piti tehdä liuta asioita, mutta en edes muista mitä ne oli. (Ja silti mulla on vielä, ainakin toistaseks, parempi muisti, kun yhellä toisella ihmisellä, eli en oo siinäkään voittaja.)

Ja tekis mieli nukkua loputtomasti, ihan kuten aina ennenkin, mutta pakotan itseni ylös joka päivä, jotta edes imitoisin normaalia elämää. Näyttelen noille seinille, että täällä elää joku.

Ja yksin saan enemmän luovia asioita aikaan, kuin jos olisin ihmisten seurassa. En vaan saa ikinä alotettua mitään. Ja seurassa ihmiset mun ympärillä haittaa mun toimintakykyä. Mulla menee aivokapasiteetista hirvee määrä siihen, et reagoin ympärillä oleviin ihmisiin. Yksin sen kaiken ajatusenergian saa vapautettua ohjattuun käyttöön. En vaan saa tosiaankaan paljoo aikaan ilman toisten inputtia.

Ja jos joku yrittää pakottamalla saada tekemään jotain, ni se on aika varma tapa saada mut tekemään just toisin, kuin mitä pitäisi tehdä. En tartte uutta äitiä. Oma kuoli jo. Ja isällä on niin huono taito asettua toisten ihmisten saappaisiin, että sen ratkasut on sitä mallia, että asiat voidaan tehdä ainoastaan oikein ja väärin, ja se miltä ihmisestä itsestään tuntuu, ei ole millään tavoin olennaista asioiden hoidon suhteen. Tunteilla ei ole väliä. Ei ole väliä mitä ihminen haluaa. Sen vaan on tehtävä, mitä sen pitää. Eli haistakoot vitun. Siinä vaiheessa kun ihmiskunta muuttuu pelkiks suorittajiks, niin tapan itseni, koska maapallolla ei oo enää mitään muuta elämää. Tai no ehkä eläimet.

Tunteiden ja järjen tasapaino ftw. Kysy varmaan keneltä tahansa psykologilta. (Paitsi, että psykologit ja psykiatritkin voi olla ihan sekopäitä. Ja toki alalle, varsinkin psykologia, hankkiutuu kohtuullisesti just niitä ihmisiä, jotka opiskelee halusta oppia enemmän omasta itsestään, kun oma sielunelämä vaikuttaa vaikealta. Loogista yy jea beibi.)

Ja tykkään juoda viinaa, koska siten on helpompi käyttäytyä epäsovinnaisesti. Mä nyt vaan oon käyttäytyny siten pikkulapsesta saakka. Ja se on hauskaa. Eikä siitä oikein toteutettuna ole kenellekään haittaa. Parhaimmillaan saa tehtyä vaikeista asioista helposti lähestyttäviä. Miten niin runkkaaminen on tabu, hä!?

Ja mun on pakko nukkua enemmän. Ensimmäinen päivä tänä vuonna, kun tunnen, että aivot toimii jotenkuten normaalisti. Kaks viime päivää on menny jotenki yksinkertastaen kaikki tapahtumat. Mielipiteetkin oli lukittu yksinkertasimman kaavan mukaan. Aivotoimintaa ei just tapahtunu. Olin aika heikkoa seuraa. Huomasin sen, mutta sille ei vaan voinu mitään. Ei kiva. Eikä se viina siihen nyt hirveesti auttanu. Jossain vaiheessa huomas olevansa selväpäisempi, mut seki kesti vaan hetken. Ja yks tyttö just itki mulle pari päivää sitte, että aivot tarttee unta. Jepjep. En varmaan tiedä, ku oon unettomuuden mestari.

Ja vaihteeks onneks yks ihminen auko mulle päätään mun toimintaa vastaan kunnolla. Harmi, että olin siinä kunnossa etten selittäny toimintaani millään tavoin järkevästi. Mut suututin sen. Ylläri. Asian ois voinu selittää noin miljardisti paremminkin. Kun puhuminen on niin saatanan hankalaa, ni ois kiva jos vois vaan siirtää ajatukset suoraan toisen päähän. Tai ainaki sillon, ku ne omat ajatukset on selviä. TAI sit voisin vaan olla hiljaa, ku se oli kai just nimenomaan ideana siitä asiasta. Jos jotain asiaa varaa ihan vaan hätätilanteita varten, ni ei siitä tartte mainita. (Ja mitään semmosia hätätilanteita tässä maailmassa ei kyllä äärimmäisten todennäkösyyksien mukaan tule, että joutuis pelaamaan tommosia kortteja irl.)

Ja leikin olevani joku vitun samurai. Mut ihan sama. Se on oma valinta. Ja sen valinnan mä tein ihan itse harkitsemalla aikoja sitten. Katsoin läpi koko elämäni, ja totesin, että paska veto mulle, mutta teen silti. Koska sydän sanoo niiiiiiiiiiin!!!! Haloo Helsinki on hupia joo. Ei tässä maailmassa tartte tehdä niin kuin kaikki olettaa, että ihmisen pitäis tehdä. Kaikkee ei oo tarkotettu kaikille. Sitten se, että tekeekö jotain vaan sen takia, että on helvetin tyhmä, onkin vähän hankalampi juttu. Missä vaiheessa ihmisen toimintaan pitää puuttua? Jos haluu mennä halaamaan karhuja, ni kannattaako ihmistä päästää tekemään niin? (Vastaus on kai ei, ku viime kerralla lopputulos oli 2 kuollutta. Ja karhu ammuttiin toki.)

Jos haluun pukeutua pinkkiin iltapukuun miehenä presidentinlinnan kutsuihin, niin deal with it. Jos se satuttaa sua, ni vika on sun korvien välissä.

Aina ja ikuisesti. Mä nään sen. Ja en voi sille mitään. Ei voi koskettaa. Vaikea laskea katsetta siihen. Jos teen niin, niin näen jotain, kaunista, jotain mitä en voi saada. Ja se sattuu. Aina. Aivan sairaasti. Nään vaan, kun pieni häntä häipyy pimeään.

Ovesta sujahtaa sisään hiippalakki. Hetken aikaa ympärilleen kauhulla katsellen se etsii katseellaan lattialla makaavan partasuun. "Hei mitä tämä nyt on? Täällähän on aivan kamala sekamelska. Kaikkien näiden pakettien piti olla lajiteltuna jo viime viikonloppuna", se kimittää kuin pikkuorava. Kierin hitaasti lattialla punapukua päin, jotta näen sen kiiluvat silmät. "Teidänhän asia se on, että on tavarat pakattuna. Jos et muista, niin minä olen vain se postimies", valistan pikkumiestä. "Eli siivoa, tonttu, toki tämä sotku jos häiritsee. Eihän tässä ole kuin iäisyys aikaa." Haparoin lasejani läheiseltä pöydältä nähdäkseni, että kuka ärsyttävä maailmanparantaja häiritsee lepoani. Tonttu vain katselee vierestä. Tunnen sen katseen parrassani. "Etkö edes tunnista minua?", tonttu kysyy. Aseteltuani lasit silmilleni vilkaisen tonttua ja muistan. "Sinä. Pakkoko on tulla tänne kiusaamaan vanhaa miestä vuoden kiireisimpänä aikana?", yskin punalakin suuntaan. Liian tuttu tapaus tämä tonttu. Ihan liian tuttu. Ihan liian monen sadan vuoden takaa.

"Kaikkien näiden vuosien jälkeen näytät yhä säälittävältä", tonttu aloittaa. "Eikö olisi helpompi käyttäytyä niin kuin kunnon mahtimiehen tulee ja unohtaa se tapaus? Se ei ole tulossa takaisin. Ne ovat sellaisia ne ihmiset." Räjähdän puhetulvaan: "Mitä sinäkään mitään tiedät punaturpa! Ihan kuin olisit ollut siellä. Elänyt ne hetket. Ne hetket, jotka minä koin, koska minä olin siellä tällä sielulla ja ruumiillani. Ei ole olemassa hetkeä, jolloin en katuisi..." "Katuisi mitä?", tonttu kysyy. "Usko hyvä kuuraparta, että se jätti sinut. Sitä ei kiinnostanut. Olet läski, parrakas ja punanaamainen ihrapallo. Ja vaikka noilla attribuuteilla ei olisi mitään väliä, niin koita tajuta, että olet täysin toivoton tapaus sisältä. Ja... olet aina ja ikuisesti, sinä. Et muutu, vaikka vuodet vierevät ohitse." "Nyt alkaa tällä vanhalla pukilla keittää", ilmoitan rauhaani häiritsevälle vanhalle kääpiölle kohteliaasti. "Jos siis et halua, että joudutte kärräämään minut vasten tahtoani rekeen sen kirotun alkoholistiporon ohjaksiin, niin painu sinä perkeleen hiippalakki, vanha ystävä, helvettiin täältä." Tonttu palaa ovelle, josta tulikin. "Selvä on kuomaseni, mutta olisi paras olla huomenna liitokunnossa." Ovi paiskahtaa kiinni.

"Mitään tuokaan tiedä. Täynnä ylihilpeitä apinoita koko mesta", mumisen itsekseni. Etsiydyn kaiken huoneessa velluvan rojun läpi nurkkaan, jota koristaa vanha lipasto. Avaan sen ja etsin käsiini ikivanhan kirjeen. Pitelen sitä käsissäni täristen. Sama juttu aina. Tiedän hyvin, mitä kirjeessä on, mutta pakko se on aina muistuttaa itseään. Avaan kirjeen ja otan sieltä valkoisen paperin, joka tuoksuu vieläkin parfyymilta. Katson kirjoitusta paperilla lasieni läpi. Aina samat sanat: "Sinä jätit minut. En minä sinua." En enää jaksa edes kyynelehtiä. On vaan pakko hoitaa tehtävänsä. Olla se, mikä on. Ja vaikka kuinka tahtoisin tehdä jotain noille sanoille, niin on liian myöhäistä. Aika meni jo.

Näin jännää unta. Hyvä tunnelma, puita, rantaa, huvimaja ja aurinkoa. Lilluskelin jossain järvenrannan tuntumilla. Sitten siellä tuli vastaan kiviportailla eräs tyttö. Tyttö, jonka tunnen jotenkuten tosielämässä, mutta näen sitä ääriharvoin ja satunnaisesti. Eikä sekään tunne mua liian hyvin. Joten oli sinällään outoa, että se oli siinä.

Siinä kahdestaan ollessamme kuulin itseni sanovan, "jos et olisi ollut silloin tavatessamme sen toisen pojan kanssa, niin olisin sinut kyllä ottanut". Se tyttö hymyili kauniisti, oli hetken hiljaa, kohotti kasvonsa ja kysyi: "Miska, mitä luulet, olisikohan siitä tullut jotain?" Tuuli havisutti lehtiä. Heräsin valkoiseen.

Kesti heräämisen jälkeen vähän aikaa tajuta, että oma mieli oli tehnyt hienon trikin. Tuottanut jotain, mitä en ikinä olisi osannut odottaa. Tytön kysymys oli liian hieno. Ei jeesus tykkään kyllä välillä omasta päästäni. Vaikka koko homma oli oman pään tuotos, omaa päänsisäistä monologia, niin toi keskustelu oli aivan liian hieno dialogi. En olisi ikipäivänä keksinyt laittaa mitään tollasta sen tytön huulille. Vaan mitäpä mitä. Keksin silti.

Vaan miks ihmeessä just se tyttö?

Miks kaikki jutut, jotka kuulen jälkikäteen on semmosia, mistä mulla ei oo harmaimpia muistikuvia, ja nimenomaan semmosta kamaa aina, et mieluiten näkisin mun maailmankaikkeuden semmosena, että niitä asioita ei ois ikinä tapahtunu?

No okei. Oon aina oppinu virheistä. Virheen jälkeen tarvii vaan aina muistaa laittaa ittelle korvamerkki "älä tee näin, vaikka kuinka känni". Joskus semmonen ihan maalaisjärjen käyttäminen vois olla silti suotavaa. Luulin, et mulla ois semmosta. Olin vissiin väärässä. Noh... Oon Kalliosta.