IRC-Galleria

Jos haluut mun muuttavan itsessäni noin paljon asioita, ni eikö olis helpompaa, että etsit itselles jonku toisen.

Valot on jo sammutettu aikoja sitten. Makaan sängyllä ja mua tuhannesti nuorempi tyttö kieriskelee sohvasängyllä olohuoneessa. Kumpikaan ei saa oikein unta.

"Voinks mä tulla sun viereen nukkumaan?", nuori ääni kysyy ujosti olohuoneesta. Häkellyn ehkä vähän. "Kai se käy. Tähän mahtuu kyllä varmaan kaksikin", vastaan hiljaisella äänellä peiton alta. Tyttö nousee ylös ja tepastelee löysässä paidassa ja pikkupöksyissä huoneen halki. Vetäyden lähemmäs seinää tehdäkseni lisää tilaa sängylle ja yritän olla kiinnittämättä huomiota siihen, kun pienikokoinen sinisilmä kömpii viereeni ja sujahtaa peittoni alle. Käännyn kuitenkin tyttöä kohti ja tervehdin sitä väsyneesti kuiskaamalla: "Hei."

Tyttö ei sano mitään. Se tuijottaa sinisillä silmillään takaisin vain hiljaa. Sitten yhtäkkiä se siirtyy lähelle ja käärii pienet kätensä ympäri paljasta ihoani ja painaa päänsä kiinni rintaani. Se nostaa silmänsä kasvoihini ja kysyy herkällä äänellä: "Voinks mä olla tässä aina?"

Ja samalla, kun kuulen poliisiauton pillien soivan yössä, suutelen tyttöä otsalle ja kuiskaan: "Oon pahoillani pikkunen, mutta aina on liian kauan."

"Jos osaa ilmaista tunteita paperilla, niin kannattaa kirjottaa biisejä."

Ehkä. Mut osaan ehkä myös kirjottaa enemmän, ku asettaa kirjottamalleni rytmisen kaavan ja miettiä säveliä.

Ja mulla on vaan huonoja vaihtoehtoja. Tai on vaihtoehto ja se, et ei tee asialle mitään. Joka on musta parempi. Kivempi. Vähemmän tuskanen. Tai sit ei.

Heräsin jostain frendin sohvalta ja ekoiks sanoiks aamulla kielsin sitä näyttämästä niin seksikkäältä, kun panetti niin järkyttävästi. Olin taas ollu humaloimassa. Jos nyt viikonloppuna humalois vähemmän ja paneskelis enemmän. Bileet on aina hyvät, kun siellä on hotteja tyttöjä. Ja okei, hyvää musaa.

Ja pitäis kattoa, et jos jaksais käydä treffeillä. Pitäis ensin vaan löytää joku tarpeeks sopiva kohde. Siedettävä. Ku ei mitään tapahdu ilman tekemistä. Ja alussa ei oo oikeen väliä, et mitkä on lähtökohdat, ku ne on periaatteessa lähestulkoon aina nollat anygays. Harmi, että oon aina vihannu yli kaiken sitä yleistä normaalitapaa, et "lähetään yrittämään". Oisko nyt hyvä kohde? Oisko tää se?

Paskanvitut. Elän niin paljon satumaisemmassa maailmassa pääni sisällä, et en jaksa tollasia. Mulle asiat tapahtuu itsestään. Joskus jossain vaan kaks ihmistä kohtaa. Ja sit plim, olet hypnotisoitu. Ja se8n.

Mut harvemmin se menee noin. Mut joskus. Menee silti.

Ja mä tykkään, kun ihmiset on ilosia ja onnellisia. Ja ite oon tosi harvoin. Ja loppujen lopuks, ku en ite oo, ni en tosiasiassa ajattele muidenkaan onnellisuutta. Kuvittelen vaan ajattelevani. Oon välillä vähän sokee.

Ha haa. It's magic.

Oon ottanu hädin tuskin viinilasin huulille, kun tyttö katsoo mua ja toteaa, että näytän jo ihan känniseltä. Katson sitä niin totaalisesti väsyneenä silmiin pienen hetken, mutten saa sanottua edes mitään. Se kertoo ettei se jaksa olla ihmisten kanssa, jotka haluu vääriä asioita. En tiedä kuinka kujalla se on, mutta valun niin syvälle lattian rakoon ettei alemmas enää pääse muuten, ku ehkä kellarin kautta. Se vetää hetken ilmaa keuhkoihinsa sanoakseen taas jotain, ja siinä välissä nostan tuskissa pääni hetkeks ylös ja toteen: "No minkä ihmeen takia sä olet sitte tämmösessä seurassa?" Se pysähtyy hetkeks ja kattoo mua ku ei ymmärtäis. "Miten niin?", se kysyy. Ja kaikki veri mun ruumiissa heittää parisataa kierrosta sekunnissa ympäri mun aivoissa ja päädyn parkasemaan täyteen ääneen: "Koska mä haluun sua, vitun idiootti!"

Koko Rytmi hiljenee.

Ja me vaihdetaan baaria. Ja mitään ei koskaan tapahtunu.

Toivotonta...

Ihan sama mitä yritän, niin tilanne on aina sama. Vaikka yritin vaan ajatella asian niin, että nään jonkun ihmisen, koska se sattuu olemaan läpikulkumatkalla, ja on ihan tavallista tavata tuttujaan kasuaalisti, niin ei. Heti kun näin tytön seisovan toisen kerroksen parvella ostoskeskuksessa se sama virneen ja hymyn sekoitus kasvoillaan, niin mä koin taas jotain jälleennäkemisen iloa ja tuntu, että kasvot vääntäyty hymyyn, johon ne ei missään muualla tai muussa seurassa väänny.

Kun lähestyin liukuportaita, niin ajattelin vaan, että miks näin. Ihan turhaan. Portaiden yläpäässä koko vartalo tuntu jo ihan löysältä ja mua ois voinu vetää narussa, ku jotain orjaa, joka on menettäny kaiken toivon siihen, että ikinä vois päättää mistään omista asioistaan.

Oon katsellu tarpeeks masentuneita ihmisiä, että erotan pitkäaikaismasentuneet jo aika hyvin ihan muuten vaan surullisista ihmisistä. Jää kasvoille. Niinku moni muukin asia. Kasvot kertoo ruumiin terveydestä.

Toivottomuus näkyy. Ihminen ei sure vaan jotain asiaa, vaan sitä, että ei ole mitään toivoa asioiden muuttumisesta. Tai ei edes sure ylipäänsä. Vaan on vaan. Kun ei voi mitään muutakaan.

Ja vaikka kuinka haluais muuttaa jonkun masentuneen tilan paremmaks, niin siihen ei jossain tilanteissa mitkään maailman lääkkeet tai terapia auta. Kun itse maailman pitäis muuttua. Joskus jotkut asiat vaan on lopullisesti kadotettuja.

Ja vaikka kuinka pyritään auttamaan masentunutta unohtamaan ne pahat asiat, joihin terve ihminen pystyy paljon paremmin, niin ei silläkään muuteta niitä tosiasioita, että perimmäiset syyt siihen ihmisen tilaan on yleensä ulkopuolella. Joskus käy vaan hyvä säkä, ja niille asioille voi tehdä jotain. Yleensä kai vaan yritetään päästä asioista yli. Eli unohtaa. Ei sillon asiat muutu. Samat jutut jää sinne aivoihin ikuisiks ajoiks. Ne vaan sysätään pois aktiivisesta muistista.

Masentunu ihminen voi sinänsä olla tosi fiksu. Se näkee sen oman asiansa realistisesti, että asia on faktuaalisesti toivoton. Siihen ei auta se, että joku sanoo "syö nää pillerit ja käy kuuntelemassa hyviä elämänohjeita".

Mulla on paljon asioita, joita ei voi korjata enää. Ja lisäks iso liuta asioita, joita voi.

Ei vaan jaksa. Kun mikään ei oikeen motivoi. Meni ohi maalista ja kisat päätty jo.

Lopulta täällä on enää vaan muiden takia. Kun muut haluaa. Itse ei. On vaan sätkynukke.

Se tais vähän niinku kertoa sen mulle jo. Intuitio tajus. Pää ei.

Palvova rakkaus ei toimi. Siinä toinen on liikaa uskossa, että toinen on jotain liian hienoa, ja se kohde on vaan oma itsensä. Vaan yks ihminen muiden joukossa. Koko homma kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Tarvitaan kaks, jotka on tasapainossa.

Ei tartte silti olla tasan.

Mitä ihmettä mun piti just kirjottaa. Vielä noin 5 minsaa sitten mulla oli lista. Nyt en enää muista, mitä siinä oli.

Funny. Ei tunnu juuri huonolta. Kävin tosin baarissa näkemässä paria tuttua ja kävelin vaan pois. Ei vaan kiinnostanu jäädä sinne. Mut ei ollu huono fiiliskään.

Ulkona arvoin jo, että ketä tyttöä alan seuraavaks pokaamaan kunnolla. Meni melkeen koko bussimatka siihen. Meinasin jo pokaa sitä vieressä istuvaa tosi ujoa pikkutyttöä, joka katteli koko matkan ulos bussin ikkunasta, koska se ei uskaltanu kääntää katsetta vieressä istuvan ihmisen suuntaan. Mut seki meni siinä, ku se tyttö alko hihittää, ja tajusin, et se oli vaan ihan tillintallin. (En mäkään voi olla aina oikeessa.)

Sosiopaattihoitsu sano kerran, että hirveen moneen asiaan kuuluu kilpailu. Mut jotenki haluisin kaikille parasta. Jos ne vaan ansaitsee sen mitenkään. Ei tarvii olla kaunis ja hyvä, ihan vaan ihmisenä oleminen muiden joukossa auttaa. Joten sit jätän mieluummin kaikille ne kaikki muut mahdollisuudet. "Parempi sille."

Mikä mä sitte oon?

Noh niin. Monien ikävien sattumusten summa. Se puhdas kusipää, joka tulee valittamaan mulle, että oon saamaton, heikko ja pelle, voi painua sinne mistä tulikin. Monissa niissä asioissa, jotka oon tehny elämässäni, ni ei mulla oo hirveesti ollu valintaa. Oon vaan ollu naiivi. Luulin, että asiat vaan on niin.

Syytätkö lasta siitä, että se on lapsi?

Ja mua sattuu tälleen jälkikäteen, ku alan tajuumaan kaikki ne virheet, joita oon tehny. Ja sit oon vielä niin mulkku, että saarnaan muille, että ei tekis samanlaisia virheitä.

Kyllä muaki vituttais kaikki ne besserwisserit, jotka kertoo mulle kuinka pitää elää. Yleensä niillä toki on joku "suuri voima" siellä taustalla vaikuttamassa. Mulla ei vaan taida olla.

"Sä oot noin... jotenki... kristillinen." Tai jotain tohon suuntaan tais sanoa kerran yks tyttö, jonka tapasin yhen kännäyssession jälkeen. Se oli ollu vähän sekasin. Ja mä. Mut se enemmän. Ja kerroin sille jälkikäteen, et ei kannata olla.

Nauroin sillon.

Kädet ja sormet. Tässähän ne on. Napu napu. Antaa vaan tulla elämä. Ihan täysillä. Gimme all you got. Kestän jo aika paljon.

Ois jo aika antaa sen otteen mennä. Kaivopiha synttäripäivänä joskus sata vuotta sitten. Kauneimmat kasvot ikinä.

On
aika
mennä
eteenpäin.

Jos me nyt päätetään, että Suomen kulttuuri on juuri tasan tarkkaan tämä viitekehä tässä, niin me samalla tapetaan meidän kulttuurinen kehitys. Aito kulttuuri syntyy ajassa, ja on lähtöisin ihmisistä, jotka tekee kulttuuriksi luettavia asioita. Ja ihmisiä syntyy ja kuolee koko ajan. Jos päätettäisiin, että 1900-luvun alun Suomi on se ainoa aito Suomi, niin me ei olla enää mitään muuta kuin kulttuurinen hautausmaa.

Mutta onhan se tietysti aivan hurjan hirvittävää, sydäntäsärkevää ja kamalaa rienausta, että Mannerheimia näyttelee joku "VITUN VÄRIVAMMANEN"!

Ja jo siinä kolmen aikaan kaatokännissä ja eka daivaus maahan. Lopputuloksena etusormi lähestulkoon siinä kunnossa ettei sitä voi taivuttaa. Ja sieltä maasta noustuani juoksin kilometrien päähän ettimään kauppaa, jotta voisin todeta, että kaikki kaupat oli kiinni. Lisää kaljaa. Ei siinä mitään. Koska kaupasta ei saanu kaljaa, ni joku ihan randomi lahjotti mulle oluen ja toiselta randomilta sain huikan sen kossukolasta. Herkkupäivä.

Ja Kalliossa päädyin ryömimään yhen jätkän lattioilla, kun olin niin totaalisen sekasin. Sit jotenki selviydyin ja juoksin lähimpään baariin litkimään nelosolutta.

Ja joka toinen hetki oli mielessä yks ihminen.

Koulun kahvilavuoroon olin jo menossa, mutta hyppäsin kännipäissäni väärään junaan, ja päätin, että vitut, en menekään. Ravintolavastaavalle rehellinen viesti: "Olen hirveessä kännissä enkä oo tulossa vuoroon. Pitäkää hauskaa."

Miks menis jos motivaatio ja hyöty mulle itselleni on nolla?

Sokeroidaan hiukan ja henki kulkee taas.

Kasvojen uurteita vois peitellä vähän meikillä. Vanhenen. Pitää varmaan ostaa tynnyrillinen meikkivoiteita.

Jos joku pystyis katselemaan mun normaalia toimintaa viikon ajan ilman, että näkisin ite tätä ihmistä seuraamassa mua, eli olisin kuin olisin yksin, niin tunnistaisikohan tää ihminen mua ollenkaan jos olisin sille jo valmiiksi tuttu?

Tosin tekemättömyyttä on vähän tylsä katsella. Mun toimintakyky on joko laskenut tai sit se on tasaantunu siihen samaan, mikä se oli ennen muuttoa. Pitäis laittaa vaatteet järkevästi kaappeihin. En saa aikaan. Vasta 3 kuukautta pitäny. Pitäis ilmottaa rikkinäisestä hanasta huoltoyhtiölle. En oo saanu aikaan. Ja piti tehdä liuta asioita, mutta en edes muista mitä ne oli. (Ja silti mulla on vielä, ainakin toistaseks, parempi muisti, kun yhellä toisella ihmisellä, eli en oo siinäkään voittaja.)

Ja tekis mieli nukkua loputtomasti, ihan kuten aina ennenkin, mutta pakotan itseni ylös joka päivä, jotta edes imitoisin normaalia elämää. Näyttelen noille seinille, että täällä elää joku.

Ja yksin saan enemmän luovia asioita aikaan, kuin jos olisin ihmisten seurassa. En vaan saa ikinä alotettua mitään. Ja seurassa ihmiset mun ympärillä haittaa mun toimintakykyä. Mulla menee aivokapasiteetista hirvee määrä siihen, et reagoin ympärillä oleviin ihmisiin. Yksin sen kaiken ajatusenergian saa vapautettua ohjattuun käyttöön. En vaan saa tosiaankaan paljoo aikaan ilman toisten inputtia.

Ja jos joku yrittää pakottamalla saada tekemään jotain, ni se on aika varma tapa saada mut tekemään just toisin, kuin mitä pitäisi tehdä. En tartte uutta äitiä. Oma kuoli jo. Ja isällä on niin huono taito asettua toisten ihmisten saappaisiin, että sen ratkasut on sitä mallia, että asiat voidaan tehdä ainoastaan oikein ja väärin, ja se miltä ihmisestä itsestään tuntuu, ei ole millään tavoin olennaista asioiden hoidon suhteen. Tunteilla ei ole väliä. Ei ole väliä mitä ihminen haluaa. Sen vaan on tehtävä, mitä sen pitää. Eli haistakoot vitun. Siinä vaiheessa kun ihmiskunta muuttuu pelkiks suorittajiks, niin tapan itseni, koska maapallolla ei oo enää mitään muuta elämää. Tai no ehkä eläimet.

Tunteiden ja järjen tasapaino ftw. Kysy varmaan keneltä tahansa psykologilta. (Paitsi, että psykologit ja psykiatritkin voi olla ihan sekopäitä. Ja toki alalle, varsinkin psykologia, hankkiutuu kohtuullisesti just niitä ihmisiä, jotka opiskelee halusta oppia enemmän omasta itsestään, kun oma sielunelämä vaikuttaa vaikealta. Loogista yy jea beibi.)

Ja tykkään juoda viinaa, koska siten on helpompi käyttäytyä epäsovinnaisesti. Mä nyt vaan oon käyttäytyny siten pikkulapsesta saakka. Ja se on hauskaa. Eikä siitä oikein toteutettuna ole kenellekään haittaa. Parhaimmillaan saa tehtyä vaikeista asioista helposti lähestyttäviä. Miten niin runkkaaminen on tabu, hä!?

Ja mun on pakko nukkua enemmän. Ensimmäinen päivä tänä vuonna, kun tunnen, että aivot toimii jotenkuten normaalisti. Kaks viime päivää on menny jotenki yksinkertastaen kaikki tapahtumat. Mielipiteetkin oli lukittu yksinkertasimman kaavan mukaan. Aivotoimintaa ei just tapahtunu. Olin aika heikkoa seuraa. Huomasin sen, mutta sille ei vaan voinu mitään. Ei kiva. Eikä se viina siihen nyt hirveesti auttanu. Jossain vaiheessa huomas olevansa selväpäisempi, mut seki kesti vaan hetken. Ja yks tyttö just itki mulle pari päivää sitte, että aivot tarttee unta. Jepjep. En varmaan tiedä, ku oon unettomuuden mestari.

Ja vaihteeks onneks yks ihminen auko mulle päätään mun toimintaa vastaan kunnolla. Harmi, että olin siinä kunnossa etten selittäny toimintaani millään tavoin järkevästi. Mut suututin sen. Ylläri. Asian ois voinu selittää noin miljardisti paremminkin. Kun puhuminen on niin saatanan hankalaa, ni ois kiva jos vois vaan siirtää ajatukset suoraan toisen päähän. Tai ainaki sillon, ku ne omat ajatukset on selviä. TAI sit voisin vaan olla hiljaa, ku se oli kai just nimenomaan ideana siitä asiasta. Jos jotain asiaa varaa ihan vaan hätätilanteita varten, ni ei siitä tartte mainita. (Ja mitään semmosia hätätilanteita tässä maailmassa ei kyllä äärimmäisten todennäkösyyksien mukaan tule, että joutuis pelaamaan tommosia kortteja irl.)

Ja leikin olevani joku vitun samurai. Mut ihan sama. Se on oma valinta. Ja sen valinnan mä tein ihan itse harkitsemalla aikoja sitten. Katsoin läpi koko elämäni, ja totesin, että paska veto mulle, mutta teen silti. Koska sydän sanoo niiiiiiiiiiin!!!! Haloo Helsinki on hupia joo. Ei tässä maailmassa tartte tehdä niin kuin kaikki olettaa, että ihmisen pitäis tehdä. Kaikkee ei oo tarkotettu kaikille. Sitten se, että tekeekö jotain vaan sen takia, että on helvetin tyhmä, onkin vähän hankalampi juttu. Missä vaiheessa ihmisen toimintaan pitää puuttua? Jos haluu mennä halaamaan karhuja, ni kannattaako ihmistä päästää tekemään niin? (Vastaus on kai ei, ku viime kerralla lopputulos oli 2 kuollutta. Ja karhu ammuttiin toki.)

Jos haluun pukeutua pinkkiin iltapukuun miehenä presidentinlinnan kutsuihin, niin deal with it. Jos se satuttaa sua, ni vika on sun korvien välissä.

Aina ja ikuisesti. Mä nään sen. Ja en voi sille mitään. Ei voi koskettaa. Vaikea laskea katsetta siihen. Jos teen niin, niin näen jotain, kaunista, jotain mitä en voi saada. Ja se sattuu. Aina. Aivan sairaasti. Nään vaan, kun pieni häntä häipyy pimeään.