IRC-Galleria

So you like both girls and boys, right?

Well, the first ever girl I fell in love with was the kind of a person, that I didn't actually know whether she was a boy or a girl at all. I just didn't care about that. She was too beautiful in my eyes.

Ruotsissa asuva setä kyselee aina mun naisten perään. Ei ehkä jaksa aina kertoa sille mistään mitään. Ainoo ihminen about tässä maailmassa, jota pitäis kiinnostaa mun ihmissuhdeasiat on minä. (Tai toki niiden kyseisten suhteitten toisten osapuolienki kait.)

Oon niinku 30 nyt, ja ei vakituista parisuhdetta. Ja ei mua liikuta se parisuhteettomuus. Ylipäänsä naisen oon löytäny sängystäniki joskus varmaan yli vuos sitte viimeks, ja ei sitä tuu ajateltua. Jos vastaavaa ohjelmaa haluis, ni senku alkais tekemään asian hyväks jotain.

Tiedän olevani niin se8n, et mua ei itseäni kinosta juuri ketkään tippaakaan normaaleilta vaikuttavat ihmiset anygays. Ja just se omalaatusuuden tunnistaminen auttaa ymmärtämään sen realiteetin, että aika moni ihminen pitäis mua aika vitun mielenkiintosena tapauksena, jos pääsis tutustumaan tosi läheisesti. Ja en ajattele tota hirveen positiivisessa mielessä (vaikka on mussa tosi ihania ja kauniita ja hauskoja ja seksikkäitä puoliaki paljon joojoojoo... -.- ).

Itkettää ja pelottaa ja naurattaa kaikki ne ihmiset, jotka itkee paniikinomasesti, että niiden pitäis saada se "oma kulta" ja sit ois paras ku se ois siin ikuisesti ja olis kivaa niin...
Jumalauta parisuhteet vaatii vähän enemmän ku oman halun. Parisuhteet on kakssuuntasia tsydeemejä, ja jos ei osaa muuta ku "haluta", ni se on aika vitun paska peruste parisuhteelle.

Mitä sä annat sille toiselle?

Ja jos se vastaus on "seksiä", niinku pelottavasti jotkut naikkoset joskus oikeesti selittäny, ni jumalavita mun tekee mieli juosta ja lujaa. Niinku toiselle planeetalle karkuun moisia tapauksia. Sieltä voi sit kiikaroida kuinka tervehenkisiä parisuhteita kyseiset ihmiset pystyy saamaan aikaan. Tai venaas... Nope, ei sittekää, en vittu haluu joutuu kattoo sitä ees miljoonien kilometrien takaa.

Ymmärrä itseäsi. Ymmärrä muita. <-- Jos tolla lähtee liikkeelle, ni ei voi mokaa ainakaan ihan hirveen pahasti. (Paitsi toki totaalisen vitullisesti, mut ihmisiähän me tässä ollaan, vittu jee.)

Huoh. Ehkä oon vaan väsyny. 'Tää järkee ragee. Oon oikeesti vaan ite niin väsyny ihminen, etten jaksa lähtee tonne ulos hymyilee tsikseille ja panostaa hommaan vaan, että saisin viereeni jonku, johon pitäis jatkuvasti panostaa vaan lisää henkisesti. Oon vaan liian väsyny. Mulla ei oo just natiivisti sitä "jotain annettavaa".

Saan mä aina välillä jotkut hymyilemään. Mutku ei helvetti ite jaksa. Vä-syt-tää...

(Onneks aina voi sattua ihmeitä. Ehkä joku kaunis päivä joku ihminen tuntuuki taas tosi kivalta. Ehkä joku päivä ei väsytä niin paljon ettei jaksais elää. Ku vittu ei viittis delaakaan.)

Lähtekää toki aina kahville silti. On se yleensä kivempaa ku jäädä kotiin tekemään niitä asioita, joita tekee joka päivä anygays.

"I'm responsible for my own happiness? I can't even be responsible for my own breakfast." -Bojack Horseman

Ehkä se hölmö puoli on siinä, että ihmiset olettaa, että kaikki ihmiset voi vaan nousta ylös ja elää lopulta hyvin ja hymyillen. Sitä tapahtuu koko ajan. Ainaki jos kysyy maailmalta. "I was in a dark place, but now I've found my true calling" ja sitä rataa. Sit kuitenkin maailma on täynnä runoilijoita, maalareita ja muita taiteilijoita, jotka eli koko elämänsä samassa pimeessä paikassa siitä huolimatta kuinka hyvin ne asioita teki.

Jos haluis muuttaa itteään, niin pitäis konkreettisesti muuttua toiseks ihmiseks. Muuttaa aivoissa kaikki. Korjata väärät liitokset. Lakata olemasta oma itsensä.

Jaksais aina selittää kaikille, että joojoo, kaikki on hyvin tai huonosti. Tai vielä vähemmän sitä, että ihmiset luulee, että jollekki käytökselle on joku selitys, jonka avulla sitä käytöstä voidaan muokata. Niin on vaan, kun sillä ihmisellä ei oo ollu niitä asioita sisimmässään aina. Jotkut on vaan tarpeeks syvällä, ettei valoon enää pääse. Paitsi just ajoittain. Ja toki se kanava saattaa sit olla joidenki mielestä huono. Koska aina pitää paheksua paheksuttavia asioita. Kun pitää olla sokea, jos haluaa olla mallikelponormaali.

Ihmiset vois mieluummin oppia olla hyväksymättä vaan toisten ihmisten satuttamista, eikä keskittää voimavarojaan siihen, että suututaan siitä, kun toiset tekee mieleisiään asioita.

Ei toki, että ihmisiä pitäis kieltää opettamasta toinen toisiaan.



Kaiken pähkäilyn jälkeen on ehkä ollu kauan aikaa sitte pakko hyväksyä, että jotkut asiat ei parane koskaan. Onneks aina välillä käy säkä ja tuntuu hyvältä. Edes hetkittäin.

A nice cabin by the lake with only you and her. It's just a dream, in your head, never coming true.

Aina hyvä joulu. Aina ennen enemmän osanottajia. Istuttiin isän kanssa kahdestaan joulupöydässä. Äiti teki kyllä paremmat herkut. Äidin äiti rakasti porkkanalaatikkoa, josta en pienenä pitäny. Isän äiti istu aina mun vieressä. Istu vielä viime vuonna.

Joudun muistuttamaan isää joka vuos joistain jutuista, mitä pitäis tehdä, kun ne tekee asioista helpompia ja suorastaan ilman niitä asiat ei oikeen onnistu. Äiti oli miljoonien vuosien aikana tajunnu, että tää ja toi pitää hoitaa. Muistan kaiken, ihan pienenkin jutun.

Joulupäivänä ehkä kehtas jo nähdä parasta kaveria, joka asu yläkerrassa. Asun itse vieläki kolmannessa kerroksessa, ja rakas kaveri tuolla yläkerrassa. Ehkä joku päivä tavataan.

Käytiin katsomassa syöminkien jälkeen kuitenkin isän äitiä sairaalassa. Oli vaan lopulta vähän kompuroinu kotonaan. Hyvällä säkällä ens vuonna taas uus joulu ja enemmän osanottajia.

Mummin huoneessa oli toinenkin mummeli. Sillä oli jalka rikki eikä päässy viettämään myöskään kotonaan joulua. Sillä ei ollu käyny vissiin ketään vierailemassa koko päivänä. Juteltiin kanssa hetkisen. Se oli ollu menossa aiemmin kauppakäynnille rikkinäisen jalan kanssa taksilla, mutta taksikuski oli kattellu sitä hetken ja ajanu sen sitte mieluummin sairaalaan, ku se jalka oli sen verran hankalalta näyttäny. Ihan fiksu kuski. Kun oli hoitajat kuitenki ottanu mummon heti osastolle, kun se jalka oli about sijoiltaan. Ei kai kukaan muu ollu sitten kai sille mummelille osannu apuaan tarjota. Vähän yksinäistä varmaan oli. Harmitti, että vaan oma mummi sai omia vieraita näin aattona.

Ennen jo aamusta jännitti. Ja oli vilkas, ja pirteä, ja odotti kaikkea mitä tuleva tuo tullessaan. Tänään heräsin. Saanut edes hesaria luettua ilman nenäliinoja. Tai päässyt ovesta ulos. Tai saanut ajettua Kalliioon ja sieltä takaisin ilman silmiä, jotka oli kosteemmat kuin auton lasit.

Mulla on kaikkea. Ja mulla ei ole mitään. Haluisin antaa kaiken, mutta en jaksa edes näitä päiviä ja öitä itse enää. Kaikki loppuu joskus.

Missä ne tulitikut voi olla...

Ostin noppia. Taas.

Okei myönnettäköön, oli ihan sairaan tylsää. Aloin ettimään netistä jos jotkut on ollu niin naurettavia, että on pelaillu yksinpelinä pöytäroolipelejä. Yllätyin ehkä snadisti, että semmosia tosiaan on oikeesti tehtyki. Mahtais olla aika yksinäisen tekemisen multihuipentuma kuvitella ensin päähän joku maailma ja sitte siihen erikseen oma hahmo ja sit vaan sulkee silmät ja lähtee ihan vitun kaikkialle suuriin seikkailuihin sohvalla lojuten. Ja niissä maailmoissa lopulta vaan menettää sen hahmon kuitenki siihen, että joutuu heittämään noppaa ja failaa tarpeeks. Tai no menettää ja menettää. Voisin kuvitella, että kynnys huijaamiseen on aika iso, ku ei oo kenellekään paitsi itselleen vastuussa siitä, mitä mielensä sisässä tekee.

Ihan urpoa hommaa. Mietin ensin. Sit löysin joitain juttuja siitä, kuinka pari tyyppiä oli käyttäny tota luovan kirjottamisen menetelmänä. Kirjottanu ne seikkailut paperille ja aina noppa on määränny sen, mitä tarinassa tapahtuu, ja kirjottaja on joutunu lennossa sopeutumaan tapahtumiin, joita ei alunperin ehkä tarkottanu tapahtuvaks. Ei nyt mikään ihan turbourpo idea.

Ja mikäs siinä. Menin taaksepäin omassa ajatushistoriassani. Mähän elin aikoinaan, ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin varmaan joka toinen päivä edelleen, omissa mielikuvitusmaailmoissani, joissa teen jollain aliaksella asioita, jotka on joko enemmän mahdottomia tai vähemmän mahdollisia.

Oon varmaan käyny enemmän keskusteluja erilaisten hahmojen kanssa pääni sisällä elämässäni ku oikeessa maailmassa. Kaikki ne vuodet, jollon en tehny paljoo mitään, ja lapsuus ja kaikki tyhjä aika. Oon vaan kuvitellu "itseni" johonkin muuhun taustaan. Käyny läpi tuhat ja yks elämää. Eläny jossain ihan muualla ku täällä. Vaikee ehkä ymmärtää kuinka helppoa on vaan lipua johonki muualle. Parhaimmillaan vaikka sillä välillä, kun nousee olohuoneen sohvalta mennäkseen keittöön hakemaan voileipää. Kaikki jutut jää kesken. Sit herää jonku ajan päästä ja eli taas yhden elämän jossain ja vieläki on oikeesti nälkä ja se leipä on tekemättä.

En oo heittämässä noppaa ajatuksilleni. Tai no miksei vois joskus kokeilla. En kyllä näytä sinänsä tarvitsevan juuri nopanheittoja, ku äsken kaupassa käymisen ohessa, joka muuttu kioskilla käynniks, koska kaupat oli kauniisti isien takia kiinni, tein mielessäni pakosuunnitelman randomille porukalle jostain vitun avaruusvankilasta vanhan salakuljettajan johdolla ja sisällytin siihen ajatteluun kaikkia pieniä tilanteita, joissa tapahtumat voiski mennä ihan sivuraiteille. Ehkä pitäis kokeilla tota pelinjohtamista... Puuttuu vaan ne pelaajat about.

Ja joo. Voi olla vähän vaikeeta tässä vaiheessa alkaa selittää aina kaikille uusille ihmisille, tai suoraan sanottuna vanhoillekaan, ku eihän nekään koskaan tajuu, että kun mä sekoilen ympäriinsä ja juoksen pitkin maita ja mantuja ja en saa mitään aikaseks kunnolla, niin oikeesti oon vaan vähän vittu muualla ison osan ajasta. Ja ei mitään kauniita, aurinkoisia pilvilinnamaailmoja aina, vaan välillä sataa ja on yötäkin pimeempää ja lohtu on kortilla. Oon ollu mielessäni useemmissa hautajaisissakin, ku missä oon joutunu oikeessa elämässä käymään. Ehkä onni. Eläny liian monta perspektiiviä. Omat hautajaiset liian raskaat aina lähimpien ihmisten takia. Ei pysty. Vaikkei jaksa.

Oikeesti haluis ihan vaan edes haluta. Itselle edes se yks valopilkku. Ei aina jaksais vaan muiden vuoks.

Jaahas. Löysin itteni perjantaina lavalta vetämässä biisejä, joita en sitte muistanu kovin hyvin. Eli silleen ihan normimeno. Tässä kertaa kävi vaan sit silleen, et menin jumiin enemmän, ku koskaan ennen. Täys blackout kesken biisin. Muu bändi jäi kattelee, et aionko laulaaki jotain. Ei niinku ollu absoluuttisesti mitään mielessä. Kazing! Tyhjääki tyhjempää. Päästiin me siinä sit lopulta eteenpäin. Mut oli tuskasimpia sekunteja ikinä lavalla kyllä siinä. Elämäni paskin veto. Ois tarttenu yhet treenit joko lisää tai itte ois tarvinnu sen ehkä tunnin, et käyn ne kaikki biisit läpi päässäni ennen, ku sukeltaa lavalle. Nyt ei vaan ollu koko päivänä aikaa. 10 minsaa oli ennen keikkaa. Eipä riittäny.

Mutta tavallaan ihan hyvä. Nyt voi sit mennä tulevaisuudessa keikalle sillä asenteella, et ei paljoo tartte petrata, ni tulee jo parempi veto.

Lauantai meni pöytäroolipelatessa krapulan ja kännin välitilassa. Mikä on suorastaan ihan paras mulle just tohon kamaan. Oli tosi luova ja rauhallinen olo. Paljon tuli saatuu aikaan. Ja onneks oli lisää viinaa koko ajan käsillä. Loppuillan pelit ihan totaalista sekoilua ja rehaamista ja kaikki meinas delaa. Ei siis aivottoman pelaamisen takia, mut riskienoton. Sama asia, eri asia, aivan sama.

Sunnuntai meni väsyneenä miljoonan heikossa hapessa. Torstaina kuitenkin oli alottanu jo sen tinttaamisen treenikämpältä ja jääny nukkuminen vähän vähille. Sain käytyä kahestaan toisen bändiläisen kanssa onneks viemässä soittokamat takas treenikselle. MUTTA, suurin osa päivästä meni about siinä, et tuijotin joko sängynpäätyä tai tein koneella ei mitään. Ja ei mitään tarkotti tällä kertaa, et selaan jotain galtsua randomisti koko ajan. Sit olin jossain vaiheessa ihan mezmerized yhden, omasta mielestäni hauskan, tytön kuvista, ja okei enemmän siitä, et sillä oli törkeen upeet jalat ja hienot sukkikset. (Ja joo, omat housut oli kyllä koko päivän päällä.)

Sitte tänään töistä lähtiessä oon nousemassa kympin spåraan ja sieltä hyppää mun edestä ulos tyttö, josta katon ensin, et jotenki tutunnäköset kasvot. Sit ku se kävelee mun ohi pari metriä, ni huomaan sen jalat, joissa on tutut sukkikset. Ja aivot räjähtää siinä saman tien. Mulle täysin vieras ihminen, jonka olemassaolosta en tienny ennen edellistä päivää mitään, vaan sit spawnaa irl siihen eteen tyhjästä.

Ei siinä. En ollu tarpeeks sekopää, et oisin lähteny juoksemaan sen perään mallia: "Hei, oot aika söötti ja vaikutat fiksulta ja hauskalta ja stalkkasin sun kuvia koko eilisen päivän silmät ristissä!" Ei niinku tohon tilanteeseen vaan ollu oikeen mitään järkevää sanottavaa. Eeeeeli ihan sama juttu ku aiemmin: Jos tuolla ylhäällä on joku, ni se vihaa mua. Hv.

Ei toi oppari varmaan itteään kirjota. 20. päivä pitäis olla valmis. Oon kirjottanu tota kaks kertaa aiemmin. Ei tuu kiire. Jos alottais. Onhan näitä tunteja ihan kivasti käytössä kyllä vielä.

Istuin nyt viis tuntia koneen ääressä alottamassa opinnäytetyön kirjottamista. Ei onnistunu. Huomiseks ois pitäny antaa opelle puolvalmis työ ja 20. päivä pitäis mennä esittelemään tota. Saatan antaa ittelleni pienet aplodit jos oikeesti onnistun käyttämään yli neljä vuotta koulussa ja sit jää valmistumatta opinnäytetyön takia. Hienoa. Todella hienoa.

Onneks ei tunnu paskalle tai mitään.

En edes tiedä miten taas näinä viimesinä päivinä oon jotenki alkanu miettimään ihan vääriä tyttöjä mielessäni. Tänäkin aamuna heräsin siihen, että tää yks tyttö katto mua vierestä väsyneenä ja pyys, että voisinko lopettaa riehumiseni. Kun olin jotain rageemassa unessa joilleki pelleille.

Ihan normitilanne. Samanlainen väsyny katse. "En tykkää tosta, mitä aina teet, lopeta."

Sitten tänään päivällä töissä en oikeen saanu muuta aikaan ku uneksittua elämättömistä elämistä. Kävellessäni kotiin huomasin, että kaikissa niissä mun mielikuvitusmaailmoissa, joissa jotenkin elelen tän yhden tytön kanssa, niin me ei kummatkaan olla yhtään onnellisia. Eikä kai koskaan olla oltukaan mun aikasemmissakaan ajatuksissa.

Eihän se ihminen mikään kovin onnellinen ollukaan. Mutta olin ja olen sen mielestä kyllä vieläkin surullisempi tapaus. Vaikkei niin aikojen alussa ollu.

Sai se mut silti aina välillä nauramaan.

Toivoton hölmö.

Kannattais ehkä mennä nukkumaan. Vihdoinkin, kun on vuoden loppuun asti ainoastaan aikaa saattaa koulussa kaikki opinnot sun muut loppuun, niin sitten huomaa, että ei riitä vuorokaudessa tunnit eikä ruumiissa jaksaminen. Hienoa.

Työharjottelun tunkeminen samaan aikaan opinnäytetyön ja parin kurssin kanssa ei sinänsä tunnu ajatuksena kovin ihmeelliseltä. Tosin opparin pitäis olla valmis kahenkymmenen päivän päästä ja oon nyt työstäny sitä kahen päivän ajan vasta kunnolla. Hyvinhän tää menee. Työharjotteluun liittyy vähintään yks kehittämistehtävä, jonka näemmä yritän tehdä kunnolla. Lopputuloksena, että teen ihan samaan opinnäytetyöpohjaan yhtä tiivistä tutkimustyötä kaikkine opparivivahteineen työn puolesta. Eli toista opparityötä samaa aikaa. Mikä vaatii tietenkin miljoonien aineistojen kalastelun ja homman luonteesta liittyen uusien sisältöjen luomista, kun aihepiiri on aika kartottamatonta maastoa. Loistavaa.

Ei siinä jos vaan kävis töissä ja tekis ku ois siellä. Himaan lähtiessä vois unohtaa kaikki työjutut. Mut sit taas mun kohdalla jokaiselle aamulle mun on pakko, omasta mielestä, keksiä jotain uutta ja nerokasta tarjottavaa, ni lopputuloksena on, että mietin kotona melkeen kaiken valveillaoloajan noita työhön liittyviä kysymyksiä. Luen jotain palvelumuotoiludadaa yöhön asti. Aivot menee rullalle. Miten helvetissä pystyy irrottautumaan ja saamaan enää ajateltua ja kirjotettua tota omaa opparia? Huoh. Noi pari kurssia tehtävädeadlineineen ei hirveesti auta. Eikä keikalle meno, ku pitäis ehkä osata soittaa ja laulaaki jotain. Eikä kalastuksenvalvontahommat öisin (tosin nukkuminenhan on heikoille).

Nyt tänään oli eka päivä ku tulin töistä ettei ollu pää kipee eikä tarvinnu mennä makaamaan sänkyyn kaheks kolmeks tunniks. Kaks edellistä päivää ei pystyny illalla tuottamaan enää mitään. Kirjota siinä sit opparia, ku ei fyysisesti pysty.

Ja sitähän ei missään nimessä pidä miettiä mitä tapahtuu vuoden lopussa. Pitäis oikeita töitä hankkia mallia ASAP, jos haluis säilyttää katon päänsä päällä. Katotaan sitä sit hei.

Ja joo, mulle saa ostaa kaljaa. Ja joo, tytöt näyttää kivoilta, ku on vähän tavallista väsyneempi. Ja joo, taidan mennä nukkuu. Kohta. Tai no katotaan nyt vielä noi huomisen hommat ensin.

Mitä helvettiä mä olinkaan äsken tekemässä?