Taas Herman huusi tuuleen,
ei kukaan sitä kuule,
näin Herman luulee.
Yleisö vain toivoi
mieltään hierottavan,
kukin yksilö kohdallaan,
hiljalleen, hiljaiseen.
Kun ei kiljaise kukaan,
kun ei liiku suukaan,
kun ei pukahda kuulijat,
luulee Herman taasen itsekseen;
eivät he kuule mitään.
Ja samalla hän ikäänkuin oli oikeassa ja väärässäkin tästä.
Ihmisapinoiden kokoelma on kuin oppimaton sukkulamato,
monessa suhteessa.
Voi meitä paviaaneja.
Älytys on aloitettu,
mielikuvitus tehokas herätetty,
siks älyyn rientäkäämme,
lapsukaiset.
Voin kätilöidä teitä älyyn,
ei en ole teidän isänne,
enkä äitinne,
enkä todennäköisesti veljennekään,
mutta voin olla kummisetänne älyyn,
sponsorinne älyyn.
Mutta äly teidän itse on synnytettävä itse itsestänne.
Teidän on lopulta itse itsenne älytettävä.
Kipinän voitte saada kipunoitsijalta.
Ja ilman tuota kipunaa,
älyn asennetta,
tuskin monikaan kohottaa ilmoille
älyn leijuvia liekehtiviä nuotionsylkemiä.