IRC-Galleria

Valdemar Rikollinen astahti keittiöönsä. Siellä lemahti ahtaalta ja vaivaiselta, joten hän katsoi jääkaappiin. Jääkaapin ovessa oli mystinen numero 6. Se oli jääkaappimagneetti muinaisilta ajoilta, kun hän oli vielä nuori natiainen ja aina pahanteossa. Siispä jääkaapista paljastui edellisviikon kaurapuuro, joka kasvoi vihreää. Valdemar puhkesi lauluun: "No onkos tullut kesä nyt talven keskelle..."

Puhelin soi ja Valdemar ryntäsi avaamaan. Puhelin lakkasi soimasta. "Mihinköhän tämäkin ruuvi nyt sitten kuuluu?" tuskaili Valdemar, mutta jätti äkkiä leikin sikseen ja palasi jääkaapille. Juusto ei ollut vielä mennyt vanhaksi, joten hän päätti syödä sen. Viiniä ei ollut, mutta Valdemar puristi omenasta mehut lasiin ja joi sen juuston kyytipoikana. Mieli oli kepeä ja vapaa, oli tullut aika kaivaa köysi esiin.

Kirkuvat teinit meidän nimeämme huutaa,
Meikkejä ja läväreitä, tekotaiteellista paskaa.
Silti aina löydän riimit sanaan muoviseen...

Kierrä teippiä pääni ympärille, ole niin hyvä. Pelkään sen ratkeavan liitoksistaan. Pelkään kovasti täällä ylhäällä, naulaa minut kiinni seinään etten putoaisi.

Harvenna itsesi huomenna, jätät tilaa seuraavalle.

-_-

"Morning shifts,
Those little slices of death,
How I loathe them."

-Edgar Alien Poo

Metodologiani otti aimo harppauksen harmaampaan kun tajusin mistä hirvet oli tehty.

Sattui kerran semmoinen päivä, että salaperäinen peräkaislikko ei kahahtanutkaan. Se oli jostain suuttunut. Itsekseen mutisi että "Sahaa suoleni irti, sinä hampaaton karvajalka! Haastan sinut kevätkeräykseen! Osta ruisleipä!" Lintujen huomion herätti tämä ja ilmoittivat siitä Seiskaa.

Lehti myi sillä kertaa jopa ilman Mattia, joka oli painunut maan alle saunomaan ilman piimää ja tenua. Ilon aihetta oli, sillä Janatuisesta tuntui kuin hän olisi saanut orgasmin. Kaislikon ruvettua jälleen kahisemaan hän vaipui syvän masennuksen valtaan ja kuoli lopulta 28-vuotiaana ihmisrauniona keskellä omia jätöksiään. Ja vielä kypärä päässä kaiken varalta.

Vasaralta ei kuitenkaan olisi voinut vaatia sen kummempaa akrobatiaa, tämäkin tornista päähän pudonnut yksilö oli harjoitellut vuosikymmenet. Ja kyllä se kannatti, uutisia riitti kahdeksi päiväksi. Kylmä kyllä tuli talven saavuttua ja jouduimme polttamaan talomme lämpimiksemme. Mikähän järki oli ostaa bensaa eikä pilkkoa klapeja. Vittu niin.

Ime suolenpäätäni, lähimarketin kapinen lokki! Syö kolme, tai muuten kuusitoista, jotta olisin vapaa ja olisit sankari.

Narkki oli muodikas, hyvin trenditietoinen, vaikka aina ihan pihalla. Hän oli niin kovin hoikka ja sulavalinjainen. Piikkien jäljetkin käsivarsissa olivat viimeistä huutoa. Ja niin ajatteli narkki kerran catwalkia mittaillessaan, että jos sitä kerran pääsis vihreään satumaahan ku sininen on jo niin nähty ja sorsatkaan ei pane enää kunnolla, mokomat huorintekijät. Ajattelipahan olevansa jumala jos jonkinlainen, juuria suussa, kallio korvan takana, huulia joka oven takana ja sienetkin vakuuttivat tuntevansa seksuaalista vetoa häneen. Mietti hetken, mietti toisen, muisti mitä mietti: miksi catwalk vasemmalle vietti niin jyrkästi, kaatui ales päälle yleisön ja niskansa meni poikki. Hikkori tikkori toikki.

Kastikeprinssi ratsasti kuningas Kaleidoksen linnaan, sillä kuninkaalla oli asiaa. Prinssi polvistui kuninkaan eteen, kunnes huomasi, että se olikin patsas. Seuraavalla kerralla hän teki etikettivirheen, koska ei polvistunut. Luuli nääs kuningasta patsaaksi.

"Sinä tökerö, röhkivä epatto! Tarvitsen apuasi!" huuti kuningas. "Prinsessan, siis tyttäreni, on siepannut ilkeä lohipasta ja sinun tulee hänet vapauttaman pastan luolan syövereistä. Palkkioksesi saat em. prinsessan ja puoli väkivaltaa."
-"Ok! Pudota kämmenellesi 12 pisaraa rikkihappoa. Palaan kun se on syöpynyt kädestäsi läpi, oi viinalta lemahtava kuningas."

Ja niin kastikeprinssi lähti kohti uskomattomia, järisyttävän ylihypetettyjä seikkailuja. Läpi metsien hän samosi, viivähti hetken aikaa bordellissa, söi kunnolla ja jatkoi matkaa kohti lohipastan luolaa. Ja vaikka tikku hänen peukalonkyntensä alla koitti vihellellä iloista sävelmää sienistä, prinssin suu pysyi tiukassa epähymyssä, sillä hänen silmälasinsa valahtelivat alituiseen ja hänellä oli edelleen krapula edellisillan ryyppäjäisistä, jotka olivat vaatineet kahden hänen ystävänsä hengen.

Ennen pitkää, tai ainakin kahta, kastikeprinssi saapui lohipastan luolan suulle. Se haisi eltaantuneelta, joten prinssi teki kuten kunnon mies ja virtsasi ovenpieleen. Tämän jälkeen hän otti taskumatistaan vähän neuvoa antavaa ja eteni sarvet ja sorkat tanassa luolan hämäriin sokkeloihin.

Pimeässä hohtavia opasteita seuraamalla kastikeprinssi löysi piakkoin lohipastan kammarin, jossa edellämainittu vihulainen sattui olemaan umpiunessa. Prinssiä hiukoi vähän, joten hän otti muutaman suullisen ja sitten laittoi padan kannen kiinni: häijyläinen oli ansassa! Prinssi katseli ympärilleen ja näki kukkapurkin, johon prinsessa oli istutettu. Hän otti askeleen ja kaksi kohti purkkia ja oli jo sen luona.

"ÄLÄ PERKELE! MEIKIT LEVIÄÄ!" huusi prinsessa.
-"Voi vittu sinä olet kyllä yksi diiva", vastasi kastikeprinssi ja jatkoi prinsessan sumuttamista sumutinpullolla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Prinsessalla oli kuitenkin tähän vielä sanottavaa: "Sinä olet kyllä totisesti pikamurojen aatelia, hyvä mies. Nyt voit tilata taksin."
-"Voi, vielä parempaa: tilaan pitsataksin! Sitten ratsastamme kotio jopollani. Äläkä nyt vaan ala valittaa että menee kampaus pieleen siinä tuulenvireessä taikka läppäsen!"

Ja niin he ratsastivat auringonlaskuun saakka ja sen jälkeenkin. Mutta koska kastikeprinssin jopossa ei ollut valoa, he kääntyivät jossain vaiheessa väärään suuntaan ja joutuivat moottoritielle. Siellä joutuivat hirviksi kolariin, mikä ei ollut kliffaa. Tai no, ainakin kuningas oli masentunut hetkisen, mutta tajusi sitten hankkia koiranpennun ja tehdä siitä piirakkaa.