IRC-Galleria

Hermojen kiristyttyä äärimmilleen ja sen yli Valdemar Rikollinen meni soittamaan naapurinsa ovikelloa. Naapuri tuli avaamaan aamutakissaan ja sanoi "Huomenta!" Valdemar nappasi tätä päästä kiinni ja iski sen oveen. "Vitun runkkari, kello on 3:42, nyt mikään huomen ole!" Naapuri lyyhistyi lattialle ja yritti sopertaa jotain sekavaa.

"Hukuttelin tuossa hieman kulkukoiria ja koitin sitten sytyttää ne tuleen, mutta eihän siitä mitään tullut. Niinpä ajattelin, että sinulla on varmasti tämän asian kanssa tekemistä, noita kun olet", sanoi Valdemar kiukkuisesti virtsatessaan naapurinsa päälle. Tämä koitti ryömiä takaisin asuntoonsa, mutta Valdemar tähtäsi napakan potkun tämän kylkeen. "En ole vielä ravistellut!"

"Ei mulla kai sitten muuta. Hyvää yötä ja iloista joulun odotusta", tokaisi Valdemar ennen pitkää ja poistui. Häntä hymyilytti, olihan hyvä naapurisopu kaikki kaikessa ja etenkin näin joulun aikaan piti olla ystävällinen, vaikkei siltä tuntuisikaan.

Heiteltyään pari juomalasia teeveetä päin Valdemar oli rauhoittunut tarpeeksi mennäkseen nukkumaan hyvillä mielin.

"Saatanan saatana!" kähähti Valdemar Rikollinen. Hän oli juuri lyönyt varpaansa pöydänjalkaan, ikään kuin se ei olisi tarpeeksi, että hänen kurkkuaan kuivasi saatanasti. Valdemar nilkutti jääkaapille, otti sieltä olutpullon ja avasi sen. Hän huokaisi syvään ja otti pitkän huikan. "Tämän on pakko olla se tarujen ambrosia", hän filosofoi, tyhjensi pullon ja siirtyi seuraavaan.

Kahdeksannen pullon kohdalla Valdemar huomasi, että jokin oli pielessä. Olut maistui raudalta. "Hyi vittu!" hän sylkäisi ja viskasi pullon käsistään. Se lennähti seinään särkyen ja Valdemar sitten sirpaleita keräämään. "Kyllä nyt on sellainen tunne, että on siivonnut", mutisi hän itsekseen kun kädet ja polvet vuosivat verta. Onneksi pakkasessa oli koskenkorvaa.

Otsasuoni pullisteli. Hiki valui silmiin. Vasara ruhjoi sormia. Valdemar Rikollinen rakensi itselleen kirjahyllyä. Eihän hän kirjoja toki omistanut, muuta kuin muutaman osan Valittujen palojen "kirjavaliot"-sarjaa vuodelta 1973. Mutta olisihan se nyt yleissivistyksen mukaista omistaa kirjahylly. Sitä paitsi näppäränä nikkarina hän tekisi sellaisen käden käänteessä.

14 sekunnin kuluttua hän kuitenkin tajusi olleensa väärässä ja nakkasi vasaran turhautuneena kädestään. Se teki pienen reiän seinään. Reiästä vierähti ulos kuollut hiiri. Se ei ollut aivan tuore ja hajukin oli sen mukainen. Valdemar keräsi hiiren lasipurkkiin, jonka asetti tv:n päälle. Sitten hän pyyhki lattiaa tärpätillä ja oksensi hieman. "Iloisia yllätyksiä", hän mutisi itsekseen. Sielussa tuntui pehmoiselta ja päässä heitti.

Iltapäivän tultua Valdemar Rikollinen avasi kirjeen. Lähettäjäksi oli merkattu C.D. Levy ja postileima sanoi New York, New York. Kirjekuoressa oli tyhjä valkoinen arkki ja valkeaa jauhetta. Nuuski hän sitä, ja olo keveni.

Valdemar Rikollinen heräsi keskellä olohuoneen lattiaa lammikossa omaa oksennustaan. Päätä särki ja silmät eivät millään tarkentuneet, eivät lähelle, eivät kauas. "Pernarutto toimii!" totesi Valdemar.

Hoarse jest nuts.

Olohuoneesta kuului ääntä, mutta Valdemar Rikollinen meni silti katsomaan, sillä hän ei pelännyt tv:tä. Olohuoneessa istui hirvi ja se katseli pornoa. Valdemar liittyi seuraan, mutta muisti huomauttaa hirvelle, että hän ei sitten runkkaisi tätä. Sohvan alla kiehuva kuppakattila ilmaisi kovaäänisesti ihmisvihansa ja Valdemarin kantapäitä kuumotti täysin.

"Viheliäinen raatokartano" huusi Valdemar ja ryntäsi lääkekaapille. Septidin oli loppu, joten Valdemar joi hieman risiiniöljyspriitä ja laittoi Aku Ankka -laastarin kantapäähänsä. Maailma pyöri edelleen, ja Valdemar oli tyytyväinen, vaikkakin musta. "Saataanaako minä nyt hieroin kenkälankkia naamaani? Taidan olla hieman pöhkö", hän totesi itsekseen. Päänsä seinään löi ja puraisi palan ruokapöytää. Sauna oli jo kylmä ja varpaita paleli, taivaan kirkkain tähti sammui.

http://morgfin.blogspot.com <-- Löydät sen tuolta.

Valdemar Rikollinen heräsi asuntonsa lattialta. Hänen päätään ja selkäänsä jomotti ja kurkkuakin kuivasi. Hän ajatteli, että sai kyllä olla viimeinen kerta kun juo kossua ja tolua sekaisin. Peilikaapin ovesta puuttui pala peiliä, joten Valdemar kierähti vatsalleen, könysi siitä polvillee ja avasi peilikaapin oven. Häntä tervehti eltaantunut, mutta kuitenkin tuttu ja nostalginen tuoksu.

"Söinkö minä muka eilen herneitä? Ja viellä pureksimatta?!?" hän huudahti ääneen. Niin tai näin, oksennus oli siivottava, sillä se peitti hänen kenkänsä, kaikki ne 2 paria, jotka hän omisti. Laiskana miehenä hän ruiskutti peilikaappiin tärpättiä ja heitti tulitikun perään ajattelematta seurauksia sen koommin. "No, ainakaan en asu tämän pohjoisempana, saattaisi tulla kylmä ulkosalla muutoin", hän ajatteli peräjälkeen tähdäten krapulan sumentamilla silmillään klapin kanttia ja nostaen kirvestä hiljakseen.

Valdemar Rikollinen astahti keittiöönsä. Siellä lemahti ahtaalta ja vaivaiselta, joten hän katsoi jääkaappiin. Jääkaapin ovessa oli mystinen numero 6. Se oli jääkaappimagneetti muinaisilta ajoilta, kun hän oli vielä nuori natiainen ja aina pahanteossa. Siispä jääkaapista paljastui edellisviikon kaurapuuro, joka kasvoi vihreää. Valdemar puhkesi lauluun: "No onkos tullut kesä nyt talven keskelle..."

Puhelin soi ja Valdemar ryntäsi avaamaan. Puhelin lakkasi soimasta. "Mihinköhän tämäkin ruuvi nyt sitten kuuluu?" tuskaili Valdemar, mutta jätti äkkiä leikin sikseen ja palasi jääkaapille. Juusto ei ollut vielä mennyt vanhaksi, joten hän päätti syödä sen. Viiniä ei ollut, mutta Valdemar puristi omenasta mehut lasiin ja joi sen juuston kyytipoikana. Mieli oli kepeä ja vapaa, oli tullut aika kaivaa köysi esiin.

Kirkuvat teinit meidän nimeämme huutaa,
Meikkejä ja läväreitä, tekotaiteellista paskaa.
Silti aina löydän riimit sanaan muoviseen...